Posts Tagged ‘kiky’

Vahvan markan unelma


Someen ilmestyy aika-ajoin ihmettelyä, miksi vahvan markan politiikasta ei ole tehty tieteellisiä tutkimuksia. Selvityksiä on kyllä tehty ja ainakin yksi kansainvälinen tutkimus. VATT:n selvityksistä on jäänyt mieleeni kaksi tapausta. Eräässä selvityksessä todettiin, että 90-luvun lama päättyi kaksi vuotta liian aikaisin, jotta rakenteita olisi voitu korjata. Syyksi ilmoitettiin Nokian nousukiito!

Toinen tapaus oli sikäli järkyttävä, että se todisti Suomen pankin täydellisen ammattitaidon puutteen valuuttamarkkinoiden toiminnasta. Raportin mukaan Suomen Pankin johtoryhmässä todettiin, että: ”Saavat tulla metsäteollisuuden vuorineuvokset polvillaan rukoilemaan devalvaatiota!” Ei tarvinnut tulla, koska metsäteollisuus oli toimialana polvillaan 90-luvun alussa!

Suomen markan historia on lyhyt, mutta värikäs. On ollut hopeamarkkaa, kultamarkkaa, valuuttoihin sidottua markkaa jne. Markan muututtua setelirahaksi, sitä on jouduttu korjaamaan toistuvilla devalvaatioilla. Devalvaatioita seurasi aina inflaatio ja uusi devalvaatio, jota kutsuttiin D-vitamiiniksi. Vuosina 1957 ja 1967 suoritettiin 30 % devalvaatiot. Devalvaatioilla pyrittiin aina korjaamaan inflaation aiheuttama kansainvälinen kilpailukykyvaje. Nyt Kiinaa syytetään valuuttansa manipuloinnista, mutta kyseessä on devalvointi. Kiinan valuutta reminbi on samanlainen keskuspankin säätelemä kuin Suomen markka oli.

Koiviston hallituksen vuoden 1967 devalvaation jälkeistä inflaatiota yritettiin hillitä hintasäännöstelyllä. Se epäonnistui kuitenkin pahasti, koska tuontituotteille ei ollut mahdollista asettaa hintasulkuja, koska devalvoitu markka itsessään nosti tuntihintoja. Kotimaisten tuotteiden hintasulkua myös kierrettiin esim. kierrättämällä tuote esim. Ruotsin kautta, jolloin hinnan muodostus oli vapaa. Säännöstely ei myöskään koskenut koko myyntiketjua.

Suomi on ollut ja on edelleen viennistä riippuva maa. Markan ongelma oli aina se, että kukaan ulkomainen vientiasiakas ei suostunut ostamaan markoissa. Vientituotteet oli myytävä Euroopassa ostajamaiden valuutoilla ja muualle dollareina. Kaikkein koomisinta oli se, että sahamiehet joutuivat myymään tuotteensa Ruotsin kruunuissa. Ostajat eivät halunneet ottaa mitään valuuttariskiä kahden pahimman kilpailijamaan välillä. Sahatavaramarkkinoilla Ruotsin kruunu oli vahva valuutta!

Vuoden 1982 devalvaation jälkeen inflaation hillitsemiseen otettiin käyttöön toinen keino. Sitä on kutsuttu vahvan markan politiikaksi. Markkaa ryhdyttiin keinotekoisesti vahvistamaan ilman, että Suomen talous olisi antanut siihen aihetta. Apuna käytettiin jopa markan revalvointia prosentilla 1984 ja neljällä prosentilla 1989. Lopulta tämä politiikka vahvisti Suomen markkaa suhteessa Saksan markkaan noin 33 % kahdeksassa vuodessa. Tämä on niin suuri valuutan arvon nosto, että yksikään yritys ei pysty sitä millään toimilla kompensoimaan ja vientikilpailukyky oli sitten siinä!

