Posts Tagged ‘yleislakko’

Sääntösuomen juuret

Sääntösuomi-ohjelma perkaa suomalaisia sääntökukkasia jäävuoren huipulta alaspäin. Kukaan ei ole koskaan tutkinut, mistä kaikki on saanut alkunsa, eikä sitä oikein helppoa ole tieteellisesti tutkiakaan. Valistuneita arvauksia voi sen sijaan esittää.

Kun Suomi oli sotinut ja väärin perustein joutunut maksamaan sotakorvauksia, kansa taisteli yhtenä joukkona tämän maksuongelman kanssa. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 suuri juhla.  Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa.

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen. Vuoteen 1955 asti Suomessa oli voimassa hinta- ja palkkasäännöstely. Koko toisen maailmansodan ja sotakorvausajan voimassa ollut hinta- ja palkkasäännöstely päättyi, kun eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa estänyt sen jatkumisen lykkäämällä niin sanotun valtalain voimaantulon seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.

Säännöstelyvaltuuksien päättyminen kiristi työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien tulopoliittisia ristiriitoja. Palkkojen nostamista vaadittiin, kun vuoden 1956 alussa korotettiin asuintalojen vuokria 25 % sekä maitotuotteiden ja monien muiden tuotteiden hintoja niin, että elinkustannusindeksi nousi tammikuun aikana 101 pisteestä 104 pisteeseen ja uhkasi nousta edelleen seuraavina kuukausina.

SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen hahmotteli palkkavaatimukseksi vähintään 6 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin. SAK:n kommunistien vaatimukset olivat suurempia. Työnantajille esitettiin vaatimus 15 markan korotuksista. Työnantajat eivät hyväksyneet markkaperusteista korotusta ja pitivät vaatimusta liian suurena, vaikka ymmärsivätkin palkankorotusten tarpeen. Neuvottelut päättyivät 6. helmikuuta tuloksettomina. Tämä johti yleislakkoon, joka alkoi 1. maaliskuuta 1956.

Yleislakko oli alku tulevalle kehitykselle, jossa kolmikanta alkoi päättää Suomen tulevaisuudesta osittain ohi eduskunnan. Kokoomus joutui pitkäksi aikaa oppositioon ja maata hallitsivat tiheään vaihtuvat punamultahallitukset. Koska kyseessä oli myös maatalouspuolen etu, alkoi yhteisen hyvän jakamiseksi sulle-mulle-huutokauppa. Kun toinen puoli sai jotain hyvää yhteisesti pussista, piti myös toisen puolen saada. Vasemmisto ja ay-liike vauhdittivat omia vaatimuksiaan kaikilla mahdollisilla lakoilla.

Sosiaaliturvan uudistaminen alkoi koomisella tavalla 1960-luvun alussa. Suomi-Ruotsi maaottelua käytiin monilla eri alueilla ja sosiaaliturvankin osalta tavoitteena oli saavuttaa Ruotsin taso. Nopein keino tähän pääsemiseksi oli ryhtyä kääntämään ruotsalaista lainsäädäntöä suomeksi ja nuijimaan sitä läpi Eduskunnassa. Kiire oli niin kova, että alkuperäisissä käännöksissä oli huvittaviakin käännösvirheitä, joita sitten korjailtiin jälkeenpäin.

Sääntösuomen rakentamisessa oli kuitenkin pari merkittävää valuvikaa. Koska verotulojen ennustaminen tilastollisesti oli hyvin hankalaa ja palkkojen ennustaminen sen sijaan melko helppoa, kasattiin sosiaalipuolen kulut yritysten maksettavaksi ja palkkasidonnaisiksi. Tällaiset verot, joita maksuiksi kutsuttiin, kiersivät sitten Valtiovarainministeriön kautta. Verovertailuissa näitä ei vieläkään katsota veroiksi ja se vääristää kansainvälisiä verovertailuja.

Toinen valuvika syntyi siitä, että kun kansantalouden sisäiset tulonsiirrot kasvoivat, jakohommaan ja valvontaan tarvittiin yhä lisää väkeä. Tässä vasemmistolaiset olivat julkisella sektorilla valppaina ja osasivat ottaa suurimman siivun uusista työpaikoista. Vuosien saatossa tämä johti siihen, että työpaikkojen puolustamiseksi piti luoda yhä uusia sääntöjä. Ne puolestaan edellyttivät yhä uusia valvojia ja niin käynnistyi lumivyöryilmiö. Suhteessa populaatioon, Suomessa on nyt enemmän väkeä julkisella sektorilla, kuin missään muualla. Näin on saatu aikaan itse itseään täydentävä Sääntösuomi!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Sääntösuomen juuret

Paikallinen sopiminen

Paikallinen sopiminen ei ole Suomessa lainkaan uusi ilmiö. Se on pikemminkin historiallinen, koska Suomi on rakennettu paikallisen sopimisen mallilla. Paikallinen sopiminen alkoi jo 1800-luvulla, kun Suomeen alkoi tulla sahateollisuuteen suoria ulkomaisia investointeja. Luettelematta yritysten nimiä, mainittakoon vain, että useiden täällä toimivien yritysten nimet eivät ole suomalaista alkuperää.

