Posts Tagged ‘kulutus’

Ostovoimaparadoksi

Ostovoima on ollut päivän poliittinen puheenaihe vuoden käytännössä läpi vuosikymmenten. Se on kuitenkin osoittautunut kangastukseksi erämaassa. Epätoivoiset pyrkivät innokkaasti sitä kohti, mutta se vain loittonee. Tämä todistaa ainakin sen, että poliittiset päättäjät ja ay-liike eivät ymmärrä koko ostovoimakäsitettä. Ostovoimalla tarkoitetaan jokapäiväisessä elämässä sitä, kuinka paljon lompakko sietää tehdä ostoksia.

Ostovoimaan vaikuttavat muut tekijät ovat kysyntä ja tarjonta. Ostovoiman heiketessä tarjonta yleensä ylittää kysynnän. Kun kysyntä alkaa heiketä, sitä pyritään lisäämään ”halpuuttamalla” eli laskemalla tuotteiden hintoja. Tämähän on nähty viime talven aikana mainoksissakin. Ostovoimaa pyritään siis lisäämään hintajoustoilla. Suomessa on monilla aloilla hyvin keskittyneet markkinat, joten ostovoiman nousu ei välttämättä merkitse kulutuksen vähenemistä. Myös tuonti edellyttää hintajoustoja.

Vapailla globaaleilla markkinoilla ostovoima ei merkitse lainkaan sitä, että ostovoima pitäisi yllä, tai lisäisi kotimaista tuotantoa. Kilpailu on täällä, eikä se rajoitu erityisesti kotiotteluun, vaan tuotteita tulee kaikkialta maailmasta. Kun siis puhutaan kotimaan kulutuksesta, niin siihen sisältyy myös maahan tuotavat tuotteet. Juuri nyt kauppojen tiskin yli myytävistä tuotteista vain noin 40 % on Suomessa tuotettuja tuotteita. Kaiken lisäksi niissäkin on tuontiraaka-aineita.

Käytännössä siis voidaan todeta, että varsinaista kotimaista kysyntää ei sellaisenaan enää ole. Suomalainen ostovoima jakaantuu globaaleille valmistajille ja työllistää eri maiden kansalaisia. Onkin pakko ihmetellä, että kun meillä on erittäin tehokkaat tilastointijärjestelmät niin, mikseivät ne kerro koko totuutta ostovoimaparadoksista. Sopii myös kysyä, että miksi toimittajatkin ovat menneet tähän samaan halpaan?

Kansainväliset toimijat, joita Suomessakin on runsaasti, tuntevat hinnoittelussaan myös käsitteen ostovoimapariteetti (purchasing parity). Tällä tarkoitetaan sitä, että tuotteet ja palvelut hinnoitellaan kansallisen ostovoiman perusteella. Erityisen hyvin erot näkyvät Virossa, jonne matkailu Suomesta kasvaa vuosi vuodelta. Hyvä esimerkki on vaikkapa lääkkeiden hinnat Virossa. Samat lääkkeet ovat siellä huomattavasti edullisempia kuin Suomessa. Niitä myydään eri tuotemerkeillä ja hinnat on asetettu ostovoiman mukaan. Tosin pienempi byrokratiakin selittää osaltaan hintaeroja.

Ostovoiman lievä lasku tai entisellään pysyminen, ei merkitse kulutuksen kannalta käytännössä mitään. Toisaalta on myös niin, että hallitus ei voi toistaiseksi päättää, mitä kuluttajat kuluttavat. Tuotteissa mahdollisesti oleva Suomen lippu ei takaa tuotteen suomalaisuutta, joten kuluttajakaan ei tiedä minkä maalaista ostaa. !990-luvun laman jälkeen ihmiset panivat rahansa ulkomaan matkoihin ja vasta parin vuoden päästä alkoi varsinainen kulutus.

Edellisen tarkoituksena on todistaa, että mikään ei ole kuten ennen konsensusaikoina. Rajat ovat auki, tulleja ei ole, eikä myöskään omaa markkaa. Tosin markkakaan ei auttaisi, koska devalvaatiot aina heikensivät ostovoimaa, koska yli puolet joudutaan tuomaan muilta mailta vierahilta. Kolmikantakonsensuksen olisikin syytä käyttää peräänkuuluttamaansa innovointia ja keksiä joku uusi tälle vuosikymmenelle sopiva mantra. Ostovoimaparadoksi suorastaan huutaa päivitystä!