Markan keinotekoisen vahvistamisen lisäksi ryhdyttiin vapauttamaan valuuttamarkkinoita. Vapauttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa, mutta viimeinen vaihe tuli liian nopeasti. Kaikilla oli mahdollisuus saada valuuttalainoja ja pankit pitivät yrityksille oikein kokkareita ja jopa painostivat ottamaan valuuttalainoja.

Kysyinkin tutulta pankinjohtajalta tällaisessa tilaisuudessa, että mitäpä jos kupla puhkeaa? Suomen Pankkihan tätä tyrkyttää, hän vastasi. Valuuttalainat lisäsivät rahan määrää markkinoilla valtavasti ja Suomesta tuli kasinotalous! Suomen Pankissa ei ymmärretty sitä, että valuuttalainoja voidaan käyttää vain sellaisissa kansantalouksissa, joissa oman valuutan arvo määräytyy kansainvälisillä markkinoilla eli ”kelluu”.

Hintasäännöstelyn ja vahvan markan politiikan vaihtoehtona olisi ollut kilpailukyvyn palauttaminen Sisäisellä devalvaatiolla. Sehän ei ollut kolmikantakonsensuksessa mitenkään mahdollista, koska se olisi edellyttänyt palkkojen ja muiden etujen leikkauksia. Kiky oli hyvä esimerkki sisäisen devalvaation yrityksestä. Tuloksethan olivat varsin heikkoja. Vahva markka alkoi vapista, kun päivittäin alkoi pankeilta tulla tietoja ongelmista lainojensa kanssa. Loppuvaiheessa yliyön korotkin olivat jo jopa yli 40 %. Monet yritykset, joilla oli ylimääristä, laittoivat rahat viikon lopun yli koville koroille ja saivat ne takaisin maanantaina mukavasti turvonneina.

Kun kupla alkoi puhjeta, niin ensin markka sidottiin ecuun ja devalvoitiin 12 % 1991. Heti seuraavana vuonna markka jouduttiin laittamaan kellumaan, jolloin sen arvo romahti. Valtio laittoi pankeille piikin auki ja pankit hakivat konkurssiin jopa kannattavia yrityksiä. Eri tutkimusten mukaan vahvan markan politiikka maksoi Suomelle reilut 40 000 yritystä. Arvatkaa kuka joutui lakisääteisesti elättämään konkurssiin menneet ja elinkautiseen velkahelvettiin tuomitut yrittäjät – Suomen valtio!

Näitä kustannuksia ei ole edes VATT halunnut laskea ja kertoa kansalle? Koko tämä tapahtumaketju vuodesta 1982 johti siihen, että Suomen oli luovuttava markasta ja liityttävä euroon. Ne, jotka vieläkin haikailevat markan perään, eivät ymmärrä, että Suomi oli puun ja kuoren välissä!

Pahin on kuitenkin vielä edessä. Suomen hallinnolliset rakenteet ovat edelleen samanlaiset ja kilpailukykyämme rasittava kuin ennen euroon liittymistä. Seuraava lamakausi on tulossa ja silloin on tiedossa verta, hikeä ja kyyneleitä. Mikäli silloin ei korjata rakenteita kilpailukykyisemmiksi, tullaan näkemään teollisuuden maastapako. Olipa sitten voimassa täysin naurettava maastopoistumisvero tai ei.

Kommentit pois päältä artikkelissa Vahvan markan unelma

Markka takaisin?

Aika ajoin puolueet haikailevat markkaa takaisin. Toki näissä vaaleissa on muita kiinnostavampia asioita., kuten vaikka metsien käyttö. Markat ja pennit otettiin käyttöön 1865, joten markan historia ei ole kovin pitkä. Markan tie on ollut kuitenkin mutkikas ja kivinen. Markka on ollut sidottuna mm. kultakantaa ja jopa Englannin puntaan. Itsenäisen Suomen hiljalleen käynnistyessä markka kuitenkin sidottiin tiiviisti devalvaatiokantaan!

