Posts Tagged ‘kulutus’

Kuinka kauan kasvu voi jatkua

Koko maailmantalous perustuu vain yhteen ja ainoaan teoriaan. Se on teoria jatkuvasta kasvusta. Vaan entä jos ei kasva? Tätä teoriaa ei toistaiseksi ole kyseenalaistaneet edes talouden nobelistitkaan. Ainoastaan Ricardo ja Malthus parisataa vuotta sitten. Heidän pessimisminsä perustui kuitenkin maatalouteen ja maa-alan rajallisuuteen. Poliittiset päättäjät eivät tapahtumassa olevaa muutosta ehkä huomaa, koska päättämiskaudet ovat liian lyhyitä. Seuraavan vuoden budjetointi on aivan liian lyhyt. Neuvostoliitossa tehtiin 5 vuoden suunnitelmia, eikä sekään riittänyt

Muutos on alkanut jo Euroopassa ja ehkä myös Japanissa. Vuonna 2017 lähes viidennes (19 %) EU:n väestöstä oli 65-vuotiaita tai sitä vanhempia. Vuoteen 2080 mennessä 80-vuotiaiden ja sitä vanhempien osuuden odotetaan kaksinkertaistuvan ja nousevan 13 senttiin koko väestöstä. Tämä muuttaa radikaalisti kulutuskysyntään ja sen rakenteeseen. Päijät-Hämeessä se vaikuttaa mm. hyvinvointiyhtymän toimintaan.

Kulutus siirtyy voimakkaasti kulutushyödykkeistä palveluihin ja etenkin terveys- ja hoivapalveluihin. Koska etenkin meillä Suomessa syntyvyys laskee todella rajusti, se merkitsee, että kotimaan kulutus alkaa pitkässä juoksussa laskea. Vientivetoisessa kansantaloudessa se on suuri uhka, koska myös vientiteollisuuden työvoiman saanti vaikeutuu. Tätä menoa edes 100 % työllisyysaste ei tule riittämään. Tätä taustaa vasten nykyisen hallituksen tavoitteista suurin osa on väärin kohdistettuja.

Jos tarkastellaan koko maailmantaloutta, niin se on pahoin polarisoitunut. Siellä, missä väestönkasvu on suurinta, ostovoima on heikointa. Tämä johtuu siitä, että luonnonrikkaudet eivät päädy kuluttajille, koska keskiluokat eivät kasva. On hämmästyttävää, kuinka suuryhtiöt eivät huomaa, että tulouttavat voittonsa sellaisille alueille, joissa kulutus tulee vähenemään alueilta, joilla kulutus voisi kasvaa. Ainoastaan Kiina näyttää olevan asiasta perillä. Jo kymmeniä vuosia sitten eräs isokokoinen ja korkea-arvoinen brittiläinen liike-elämän johtaja totesi minulle, että nämä pienet kiinalaiset ovat hyvin fiksuja.

Kiinalaiset liikkuvat raaka-aineiden perässä, koska ne ovat seuraavat kulutusta rajoittavat tekijät. Maapallohan ei kasva ja tärkeät raaka-aineet hupenevat. Kiertotalous saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun Kiina ja useat muut maat kieltäytyvät ottamasta vastaan länsimaista tulevia jätteitä. Kierrätys ei ole välttämättä halpaa, mutta siihen on pakko sopeutua yhä useampien maiden. Kierrätyskään ei tulevaisuudessa riitä!

Maailman talouden kasvu on jo pitkään perustunut siihen, että tuotteiden elinkaaret ovat lyhentyneet. Vielä 60-luvulla valmistettiin tuotteita, joiden elinkaaret olivat 20 vuota ja jopa ylikin. Tuotteiden elinkaarten lyhentäminen on myös yksi syy ilmastopäästöjen lisääntymiseen. Asia on varmasti tiedossa, mutta siitä ei julkisesti puhuta. Tuotteiden elinkaarten pidentäminen merkitsee päästöjen vähenemisen lisäksi työpaikkojen katoamista, kulutuksen vähenemistä ja bruttokansantuotteiden laskua. Ilmastonmuutoksessa näperrellään lillukan varsissa, kuten älylaitteiden päästöistä, mutta suuriin linjoihin ei halua puuttua kukaan.

