Posts Tagged ‘hyvinvointiyhteiskunta’

Hyvinvointiyhteiskunta kipuilee


Kun sotakorvaus kipuilut olivat päättyneet viimeisen junavaunun häipyessä itään, kansa halusi jotain uutta ja parempaa. Parempiin aikoihin tarvittiin kuitenkin yleislakko, joka sitten piirsikin poliittiset rajat vuosikymmeniksi. Punamultahallitukset alkoivat rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa Ruotsin mallin mukaan. Koska omaa kokemusta ja osaamista ei oikein ollut, niin aloitettiin kopioimalla Ruotsin lainsäädäntöä. Kopioiminen on kuitenkin petollista, koska kopioitavan takana on aina jokin idea tai filosofia, jotka pitäisi ensin sisäistää!.

Aina sieltä 1950-luvulta 1970-luvulle saakka hyvinvointivaltion käsite oli merkittävässä asemassa hallitusohjelmissa. Jonkinlaisena taitekohtana on tutkimuksissa ollut 1990-luvun lama ja sen aikaiset hallitukset. Tuolloin tehtiin rankkaa julkisen sektorin säästöpolitiikkaa ja erityisesti kustannusten uusjakoa valtion ja kuntien välillä. Esko Ahon hallituksen tehtävänä oli hyväksyä se tosiasia, että maailma muuttuu ja rahat eivät riitä kaikkeen hyvään. Kilpailukykyä korvaava devalvaatiomahdollisuuskin oli menetetty markan syöksykierteen mukana (EMU).

Muutoksia ei tehty edes talouden elpymisen myötä. Paavo Lipposen toinen hallitusohjelma (1999) yritti vielä nostaa hyvinvointieetosta pintaan. Tosin eläkeläiset ajettiin sivuraiteelle. Koska koalitiohallituksissa on pakko tehdä kompromisseja, niin hyvinvointi-instituutiot mainitaan vielä Jyrki Kataisenkin ohjelmassa. Sipilän hallituksen ohjelmasta sitten hyvinvointipolitiikka on hävinnyt alkuperäisessä pohjoismaisessa muodossaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan perustukset lepäävät vahvasti eurossa. Hyvinvoinnin ylläpito vaatii paljon rahaa, jota globaalissa kilpailussa on pienelle maalle melkoinen ongelma. Jaettavaa rahaa syntyy vientivetoisessa maassa vain silloin, kun kansallinen tuotanto pystyy tuottamaan kilpailukykyisesti riittävää lisäarvoa. Tätä kakkua on jakamassa suuri joukko maita, joilla hallinnolliset rakenteet ovat kustannustehokkaampia ja näin ollen myös yritysten työvoimakustannukset kevyempiä.

Sipilän hallitus yritti kiilata tähän kilpailuun bisnesmallilla. Alkoi siirtyminen yritysjohtamisen malliin. Sen ongelma kuitenkin oli, että toimitusjohtaja (pääministeri) ei yksin voinut päättää asioista. Raivokas sote-yritys on oiva todiste. Hyvinvoinnin jakamisen mallit ovat puolueiden välillä hyvin eriperusteisia. Mitä suurempi on puolueiden määrä, sitä vaikeampaa on hyvinvoinnin jakaminen oikeudenmukaisesti. Sipilän hallituksen mukanaan tuoma ideologinen muutos johtaa enemmän yksilön vastuun ja vapauden suuntaan kuin vanha kehdosta hautaan ideologia. Tämän myötä Suomi on ottanut askeleen täysin uuteen suuntaan – tuntemattomaanko?

Nyt aloitettu Rapautuva hyvinvointivaltio vaatii remontin-ohjelman voi jo nyt valitettavasti  ennustaa epäonnistuvan. Kyse on aika paljon sote-uudistuksen kaltaisesta remontista, jossa taistellaan sitten ideologioiden ja perustuslaillisten erimielisyyksien viidakoissa, joista paperimieskään ei ota selvää. Ainoa keino olisi ottaa apuun digitaalisuus ja algoritmit, joiden avulla kysellään kansan mielipiteitä siitä, miten menetellään, kun vaalilupauksia ei voidakkaan pitää. Yksi puolue on nyt aloittanut kansalaisten  mielipiteiden kuulemisen online. Sieltä tulee joka viikko sähköpostilla mielipidekysely tulevista eduskunnassa päätettävistä asioista. Halunsa mukaan jokainen voi niihin vastata.