Jo ennen sotia markka devalvoitiin useaan otteeseen, mutta sotakorvausten tultua maksetuiksi, devalvaatio otettiin Suomen kilpailukykyaseeksi (KIKY). Pitkäaikaiset punamultahallitukset ja kolmikantakonsensus käyttivät säännöllisesti devalvaatiota markan arvon päivityskeinona aina, kun inflaatio oli syönyt kilpailukyvyn vientiyrityksiltä. Asioista päättäville suurille vientiyrityksille devalvaatio oli elinehto. Se oli kuitenkin yksi merkittävä tekijä ehkäisemään pienen- ja keskisuuren teollisuuden syntyä.

Kolmikanta päätti palkankorotuksista ja muista työntekijöiden eduista muiden yritysten päiden ylitse. Pienillä kotimaan markkinoilla toimivilla yrityksillä ei ollut asiaan sanansijaa. Koska valuuttatuloja ei ollut, niin devalvaatiot aiheuttivat vain kustannusten nousua. Suurille vientiyrityksille devalvaatiot olivat elinehto. Kolmikannassa hyötyjiä olivat ay-liike ja suuret vientiyritykset.

Vientiyritykset olivat välinpitämättömiä palkankorotusten ja muiden työvoimakulujen nostoille, koska tiesivät, että devalvaatiot kompensoivat ne aikanaan. Ay-liikkeen neuvottelijat puolestaan tiesivät, että kun devalvaation jälkeen ostovoima laskee, niin he vain levittelevät käsiään. Emme me voi mitään devalvaatiolle, se on Suomen Pankin juttuja. Käsi kättä pesee, voidaan sanoa!

Syksyllä 1967 Koiviston hallitus yritti toista keinoa. Devalvoitiin n. 33 % ja säädettiin hintasulku. Hintasulussa oli kuitenkin porsaanreikä, koska tuontituotteille ei voitu sulkua asettaa. Silloin alkoi kikkailu. Mm. terästä vietiin Ruotsiin ja laiva vaan kääntyi siellä ympäri ja teräkset tuotiin takaisin Suomeen ruotsalaisina tuotteina. Lopulta hintasäännöstely jouduttiin purkamaan tehottomana. Seuraava devalvaation jälkeinen inflaation torjuntayritys oli 1980-luvulla. Silloin ryhdyttiin markan arvoa nostamaan keinotekoisesti. Samalla vapautettiin valuuttalainojen otto ulkomailta.

Markan arvo nousi yli 30 %, jolloin vientikilpailukyky sakkasi pahemman kerran. VATT:n tutkimuksissa kerrottiin, kuinka Suomen Pankissa sanottiin, että saavat vuorineuvokset tulla rukoilemaan polvillaan devalvaatiota. Sitä ei tule! Näin vakuutti myös ministeri Viinanen! Kupla kuitenkin puhkesi ja markka devalvoitiin. Devalvaatiotakaan ei riittänyt ja lopulta markka kellui pelastusrenkaan varassa. Suomi ajautui syvään lamaan. Valuuttalainat liki tuplaantuivat ja yrityksiä meni nurin kuin sieniä sateella. Ensin markka liitettiin European Monetary Systemiin (EMS) ja sitten otettiin käyttöön euro. Suomi heitettiin globaaliin kilpailuun täysin valmistautumattomana ja aseettomana.

Lamassa eivät nämäkään keinot auttaneet, vaan 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana yksityiseltä sektorilta hävisi reilut puolimiljoonaan (500 000) työpaikkaa. Sitten Nokia alkoi hiljalleen korjata tilannetta. Jälleen VATT:n tutkijat olivat sitä mieltä, että tämä tapahtui pari vuotta liian aikaisin. Hallintohimmeleitä ei ehditty korjata. Huvittavaa oli myös, kun työllisyys alkoi parantua, niin tilastohörhöt ihmettelivät, miksi palkkamäärät eivät kasva samaa tahtia? Työttömät otettiin töihin uusina työntekijöinä ja lähtöpalkalla. Ay-liike tiesi, mutta oli hiljaa?