Nyt olisikin syytä talousnobelistien kärkkyjien keskittyä miettimään, mitä tapahtuu, kun luonnonvarat ehtyvät, kulutus laskee, työpaikat vähenevät ja velkaisten valtioiden bruttokansantuotteet alavkat syöksyä.  

Kommentit pois päältä artikkelissa Kuinka kauan kasvu voi jatkua

Talouden käyttövoima

Maailman talouden käyttövoima on kulutus. Kulutuksen mittari on inflaatio. Inflaatio merkitsee sitä, että kysyntä ylittää tarjonnan. Jos tarjonta ylittää kysynnän, syntyy deflaatio eli hintojen lasku. Tämä puolestaan merkitsee avoimen sektorin sopeutumista vähenevään kysyntään. Sitä korjataan yleensä vähentämällä työpaikkoja, joka puolestaan lisää työttömyyttä ja vähentää kysyntää.

Kansalliset keskuspankit yrittävätkin pitää yllä edes pientä inflaatiota, jotta talous toimisi. Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen korot romahtivat. Näin yritettiin saada kysyntä kasvuun. Aikaa on kulunut romahduksesta jo 10 vuotta, mutta edes korkojen lasku ei ole saanut Suomen bruttokansantuotetta vuotta 2008 edeltävälle tasolle. Tällä hetkellä maailma elää aikaa, jossa ainoa varma muuttuja on epävarmuus.

Suomen kohdalla ongelma on se, että pelkkä kotimainen kysyntä, ei riitä kotimaiselle tarjonnalle! Ratkaisu tähän on vienti, jota pieni talous voisi toimia. Vienti kuitenkin edellyttää kilpailukykyä. Kilpailukyky puolestaan edellyttää joustoja koko kansallistaloudessa. Markan ollessa maan käyttövaluutta, devalvaatio oli kilpailukyvyn korjausautomaatti. Edes tuotekehittelyä ei tarvittu!

Taloustieteilijöiden harmiksi talouden nobelistienkin teoriat eivät oikein tahdo enää toimia. Länsimaissa kulutusta voidaan lisätä ainoastaan tekemällä yhä huonompia tuotteita. Kohta oltaisiin ilmeisesti tilanteessa, jossa tuotteen viimeinen käyttöpäivä on ennen sen valmistumista. Tätä on kuitenkin yritetty estää takuuaikojen avulla. Tämä kuitenkin sotii kulutusteoriaa vastaan.

Kulutuksen suurin ongelma on se, että kysyntää on siellä, missä kulutukseen ei ole varaa. Esimerkkinä vaikkapa ihmiskunnan kehto Afrikka. Useiden Afrikan maiden rikkauksia ryöstävät isot monikansalliset yhtiöt, jotka kuitenkaan eivät jätä maihin riittävästi tuloja kysynnän kasvuun. Jälkeen jää vain korruptiolla tuhottu luonto. Ongelma tässä on se, että yhtiöt, jotka ryöstävät rikkauksia, eivät valmista tuotteita kulutuskysyntään. Jos näin olisi, ryöstäjistä voisi tulla robinhoodeja!

Julkisten talouksien ongelma puolestaan on sama kuin Suomen ay-liikkeellä. Ne eivät jousta deflaation eli laman iskiessä. Väkeä ei vähennetä, vaikka siltä näyttäisi. Ratkaisuna on ryhdytty käyttämään konsernirakennetta. Ihmiset siirretään konserniyhtiöihin. Kun 90-luvun laman aikana valtio vähensi voimakkaasti virkailijoita, niin se oli suuri puhallus. Tehtäviä siirrettiin kunnille. Nyt, kun kunnat ovat verojensa ja palvelujensa kanssa suurissa ongelmissa, tilannetta yritetään korjata soteuudistuksella. Ovatko koulut seuraava kohde?

