Posts Tagged ‘pk-yritykset’

Paikallinen sopiminen

Paikallinen sopiminen ei ole Suomessa lainkaan uusi ilmiö. Se on pikemminkin historiallinen, koska Suomi on rakennettu paikallisen sopimisen mallilla. Paikallinen sopiminen alkoi jo 1800-luvulla, kun Suomeen alkoi tulla sahateollisuuteen suoria ulkomaisia investointeja. Luettelematta yritysten nimiä, mainittakoon vain, että useiden täällä toimivien yritysten nimet eivät ole suomalaista alkuperää.

Suomen ensimmäinen merkittävä vientituote turkisten jälkeen oli terva. Tervaa poltettiin (tislattiin) keskiajalta alkaen aina 1800-luvun loppupuolelle, jolloin laivat muuttuivat rautaisiksi ja miehistöt puisiksi – laulun mukaan. Luonnollisesti tervanpoltolle kävi huonosti ja huonommin kuin Nokialle. Rippeetkin aikoo riistää EU lapsellisilla direktiiveillään.

Kun Suomen teollista infrastruktuuria ryhdyttiin rakentamaan, niin ei kohdepaikkakunnilla ollut juuri mitään. Kaikkein ensimmäiseksi ei neuvoteltu paikallisesti palkoista. Piti rakentaa työntekijöille asuntoja, jotta toiminta saataisiin käyntiin. Niiden jälkeen työntekijät oli koulutettava itse, koska kouluja ja etenkään ammattikouluja ei ollut.

Teollisuus joutui siis lähtemään täysin puhtaalta pöydältä, kuten tavataan sanoa. Yritykset joutuivat asuntojen lisäksi rakentamaan kaupat, koulut ja itse asiassa koko infrastruktuurin paikoitellen jopa teitä ja rautateitä myöten. Osasyy tähän oli tietenkin se, että vanhat ruukit piti rakentaa koskien äärelle vesivoiman varaan.

Varsinaisen loikan teollisuus otti Aleksanteri II astuttua valtaan 1855.  Kuitenkin jo hieman tätä ennen oli teollinen vallankumous alkanut vaikuttaa maahan höyrykoneen voimin. Höyrykoneen käyttöönotolla oli suuria vaikutuksia teolliseen infrastruktuuriin, koska se vapautti teollisuuden sidonnaisuudesta koskivoimaan. Paradoksina mainittakoon, että jo näin aikaisessa vaiheessa hallinto sekaantui teollisuuden toimintaan tehdessään höyrykoneen käytön luvanvaraiseksi suurruhtinaskunnassa useiksi vuosiksi.

Yritystoimintaa säätelevät lait laadittiin aina 1960-luvulle saakka suurteollisuuden ehdoin. Siihen ei tarvittu edes lobbareita, koska ainoastaan teollisuuden vienti toi valuuttoja maahan. Sotakorvauksetkin tehtiin paikallisesti sovituin ehdoin, jolloin myös teollisuuden ja kaupan rakenne alkoi laajeta. Sotakorvausteollisuus ei selvinnyt urakasta yksin, vaan tarvittiin paljon alihankkijoita ja näin muodostui maahan metsäteollisuuden rinnalle metalliteollisuus. Tarvittiin kansalaisten kultasormuksetkin.

Vasta sotakorvausten tultua maksetuiksi työntekijät alkoivat vaatia parempia etuja ja työskentelyolosuhteita. Työnantajapuolen vastahakoisuus sai aikaan maassa yleislakon 1956, joka pysäytti koko maan. Tämä oli paha takaisku Suomen vientiteollisuuden luottamukselle asiakkaiden silmissä, joten se antoi uusia mahdollisuuksia työväenliikkeelle ja SAK:lle, joka oli aika pahoin jakautunut SDP:n ja kommunistien välillä.

1960-luvulla työlainsäädäntö alkoi kehittyä nopeasti lukemattomien lakkojen säestyksellä. Apuun tarvittiin myös valtiovaltaa, joka sekin joutui tekemään oman osansa kolmikantakonsensuksessa. Koska elinkeinoelämä oli tuolloin vielä varsin suuryritysvaltaista, mentiin sopimuksiin lainkaan ottamatta huomioon kehittyvien pienten ja keskisuurten yritysten tarpeita. Näillä yrityksillä ei vielä ollut ääntä, mutta nyt ne ovat suurin työllistäjäryhmä Suomessa, mutta vieläkään niiden ääni ei kuulu päätöksissä riittävästi!

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa suuryrityksillä on vaihtoehtoja, jos toiminta ei ole Suomessa kannattavaa. Nyt pitäisi ryhtyä toimimaan pienten ja keskisuurten yritysten tarpeiden mukaan, jotta Suomi saataisiin nousuun. Tätä vastustaa voimansa tunnossa ay-liike. Sille näyttää olevan se ja sama, miten maa makaa, koska se käytännössä puolustaa vain työssä olevia jäseniään. Se luottaa yleissitovuuteen, joka ei kuitenkaan auta työttömiä pätkän vertaa.

Ay-liikkeestä on vuosien varrella kasvanut varakas omaa etuaan ajava suuyritys, joka ylimielisyydessään on vieraantunut työttömistä ja työllistymisestä. Se luottaa siihen, että yhteiskunta pitää huolen työttömistä ja syrjäytyneistä. Heille riittää se, että ay-liikkeen oma varallisuus kasvaa, eikä siitä tarvitse maksaa veroja. Kaikki ay-liikkeen tulot ovat verovapaista, mutta ay-liikkeen jäsenet maksavat raskaita veroja.

Vanha sanonta kuuluu, että hyvä duunari on aina palkkansa ansainnut. Kaikki eivät kuitenkaan voi olla huippu duunareita, mutta hekin tarvitsevat työnsä ja palkkansa. Tämä on nyt ay-liikkeen suuri omantunnon kysymys!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Paikallinen sopiminen

WP Login