Ulkomaisen kilpailun rynnistäminen jopa kotimarkkinoille, laittoi tuotekehittelylle uusia paineita. Metsäteollisuudelle valtio oli vuosikymmenet syytänyt miljardeja markkoja tuotekehitykseen, mutta rahat olivat menneet muualle. Jos joku olisi laman alkaessa sanonut, että parinkymmenen vuoden päästä puusta tehdään polttoaineita, tekstiilejä, muovia yms. olisi joutunut pehmeään koppiin. Devalvaatio oli erinomainen tuotesuunnittelun este. Vihreä kulta on valtaamassa asemiaan takaisin, mutta se on nyt erityinen vaaliteema! Ehkä Suomella on vielä toivoa?

Kommentit pois päältä artikkelissa Markka takaisin?

Markan kaipuu

Se näyttää olevan niin, että alle nelikymppisiltä on vanhan oman markan aikaiset tapahtumat pahasti kadoksissa. ”Jos meillä olisi oma valuutta, niin kikyä ei olisi tarvittu” paljastaa koko asian. Asian äänen sanonut varmaan koetti hakea lausahduksellaan ihan jotain muuta kuin etsiä tietä markan paluulle.

Ihan vain muistin virkistämiseksi vielä 1970-luvulla työmatkoilla ulkomailla liikkuvat joutuivat anomaan matkavaluuttansa Suomen Pankilta. Anomuksen käsittely kesti viikkoja. Suomalaiset Eurocardit eivät kelvanneet vielä 1980-luvun alussa ulkomailla ostosten tekoon. Ne kelpuutettiin vain joissakin hotelleissa ja ravintoloissa. Kotimaan pankissa sai valuuttaa vaihtaa vain sen verran, että sillä yöpyi kaupunkihotellissa Euroopassa vain kaksi yötä.

Markka-aika oli ketju devalvaatio-palkkavaatimukset-inflaatio ja jälleen devalvaatio. Tällä ketjulla oli monenlaisia vaikutuksia yhteiskuntaan ja kansantalouteen. Ensinnäkin se takasi työllisyyden ay-liikkeen puuhamiehille ja organisaatiossa eläville. Jatkuvat palkkaneuvottelut ja lakot pitivät siitä huolen.

Vastapuolella se vaikutti esimerkiksi metsäteollisuuteen niin, että käytännössä tuotekehitys laitettiin hyllylle odottelemaan kovempaa kilpailua. Kauppaa hoidettiin keskitetysti yhdistysten kautta ja yritysten vientimiehet olivat vain asiakkaiden viihdyttäjiä.

Pienemmille yrityksille markka merkitsi jatkuvaa valuuttariskien pelkoa. Vientiasiakkaat eivät ostaneet mitään Suomen markoissa. Kustannukset nousivat aina devalvaatiota kohti ja kannattavuus laski. 1980-luvulla rahapolitiikka vedettiin tappiin, kun markan annettiin keinotekoisesti vahvistua yli 30 %. VAT:n tutkimukset 90-luvulta osoittavat, että ilman markan kellutusta, meillä ei enää olisi metsäteollisuusyrityksiä lainkaan.

Devalvaatioaikakauden paras esimerkki olivat ns. suhdannesahat. Ne aloittivat aina sahauksen devalvaation jälkeen ja painoivat terät punaisina aina siihen asti, kun inflaatio söi katteet. Sitten pantiin sahat seisomaan. Varsinainen sahateollisuus puolestaan myi olosuhteiden pakosta tuotteensa päämarkkinoille Ruotsin kruunuissa ruotsalaisten määrätessä hinnat.

Sen sijaan euroon liittyminen laittoi liikkeelle massiivisen tuotekehityksen, jonka tuloksia saamme nyt ihastella. Suuria tehtaita nousee eri puolille niin, että huolestuneimmat pelkäävät jo metsävarojen loppuvan. Puujätteistä tehdään energiaa aina polttoaineita myöden. Lisääkin on tulossa pitkässä juoksussa, joten uusiutuvat raaka-aineet eli metsät nostavat Suomen vielä kukoistukseen, vaikka EU:n jarrumiehet kuinka vastustaisivat kehitystä.