Pankkikriisi siis romahdutti maailmantalouden. Koska kysyntä pieneni radikaalisti, niin julkista sektoria kohtasi rahoitusongelma. Joustoja ei ollut, joten veroja olisi pitänyt korottaa niin paljon, että kansalaisille olisi jäänyt vain viikkoraha puhtaana käteen. Tällaista riskiä yksikään poliittinen puolue ei voi ottaa. Ratkaisuksi otettiin hervoton velkaantuminen. Julkinen velka niin valtioilla kuin kunnillakin on kasvanut herkeämättä liki 10 vuotta.

Tulevaisuutta arvioitaessa, tutkijat kiinnittävät huomionsa trendeihin. Suomessa on kaksi tuhoisaa megatrendiä, syntyvyyden väheneminen ja 1940 – 1950-luvulla syntyneiden poistuminen tilastoista. Tämä merkitsee sitä, että 2040-luvulla Suomen väestö pienenee yli miljoonalla hengellä. Vastapainona on syntyvyyden väheneminen, joka vaikuttaa yhtä tuhoisasti. Nämä kaksi megatrendiä johtavat katastrofiin, jonka seuraukset ovat ennen näkemättömät ja kokemattomat. Koulut alkavat kumista tyhjyyttään ja seuraavaksi sairaalat!

Nykynuorille ei ole enää eläkkeitä, koska ei ole maksajia. Tästä pitää huolen syntyvyyden väheneminen. Kun eläkkeen maksajia ei ole, vaan vastuu vanhemmista siirtyy lasten piikkiin, alkaa yleensä syntyvyys kohota. Toinen suuri ongelma tulee olemaan se, että pienenevät ikäluokat eivät pysty maksamaan julkisia velkoja. Miten käy hyvinvointivaltion tällaisessa tulevaisuudessa. Sitä jokainen miettiköön tykönään!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden käyttövoima

Näkyykö tunnelissa valoa?

Maailman talous toimii vain yhden kortin varassa. Se kortti on kulutus!   Se kortti alkaa olla pelattu loppuun. Kulutus ei voi enää kasvaa samalla nopeudella kuin tähän asti, koska luonnonvarat ovat rajallisia ja ilmastonmuutos uhkaa planeettaamme. Kulutuskysyntä kyllä voisi kasvaa Kaakkois-Aasiassa ja kehittyvissä talouksissa.

Jos ja kun kulutus vähenee ja robotisaatio yleistyy, niin myös työpaikat vähenevät. Se taas merkitsee verotulojen vähenemistä, mutta kustannusten kasvua. Tämä on ns. hyvinvointi yhteiskunnille aivan mahdoton yhtälö. Nykyisen lainsäädännön mukaan se merkitsee yhä kasvavaa velanottoa julkisensektorin kaikilla tasoilla. Yksikään maa ei ole mennyt konkurssiin, mutta sekin lienee mahdollista.

Monen maan kohdalla tilanne on sellainen, että syntyvyys vähenee ja tämä pienentää kulutuskysyntää. Kiina on malliesimerkki, koska siellä väestönkasvu räjähti käsiin. Syntyvyyttä ryhdyttiin säätelemään yhden lapsen politiikalla. Nyt ollaan tilanteessa, jossa vanhenevia sukupolvia hoitamaan tarvittaisiin lisää lapsia. Nyt suunnitellaan kahden lapsen politiikasta siirtymistä vanhaan malliin eli lapsia saa olla niin paljon kuin perhe haluaa.

Venäjällä väestö vähenee ja vanhenee myös. Siellä joudutaan nostamaan eläkeikää, jotta yhteiskunta yleensä toimisi. Koko EU:ssa on sama tilanne vain maakohtaisesti eri mittakaavoissa. Tulijoita olisi Eurooppaan Välimeren täydeltä, mutta heihin suhtaudutaan penseästi ja radikalisoituneet rasistisesti. Kansalaisen on vaikea nähdä kokonaiskuvaa, jos poliitikotkaan eivät sitä näe, saati pysty kuvaamaan. Tehdään utopistisia strategioita jo 2030-luvulle ilman minkäänlaisia faktoja.