Suomen ensimmäinen merkittävä vientituote turkisten jälkeen oli terva. Tervaa poltettiin (tislattiin) keskiajalta alkaen aina 1800-luvun loppupuolelle, jolloin laivat muuttuivat rautaisiksi ja miehistöt puisiksi – laulun mukaan. Luonnollisesti tervanpoltolle kävi huonosti ja huonommin kuin Nokialle. Rippeetkin aikoo riistää EU lapsellisilla direktiiveillään.

Kun Suomen teollista infrastruktuuria ryhdyttiin rakentamaan, niin ei kohdepaikkakunnilla ollut juuri mitään. Kaikkein ensimmäiseksi ei neuvoteltu paikallisesti palkoista. Piti rakentaa työntekijöille asuntoja, jotta toiminta saataisiin käyntiin. Niiden jälkeen työntekijät oli koulutettava itse, koska kouluja ja etenkään ammattikouluja ei ollut.

Teollisuus joutui siis lähtemään täysin puhtaalta pöydältä, kuten tavataan sanoa. Yritykset joutuivat asuntojen lisäksi rakentamaan kaupat, koulut ja itse asiassa koko infrastruktuurin paikoitellen jopa teitä ja rautateitä myöten. Osasyy tähän oli tietenkin se, että vanhat ruukit piti rakentaa koskien äärelle vesivoiman varaan.

Varsinaisen loikan teollisuus otti Aleksanteri II astuttua valtaan 1855.  Kuitenkin jo hieman tätä ennen oli teollinen vallankumous alkanut vaikuttaa maahan höyrykoneen voimin. Höyrykoneen käyttöönotolla oli suuria vaikutuksia teolliseen infrastruktuuriin, koska se vapautti teollisuuden sidonnaisuudesta koskivoimaan. Paradoksina mainittakoon, että jo näin aikaisessa vaiheessa hallinto sekaantui teollisuuden toimintaan tehdessään höyrykoneen käytön luvanvaraiseksi suurruhtinaskunnassa useiksi vuosiksi.

Yritystoimintaa säätelevät lait laadittiin aina 1960-luvulle saakka suurteollisuuden ehdoin. Siihen ei tarvittu edes lobbareita, koska ainoastaan teollisuuden vienti toi valuuttoja maahan. Sotakorvauksetkin tehtiin paikallisesti sovituin ehdoin, jolloin myös teollisuuden ja kaupan rakenne alkoi laajeta. Sotakorvausteollisuus ei selvinnyt urakasta yksin, vaan tarvittiin paljon alihankkijoita ja näin muodostui maahan metsäteollisuuden rinnalle metalliteollisuus. Tarvittiin kansalaisten kultasormuksetkin.

Vasta sotakorvausten tultua maksetuiksi työntekijät alkoivat vaatia parempia etuja ja työskentelyolosuhteita. Työnantajapuolen vastahakoisuus sai aikaan maassa yleislakon 1956, joka pysäytti koko maan. Tämä oli paha takaisku Suomen vientiteollisuuden luottamukselle asiakkaiden silmissä, joten se antoi uusia mahdollisuuksia työväenliikkeelle ja SAK:lle, joka oli aika pahoin jakautunut SDP:n ja kommunistien välillä.

1960-luvulla työlainsäädäntö alkoi kehittyä nopeasti lukemattomien lakkojen säestyksellä. Apuun tarvittiin myös valtiovaltaa, joka sekin joutui tekemään oman osansa kolmikantakonsensuksessa. Koska elinkeinoelämä oli tuolloin vielä varsin suuryritysvaltaista, mentiin sopimuksiin lainkaan ottamatta huomioon kehittyvien pienten ja keskisuurten yritysten tarpeita. Näillä yrityksillä ei vielä ollut ääntä, mutta nyt ne ovat suurin työllistäjäryhmä Suomessa, mutta vieläkään niiden ääni ei kuulu päätöksissä riittävästi!

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa suuryrityksillä on vaihtoehtoja, jos toiminta ei ole Suomessa kannattavaa. Nyt pitäisi ryhtyä toimimaan pienten ja keskisuurten yritysten tarpeiden mukaan, jotta Suomi saataisiin nousuun. Tätä vastustaa voimansa tunnossa ay-liike. Sille näyttää olevan se ja sama, miten maa makaa, koska se käytännössä puolustaa vain työssä olevia jäseniään. Se luottaa yleissitovuuteen, joka ei kuitenkaan auta työttömiä pätkän vertaa.

Ay-liikkeestä on vuosien varrella kasvanut varakas omaa etuaan ajava suuyritys, joka ylimielisyydessään on vieraantunut työttömistä ja työllistymisestä. Se luottaa siihen, että yhteiskunta pitää huolen työttömistä ja syrjäytyneistä. Heille riittää se, että ay-liikkeen oma varallisuus kasvaa, eikä siitä tarvitse maksaa veroja. Kaikki ay-liikkeen tulot ovat verovapaista, mutta ay-liikkeen jäsenet maksavat raskaita veroja.

Vanha sanonta kuuluu, että hyvä duunari on aina palkkansa ansainnut. Kaikki eivät kuitenkaan voi olla huippu duunareita, mutta hekin tarvitsevat työnsä ja palkkansa. Tämä on nyt ay-liikkeen suuri omantunnon kysymys!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Paikallinen sopiminen

WP Login