Vasemmistollehan euro on tietysti katkera paikka, koska devalvaatiot aina kasvattivat kansan mielestä karvoja vasemmiston rintaan. Devalvaatioiden jälkeisissä neuvotteluissa ei haluttu rehvastella sillä, että tuleva inflaatio syö kyllä palkkojen ostovoiman hyvin nopeasti. Sen sijaan raharikkaiden porvareiden omaisuuden arvoon inflaatio ei pystynyt. Inflaatio vain nosti kiinteän omaisuuden arvoja ja useimmiten omaisuuden päivitys oli enemmän kuin inflaation määrä. Kuinkas kävi, duunari hävisi aina ja kunnon kapitalisti voitti.

On hyvin surullista, että politiikassa tyhmyys pakkaa tiivistyä. Oma ja puolueen etu ovat tärkeämpiä kuin maan etu.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kaipuu

Kiky

Kiky sopimus on jonkinlainen kangastus sisäisestä devalvaatiosta eli kilpailukyvyn parantamisesta. Sen suurimmat ongelmat ovat hitaus kapea-alaisuus. Näin käy yleensä konsensukseen perustuvissa toimintamalleissa. Markka-aikana kilpailukyky ratkaistiin yhdellä nopealla päätöksellä yleensä maanatain vastaisena yönä.

Sisäisen devalvaation suorittamisessa on mahdollisuus kulkea useampia polkuja. Viron malli oli yksi tapa toteuttaa sisäinen devalvaatio. Viron kruunu pysyi hyvin kiinteänä muihin valuuttoihin nähden koko olemassaolonsa ajan. Työskennellessäni Virossa, kirjoitin kolumnia Äripäev-lehteen. Pariin eri otteeseen ihmettelin, miksi kruunua ei devalvoida Suomen mallin mukaan, koska tarve oli ilmeinen.

Tätä ihmettelivät myös monet siirtymätalouksien asiantuntijatkin. Ajatusmallissa oli kuitenkin yksi oleellinen ajatusvirhe, jota ei läntisissä markkinatalouksissa osattu ottaa huomioon. Virossa ja myöskin Latviassa oli samaan aikaan kaksi erilaista ostovoimapariteettia. Virossa Harjun maakunta ja Tallinna muodostivat muusta Virosta poikkeavan talousalueen. Tämän alueen hintataso oli huomattavasti korkeampi kuin muualla Virossa.

Helppo tapa verrata hintaa oli päivällinen tallinnalaisessa hotellissa ja esimerkiksi etelävirolaisessa Pölvassa. Samalla hinnalla, jolla Tallinnassa sai pihvin ja oluen, Pölvassa sai kolme pihviä ja kuusi olutta. Annoksetkin olivat tuhdimpia. Vertaus ei tietenkään päde kaikkiin tuotteisiin, mutta toimii esimerkkinä suurista sisäisistä hinnoittelueroista. Näin suuret hintaerot eivät ole tavanomaisia useimmissa muissa maissa Euroopassa.

Ongelma selittyi taksimiehen totuudella. Hänen mukaansa Tallinnaa ei olisi ilman suomalaisia turisteja. Niin hotellien, ravintoloiden kuin kauppojenkin hinnoittelu perustui pitkälti suhteeseen Suomen ostovoimapariteettiin. Hinnoilla pyrittiin mittaamaan suomalaisten maksuhalukkuutta, ei varsinaisesti virolaisten. Kätevä mittari tämän seuraamiseen oli matkustajatilastojen tarkka seuraaminen. Mikäli turistien määrä väheni oleellisesti, alueella tehtiin sisäinen devalvaatio.