Suomen tilanne on tulevaisuuden kannalta varsin haasteellinen. Suuret ikäluokat alkavat olla pääsääntöisesti eläkkeellä. Eläkeläiset ovat puolestaan hyvin epätasa-arvoisessa tilanteessa keskenään, mutta osallistuvat kulutuskysyntään mahdollisuuksiensa mukaan. Työeläkettä keränneet ovat paremmassa asemassa kuin kansaneläkettä tai peruseläkettä saavat. Syntyvyys vähenee huolestuttavasti ja vuonna 2025 peruskoulunsa aloittavia on enää n. 46 000. Myös kuolleisuus on ylittänyt jo syntyvyyden ja väestömäärää pitävät enää yllä maahanmuuttajat.

Kun suuret ikäluokat ja sitä ennen syntyneet siirtyvät ajasta ikuisuuteen niin, mitähän kulutus siitä tykkää? Vanhuksille tarjotaan kotihoitoa periaatteella, poissa silmistä, poissa mielestä. Melko pienistäkin eläkkeistä maksetaan veroja, joten kun liki miljoona ihmistä lakkaa maksamasta veroja, niin eduskunnan budjettipalaverissa voi olla hiljaista. Poliittisessa toiminnassa vallitsee putkinäkö. Nähdään juuri seuraavaan mutkaa, mutta ei sen taakse.

Jos tunnelissa siis näkyy valoa, niin olkaa varovaisia nykyiset päättäjät. Sieltä voi olla tulossa tavarajuna!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Näkyykö tunnelissa valoa?

Sääntösuomen juuret

Sääntösuomi-ohjelma perkaa suomalaisia sääntökukkasia jäävuoren huipulta alaspäin. Kukaan ei ole koskaan tutkinut, mistä kaikki on saanut alkunsa, eikä sitä oikein helppoa ole tieteellisesti tutkiakaan. Valistuneita arvauksia voi sen sijaan esittää.

Kun Suomi oli sotinut ja väärin perustein joutunut maksamaan sotakorvauksia, kansa taisteli yhtenä joukkona tämän maksuongelman kanssa. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 suuri juhla.  Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa.

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen. Vuoteen 1955 asti Suomessa oli voimassa hinta- ja palkkasäännöstely. Koko toisen maailmansodan ja sotakorvausajan voimassa ollut hinta- ja palkkasäännöstely päättyi, kun eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa estänyt sen jatkumisen lykkäämällä niin sanotun valtalain voimaantulon seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.

Säännöstelyvaltuuksien päättyminen kiristi työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien tulopoliittisia ristiriitoja. Palkkojen nostamista vaadittiin, kun vuoden 1956 alussa korotettiin asuintalojen vuokria 25 % sekä maitotuotteiden ja monien muiden tuotteiden hintoja niin, että elinkustannusindeksi nousi tammikuun aikana 101 pisteestä 104 pisteeseen ja uhkasi nousta edelleen seuraavina kuukausina.

SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen hahmotteli palkkavaatimukseksi vähintään 6 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin. SAK:n kommunistien vaatimukset olivat suurempia. Työnantajille esitettiin vaatimus 15 markan korotuksista. Työnantajat eivät hyväksyneet markkaperusteista korotusta ja pitivät vaatimusta liian suurena, vaikka ymmärsivätkin palkankorotusten tarpeen. Neuvottelut päättyivät 6. helmikuuta tuloksettomina. Tämä johti yleislakkoon, joka alkoi 1. maaliskuuta 1956.