Kommentit pois päältä artikkelissa Ostovoimaparadoksi

Talouden kiemuroista

Inflaatio merkitsee kansantajuisesti hintojen nousua. Hintojen nousu puolestaan heikentää ostovoimaa. Ostovoiman heikentyminen puolestaan huutaa palkankorotuksia. Palkankorotukset nopeuttavat inflaatiota jne. Tämä on siis noidankehä, jossa markan aikoina elimme. Silloin kilpailukykyvaje korjattiin devalvaatiolla, joka nopeutti inflaatiota ja johti rankkoihin kolmikantaneuvotteluihin.
Totta kai kaikki päättäjät tiesivät, miten tämä noidankehä toimii, mutta mitä väliä. Kun devalvoitiin, niin ay-pomot totesivat, että emmehän me mitään voi devalvaatiolle. Samalla he nauroivat sisäänpäin, että kohta kiillotetaan kilpiä yötä myöten käytävissä palkkaneuvotteluissa. Sitä he eivät kertoneet, että devalvaation jälkeinen inflaatio syö palkansaajien palkankorotukset aamupalaksi. Ihan kuin ottaisi lapselta tikkarin. Kuka huijasi ja ketä?
Inflaatio ei kuitenkaan pystynyt nakertamaan omaisuuden arvoa, vaan ne arvot päivittyivät inflaation myötä ajan tasalle. Asiasta tietämättömät palkansaajat olivat tyytyväisiä, kun palkat nousivat. Kapitalistit olivat tyytyväisiä, kun vienti veti ja omaisuuden arvot säilyivät tai nousivat. Kaikki olivat tyytyväisiä poliitikkoja myöden, jotka pystyivät jakamaan kansalle inflaation mukanaan tuomaa olematonta hyvää.
Kyllähän hallituksetkin yrittivät parhaansa. Koiviston hallitus asetti hintasulun suurimmalle osalle kotimaisia tuotteita 1967 devalvaation jälkeen. Tuontitavaroillehan ei kuitenkaan voinut hintasulkua asettaa, koska tuonti olisi tyssännyt siihen. Mutta mikään ei ole niin viisas kuin bisnesmies. Alettiin laivata Turusta terästä Tukholmaan. Siellä se sitten tullattiin laivassa ja tuotiin Suomeen takaisin ruotsalaisena hintasäännöstelystä vapaana tavarana. Tullejakaan ei sopimuksen mukaan tarvinnut maksaa. Tämän edessä hallitus oli voimaton ja rakennuskustannukset nousivat.
Kaikilta tämäkään ei onnistunut. Niinpä sementin valmistajat keksivät sekoittaa sementtiin Lahti Energian lämpövoimalan tuottamaa tuhkaa. Ensimmäiset tuhkat tosin tuotiin minun tontilleni, koska ne eivät kelvanneet vielä Partekille. Tuhkan lisääminen lisäsi tietysti menekkiä, koska sellaista sementtiä oli määräysten mukaan käytettävä enemmän kuin ihan pudasta. Hintoja ei kuitenkaan tarvinnut nostaa. Saksassa messuilla jopa puolalaiset nauroivat tällaiselle sementille. Ei ole totta!
No, kun tämäkään kikkailu ei toiminut, niin sitten 1980-luvulla päätettiin devalvaation jälkeen nostaa keinotekoisesti markan arvoa. Näin piti saada tuonti-inflaatiota kuriin ja pidettyä vientikilpailukykyä yllä. Kun jahtaa kahta jänistä yhtä aikaa, niin ei saa kumpaakaan. Vahva markka laittoi Suomen polvilleen ja historia toisti itseään. Aina, kun valtiovarainministeri sanoi perjantai ehtoolla, että devalvaatiota ei tule, niin sunnuntaiehtoolla se sitten tuli. Vaan 1990-luvulla ei devalvaatiokaan riittänyt, vaan markka joutui kellumaan pelastusrenkaan varassa. Hämärissä kabineteissa oltiin paniikissa ja henkeä ahdisti. Pakko oli liittyä rahaliittoon ja luopua omasta valuutasta.
Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut. Euroopan keskuspankkia myöden kaikki kaipaavat inflaatiota. Kun kysyntä on heikkoa, niin inflaatio pysyy piilossa. Pikemminkin se on miinusmerkkinen eli deflaatio. Ongelma on siinä, että kaikki taloustieteen teoriat ja Nobelit on myönnetty siinä uskossa, että kasvu on ikuista. Nyt ollaan sormi suussa, kun kasvua ei ole. Kuka tekisi teorian nollakasvun pohjalta? Suomen kilpailukykyä ei pelastanut edes euron yli 30 % devalvoituminen.
Tällä haluan todistella, että devalvaatio on kansantalouden itsepetoksen korkein potenssi! Olipa meillä käytössä sitten markka tai euro, niin inflaatiokaan ei ole omissa käsissämme. Yli 60 % kauppojen tiskin yli myytävistä tuotteista on tuontitavaraa. Tästä johtuen, edes ostovoiman lisääminen ei työpaikkoja lisää – Suomessa!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden kiemuroista

WP Login