Tällaisessa tilanteessa kruunun devalvointi olisi toiminut ko. alueella, mutta olisi haitannut suurta osaa muuta Viroa. Tallinnassa ja Harjun maakunnassa tehtiinkin useita sisäisiä devalvaatioita eli laskettiin hintoja. Kuulin usein hotelleissa, kuinka työntekijöille annettiin kaksi mahdollisuutta. Huomenna palkat laskevat 15 % tai sitten ei ole työpaikkaa. Tätä voisi kutsua markkinaehtoiseksi sisäiseksi devalvaatioksi. Asiat hoidettiin yrityskohtaisesti!

Toinen esimerkki on Latvia. Latvia oli päästänyt taloutensa tosi kuralle ja sen tie Euroon oli noussut pystyyn. Itsenäistymisen alkuvuosina useat ulkomaiset yhtiöt investoivat voimakkaasti Riikaan ja sen lähistölle. Rakennettiin hotelleja ja liiketiloja. Investointi-intoon vaikutti ilmeisesti suorat liikenneyhteydet Moskovaan. Tämä buumi päättyi kuitenkin lyhyeen, mutta se sai latvialaiset unohtamaan markkinatalouden realiteetit.

Latvian talouden kääntyminen vahvaan nousuun 2011 ja 2012 on aika kova todiste siitä, että säästö/leikkauslinja toimi talousviisaiden elvytyslinjaa paremmin. Näin ainakin uskoo Latvian pääministerin neuvonantajana toiminut Anders Åslund. Asiaa on kuitenkin mahdotonta yleistää, koska jokainen tapaus on erilainen.

(http://www.bloomberg.com/news/2013-01-07/why-austerity-works-and-fiscal-stimulus-doesn-t.htmll).

Vapauden makuun päässeet latvialaiset elivät jopa enemmän yli varojensa kuin kreikkalaiset. Velkaantuminen Latviassa perustui yksityisen sektorin velkaantumiseen. Pankkien huomattua, mitä oli tapahtumassa, ne sulkivat lainahanansa. Se johti siihen, että Riikan ympäristössä oli tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia pankkien takavarikoimia leasing-autoja myytävänä.

Latvian nopea elpyminen kuitenkin perustui siihen, että kansa uskoi hallituksen tekemiin nopeisiin ratkaisuihin, jolla aloitettiin sisäinen devalvaatio. Latviassa kilpailukyky parani dramaattisesti 2009, kun maan joustavat työmarkkinat tekivät mahdolliseksi laskea yksikkötyökustannuksia jopa 20 %. Tähän verrattuna meidän Kiky on melko maho.

Euromaa Suomi on aivan toisenlaisessa tilanteessa. Kilpailukyvyn parantamisen perusehto ovat joustavat työmarkkinat ja paikallinen sopiminen. Joustavien työmarkkinoiden rekyyli on verotulojen lyhytaikainen lasku ja sosiaalimenojen kasvu. Tämä on kiky-sopimuksen pahin ongelma – liian vähän, liian myöhään. Kikyn elvyttävistä vaikutuksista ei kukaan osaa sanoa mitään varmaa. Aikajänne on niin pitkä, että koko sopimus saattaa rapautua ennen, kuin toimenpiteet alkavat vaikuttaa.

Suomen ongelma on siinä, että ei pystytä tekemään kipeitä ratkaisuja riittävän nopeasti. EK on vetäytynyt työmarkkinasopimuksista, joten miten kolmikanta toimii tämän jälkeen? Neuvotteleeko hallitus ay-liikkeen kanssa suoraan sopimukset? Latviassa päätettiin lopettaa jatkuva kitinä kertarytinällä. Suomalainen maan tapa saattaa pahimmillaan viedä tuhkatkin pesästä!

Kommentit pois päältä artikkelissa Kiky

Poltetun maan taktiikka

Kirjoitin Etelä-Suomen Sanomiin jutun yrittäjien oikeudellisesta asemasta. Siinä arvostelin kolmikantaa siitä, että Suomen Yrittäjät on jätetty ulkokehälle. Suomen suurinta työllistäjien yhdistystä katsottiin Etelärannasta ja Hakaniemestä aivan, kuin ne olisivat jotakin outoa Kehä kolmosen ulkopuolella. Saman lehden Näppis-palstalla minulle vastattiin nimettömästi, että ei kaikki ole ay-liikkeen syytä.