Yleislakko oli alku tulevalle kehitykselle, jossa kolmikanta alkoi päättää Suomen tulevaisuudesta osittain ohi eduskunnan. Kokoomus joutui pitkäksi aikaa oppositioon ja maata hallitsivat tiheään vaihtuvat punamultahallitukset. Koska kyseessä oli myös maatalouspuolen etu, alkoi yhteisen hyvän jakamiseksi sulle-mulle-huutokauppa. Kun toinen puoli sai jotain hyvää yhteisesti pussista, piti myös toisen puolen saada. Vasemmisto ja ay-liike vauhdittivat omia vaatimuksiaan kaikilla mahdollisilla lakoilla.

Sosiaaliturvan uudistaminen alkoi koomisella tavalla 1960-luvun alussa. Suomi-Ruotsi maaottelua käytiin monilla eri alueilla ja sosiaaliturvankin osalta tavoitteena oli saavuttaa Ruotsin taso. Nopein keino tähän pääsemiseksi oli ryhtyä kääntämään ruotsalaista lainsäädäntöä suomeksi ja nuijimaan sitä läpi Eduskunnassa. Kiire oli niin kova, että alkuperäisissä käännöksissä oli huvittaviakin käännösvirheitä, joita sitten korjailtiin jälkeenpäin.

Sääntösuomen rakentamisessa oli kuitenkin pari merkittävää valuvikaa. Koska verotulojen ennustaminen tilastollisesti oli hyvin hankalaa ja palkkojen ennustaminen sen sijaan melko helppoa, kasattiin sosiaalipuolen kulut yritysten maksettavaksi ja palkkasidonnaisiksi. Tällaiset verot, joita maksuiksi kutsuttiin, kiersivät sitten Valtiovarainministeriön kautta. Verovertailuissa näitä ei vieläkään katsota veroiksi ja se vääristää kansainvälisiä verovertailuja.

Toinen valuvika syntyi siitä, että kun kansantalouden sisäiset tulonsiirrot kasvoivat, jakohommaan ja valvontaan tarvittiin yhä lisää väkeä. Tässä vasemmistolaiset olivat julkisella sektorilla valppaina ja osasivat ottaa suurimman siivun uusista työpaikoista. Vuosien saatossa tämä johti siihen, että työpaikkojen puolustamiseksi piti luoda yhä uusia sääntöjä. Ne puolestaan edellyttivät yhä uusia valvojia ja niin käynnistyi lumivyöryilmiö. Suhteessa populaatioon, Suomessa on nyt enemmän väkeä julkisella sektorilla, kuin missään muualla. Näin on saatu aikaan itse itseään täydentävä Sääntösuomi!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Sääntösuomen juuret

Ostovoimaparadoksi

Ostovoima on ollut päivän poliittinen puheenaihe vuoden käytännössä läpi vuosikymmenten. Se on kuitenkin osoittautunut kangastukseksi erämaassa. Epätoivoiset pyrkivät innokkaasti sitä kohti, mutta se vain loittonee. Tämä todistaa ainakin sen, että poliittiset päättäjät ja ay-liike eivät ymmärrä koko ostovoimakäsitettä. Ostovoimalla tarkoitetaan jokapäiväisessä elämässä sitä, kuinka paljon lompakko sietää tehdä ostoksia.

Ostovoimaan vaikuttavat muut tekijät ovat kysyntä ja tarjonta. Ostovoiman heiketessä tarjonta yleensä ylittää kysynnän. Kun kysyntä alkaa heiketä, sitä pyritään lisäämään ”halpuuttamalla” eli laskemalla tuotteiden hintoja. Tämähän on nähty viime talven aikana mainoksissakin. Ostovoimaa pyritään siis lisäämään hintajoustoilla. Suomessa on monilla aloilla hyvin keskittyneet markkinat, joten ostovoiman nousu ei välttämättä merkitse kulutuksen vähenemistä. Myös tuonti edellyttää hintajoustoja.