Toden totta, ei olekaan. Suurin syyllinen yrittäjäjärjestön sorsimiseen on EK:n edeltäjän Suomen Työnantajain Keskusliitto. Liittoa johtivat kovapalkkaiset ilman henkilökohtaista vastuuta olevat palkkajohtajat. Heidän ajatusmaailmansa ja tavoitteensa olivat hyvin kaukana siitä, mitä itse taloudellisen vastuun kantavien yrittäjien tavoitteet ovat.

Näistä näkemys-, kokemus-, ja kulttuurieroista johtuvat ristiriidat eivät antaneet yrittäjille mahdollisuutta osallistua kolmikannan tupopöytiin. Tästä huolimatta nämä yrittäjät työllistävät nyt suurimman osan avoimen sektorin työntekijöistä. Nämä yrittäjät ovat suurimmalta osaltaan paikkaan ja Suomeen sidottuja. Heidän mahdollisuutensa nojaavat paikalliseen sopimiseen. Tämän torjumiseksi esiin vedettiin luottamuskortti. Kuinka moni EK:n neuvottelijoista on käynyt sopimassa duunarin kanssa asioita?

Sanotaan, että bisneksellä ei ole isänmaata. Tätä todistavat monet suomalaisetkin suuret ja kansainvälistyneet yritykset. Ne ovat sijoittaneet tuotantojaan eri puolille maailmaa lähemmäs globaalia kysyntää. Näin pitääkin olla, jotta maailmalla pärjää. Kyseenalaista sen sijaan on, miksi näiden yritysten johtajat saavat päättää yksioikeudella Suomessa toimivien yritysten kilpailukyvystä kansainvälisillä markkinoilla.

Kun Metsäteollisuus on nyt lähdössä eli tekemässä Foxitit, niin näyttää siltä, että EK ei enää pysty edustamaan edes kaikkien jäsentensäkään etuja. Globalisaatio on kiistatta alkanut vaikuttaa myös EK:n sisäiseen rakenteeseen. Eri alojen erilaiset intressit jakavat mielipiteitä EK:ssa ja synnyttää ristiriitaisia vaatimuksia ja näkemyksiä. Esimerkkinä tästä on syntynyt kiky-sopimus. Selityksistä huolimatta tämä oli varmaan eräs painava syy Foxitiin.

Sen sijaan paikallisesta sopimisesta ei päästy pitkästä väännöstä huolimatta sopimukseen. Näin ollen yli 90 % maan yrityksistä ei juuri hyötynyt tästä kolmikannan kasvojen pesusta mitään. Tällä sopimuksella ei siis kunnioitettu lainkaan niitä yrittäjiä, jotka toimivat omalla taloudellisella riskillään. Johtaako tämä samaan kuin 1990-laman aikana? Silloin uhrattiin pankkien alttareille jopa 50 000 yritystä. On väitetty, että näistä yrittäjistä jopa yli 10 000 päätti päivänsä oman käden kautta.

Jäljelle jäävät velkakierteisiinsä vangitut saavat nyt yhteiskunnalta asumistukea, toimeentulotukea jne. jopa reilut 2 miljardia vuodessa. Pankkien piikki on siis edelleen auki. Onko tehty kiky-sopimus jatkoa tälle poltetun maan taktiikalle? Kuinka kauan meillä on varaa uhrata yrityksiä ja yksinyrittäjiä? Pitää alkaa Suomessakin hiljalleen uskoa, että globalisaatio on kilpailukyvyn verenvuototauti. Tautiin on lääkkeitä, mutta verenluovuttajiksi joutuvat kaikki!

Kommentit pois päältä artikkelissa Poltetun maan taktiikka

WP Login