Vapailla globaaleilla markkinoilla ostovoima ei merkitse lainkaan sitä, että ostovoima pitäisi yllä, tai lisäisi kotimaista tuotantoa. Kilpailu on täällä, eikä se rajoitu erityisesti kotiotteluun, vaan tuotteita tulee kaikkialta maailmasta. Kun siis puhutaan kotimaan kulutuksesta, niin siihen sisältyy myös maahan tuotavat tuotteet. Juuri nyt kauppojen tiskin yli myytävistä tuotteista vain noin 40 % on Suomessa tuotettuja tuotteita. Kaiken lisäksi niissäkin on tuontiraaka-aineita.

Käytännössä siis voidaan todeta, että varsinaista kotimaista kysyntää ei sellaisenaan enää ole. Suomalainen ostovoima jakaantuu globaaleille valmistajille ja työllistää eri maiden kansalaisia. Onkin pakko ihmetellä, että kun meillä on erittäin tehokkaat tilastointijärjestelmät niin, mikseivät ne kerro koko totuutta ostovoimaparadoksista. Sopii myös kysyä, että miksi toimittajatkin ovat menneet tähän samaan halpaan?

Kansainväliset toimijat, joita Suomessakin on runsaasti, tuntevat hinnoittelussaan myös käsitteen ostovoimapariteetti (purchasing parity). Tällä tarkoitetaan sitä, että tuotteet ja palvelut hinnoitellaan kansallisen ostovoiman perusteella. Erityisen hyvin erot näkyvät Virossa, jonne matkailu Suomesta kasvaa vuosi vuodelta. Hyvä esimerkki on vaikkapa lääkkeiden hinnat Virossa. Samat lääkkeet ovat siellä huomattavasti edullisempia kuin Suomessa. Niitä myydään eri tuotemerkeillä ja hinnat on asetettu ostovoiman mukaan. Tosin pienempi byrokratiakin selittää osaltaan hintaeroja.

Ostovoiman lievä lasku tai entisellään pysyminen, ei merkitse kulutuksen kannalta käytännössä mitään. Toisaalta on myös niin, että hallitus ei voi toistaiseksi päättää, mitä kuluttajat kuluttavat. Tuotteissa mahdollisesti oleva Suomen lippu ei takaa tuotteen suomalaisuutta, joten kuluttajakaan ei tiedä minkä maalaista ostaa. !990-luvun laman jälkeen ihmiset panivat rahansa ulkomaan matkoihin ja vasta parin vuoden päästä alkoi varsinainen kulutus.

Edellisen tarkoituksena on todistaa, että mikään ei ole kuten ennen konsensusaikoina. Rajat ovat auki, tulleja ei ole, eikä myöskään omaa markkaa. Tosin markkakaan ei auttaisi, koska devalvaatiot aina heikensivät ostovoimaa, koska yli puolet joudutaan tuomaan muilta mailta vierahilta. Kolmikantakonsensuksen olisikin syytä käyttää peräänkuuluttamaansa innovointia ja keksiä joku uusi tälle vuosikymmenelle sopiva mantra. Ostovoimaparadoksi suorastaan huutaa päivitystä!

Kommentit pois päältä artikkelissa Ostovoimaparadoksi

Talouden kiemuroista

Inflaatio merkitsee kansantajuisesti hintojen nousua. Hintojen nousu puolestaan heikentää ostovoimaa. Ostovoiman heikentyminen puolestaan huutaa palkankorotuksia. Palkankorotukset nopeuttavat inflaatiota jne. Tämä on siis noidankehä, jossa markan aikoina elimme. Silloin kilpailukykyvaje korjattiin devalvaatiolla, joka nopeutti inflaatiota ja johti rankkoihin kolmikantaneuvotteluihin.
Totta kai kaikki päättäjät tiesivät, miten tämä noidankehä toimii, mutta mitä väliä. Kun devalvoitiin, niin ay-pomot totesivat, että emmehän me mitään voi devalvaatiolle. Samalla he nauroivat sisäänpäin, että kohta kiillotetaan kilpiä yötä myöten käytävissä palkkaneuvotteluissa. Sitä he eivät kertoneet, että devalvaation jälkeinen inflaatio syö palkansaajien palkankorotukset aamupalaksi. Ihan kuin ottaisi lapselta tikkarin. Kuka huijasi ja ketä?
Inflaatio ei kuitenkaan pystynyt nakertamaan omaisuuden arvoa, vaan ne arvot päivittyivät inflaation myötä ajan tasalle. Asiasta tietämättömät palkansaajat olivat tyytyväisiä, kun palkat nousivat. Kapitalistit olivat tyytyväisiä, kun vienti veti ja omaisuuden arvot säilyivät tai nousivat. Kaikki olivat tyytyväisiä poliitikkoja myöden, jotka pystyivät jakamaan kansalle inflaation mukanaan tuomaa olematonta hyvää.
Kyllähän hallituksetkin yrittivät parhaansa. Koiviston hallitus asetti hintasulun suurimmalle osalle kotimaisia tuotteita 1967 devalvaation jälkeen. Tuontitavaroillehan ei kuitenkaan voinut hintasulkua asettaa, koska tuonti olisi tyssännyt siihen. Mutta mikään ei ole niin viisas kuin bisnesmies. Alettiin laivata Turusta terästä Tukholmaan. Siellä se sitten tullattiin laivassa ja tuotiin Suomeen takaisin ruotsalaisena hintasäännöstelystä vapaana tavarana. Tullejakaan ei sopimuksen mukaan tarvinnut maksaa. Tämän edessä hallitus oli voimaton ja rakennuskustannukset nousivat.
Kaikilta tämäkään ei onnistunut. Niinpä sementin valmistajat keksivät sekoittaa sementtiin Lahti Energian lämpövoimalan tuottamaa tuhkaa. Ensimmäiset tuhkat tosin tuotiin minun tontilleni, koska ne eivät kelvanneet vielä Partekille. Tuhkan lisääminen lisäsi tietysti menekkiä, koska sellaista sementtiä oli määräysten mukaan käytettävä enemmän kuin ihan pudasta. Hintoja ei kuitenkaan tarvinnut nostaa. Saksassa messuilla jopa puolalaiset nauroivat tällaiselle sementille. Ei ole totta!
No, kun tämäkään kikkailu ei toiminut, niin sitten 1980-luvulla päätettiin devalvaation jälkeen nostaa keinotekoisesti markan arvoa. Näin piti saada tuonti-inflaatiota kuriin ja pidettyä vientikilpailukykyä yllä. Kun jahtaa kahta jänistä yhtä aikaa, niin ei saa kumpaakaan. Vahva markka laittoi Suomen polvilleen ja historia toisti itseään. Aina, kun valtiovarainministeri sanoi perjantai ehtoolla, että devalvaatiota ei tule, niin sunnuntaiehtoolla se sitten tuli. Vaan 1990-luvulla ei devalvaatiokaan riittänyt, vaan markka joutui kellumaan pelastusrenkaan varassa. Hämärissä kabineteissa oltiin paniikissa ja henkeä ahdisti. Pakko oli liittyä rahaliittoon ja luopua omasta valuutasta.
Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut. Euroopan keskuspankkia myöden kaikki kaipaavat inflaatiota. Kun kysyntä on heikkoa, niin inflaatio pysyy piilossa. Pikemminkin se on miinusmerkkinen eli deflaatio. Ongelma on siinä, että kaikki taloustieteen teoriat ja Nobelit on myönnetty siinä uskossa, että kasvu on ikuista. Nyt ollaan sormi suussa, kun kasvua ei ole. Kuka tekisi teorian nollakasvun pohjalta? Suomen kilpailukykyä ei pelastanut edes euron yli 30 % devalvoituminen.
Tällä haluan todistella, että devalvaatio on kansantalouden itsepetoksen korkein potenssi! Olipa meillä käytössä sitten markka tai euro, niin inflaatiokaan ei ole omissa käsissämme. Yli 60 % kauppojen tiskin yli myytävistä tuotteista on tuontitavaraa. Tästä johtuen, edes ostovoiman lisääminen ei työpaikkoja lisää – Suomessa!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden kiemuroista

WP Login