Nykyisessä nopeasti muuttuvassa maailmassa 4-vuotiskausi ja sille vaaleissa annetut lupaukset, on selvästi mennyttä aikaa. Jo vuosia on ehdoteltu sähköistä neuvoantavaa kyselyä kansalaisilta tärkeimmistä asioista. Syitä ja selityksiä tunnistautumisesta lähtien on tullut. Paineen purkuun keksittiin kansalaisaloite, jonka tulokset ovat olleet surkeita. Ongelma ydin on se, että uudistuksiin ei löydy poliittista tahtoa. Kansan mielipide ei saa mennä yli puolueiden tavoitteiden. Se onkin demokratian pahin sudenkuoppa! Valta sokaisee!

Kommentit pois päältä artikkelissa Hyvinvointiyhteiskunta kipuilee

Kysynnän ja tarjonnan laki

Kysynnän ja tarjonnan laki on taloustieteessä yleisesti hyväksytty teoria, joka selittää tuotteiden hinnan ja määrän automaattisen määräytymisen kilpailluilla markkinoilla. Se on taloustieteen perustaa. Jos tuotteesta on pulaa, myyjät nostavat hintapyyntöjään kunnes tämä saa ostajat vähentämään ostohaluaan ja tuottajat lisäämään tuotantoaan niin paljon, että kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret. Tämä hinta on tasapainohinta.

Jos tuotteesta on ylitarjontaa eli tuotteet eivät tahdo mennä kaupaksi, myyjät kilpailevat ostajista alentamalla hintojaan. Tämä lannistaa tuottajia tuottamasta yhtä paljon kuin aiemmin ja toisaalta houkuttelee kuluttajia ostamaan tuotetta enemmän kunnes päädytään hintatasolle (tasapainohinta), jolla kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret.

Tämä on taloustieteilijöiden muodostama teoria. Kysyntä ja tarjonta ovat kuitenkin pariteetti, joka laajemmin ajateltuna on paljon enemmän. Ne muodostavat koko maailman talouden verenkiertojärjestelmän. Kysyntä muodostaa verisuoniston, johon sitten tarjonta sydämenä pumppaa tarvittavan määrän kuluttajien haluamia tuotteita.

Mielenkiintoisen tästä asiasta tekee se, että kysynnän muodostajia ovat asiakkaat siis kuluttajat, jotka itse tuottavat tarjonnassa olevat tuotteet. Jos kuluttajat siis kokevat itse valmistamansa tuotteet liian kalliiksi niin, mitä tapahtuu? Ostavatko he mahdollisesti kilpailijoidensa valmistamia tuotteita? Tällainen tilanne aiheuttaa kilpailua työn tekemisen välille. Tämä on osatekijä yritysten kilpailukyvyssä. Tämä on yhtälö, jossa lakkoilemalla voi ampua omaan jalkaansa.

Kun Neuvostoliitto hajosi, niin neuvostoaikaisilla tehtailla ei ollut hajuakaan, minne myydä tuotteensa. Toimitusosoitteet olivat aina tulleet jostain Moskovasta. Kun tuotteet eivät menneet kaupaksi, niin tekijät eivät saaneet palkkojaan. Ratkaisuksi muodostui, että palkat maksettiin tuotteina. Tämän jälkeen kaupunkien sisääntuloteiden varsille alkoi muodostua ”kirppiksiä”, joissa työntekijät myivät palkkana saamiaan tuotteita. Kysyntää ilmeisesti löytyi, koska Venäjä on edelleen olemassa.

Toinen esimerkki toiselta laidalta maailmaa on Ford. Autojen tuotanto alkoi sarjatuotannon myötä ylittää nopeasti ylittää kysynnän. Henry alkoi pohtia tilannetta ja huomasi melko nopeasti syyn heikkoon kysyntään. Se ei suinkaan ollut hinta. Hän huomasi, että eihän työntekijöillä ollut aikaa käyttää autoja, kun vain sunnuntai oli vapaa. Hän päättikin tehdä radikaalin muutoksen ja antaa myös lauantait vapaiksi alentamatta kuitenkaan palkkoja. Autojen kysyntä räjähti kasvuun ja muu teollisuus seurasi nopeasti perässä.

Kolmas merkittävä tekijä tässä yhtälössä on valtio. Talousteorioiden (mm. Philip Kotler) mukaan, valtion tehtävä on luoda yrityksille mahdollisimman kilpailukykyinen toimintaympäristö. Erityisen tärkeää tämä on Suomen kaltaiselle valtiolle, jonka elinehto on vienti ja sen yritysten kilpailukyky. Onko hyvinvointivaltio mallina riittävän kilpailukykyinen?

Suomen koko hyvinvointijärjestelmä rakennettiin olosuhteissa, joissa kansallinen kilpailukyky ei ollut merkittävä tekijä. Kilpailukyky korjattiin devalvaatioilla. Entä nyt? Kuten Juhana Vartiainen totesi, muissa Pohjoismaissa on rakenteita laitettu kuntoon, mutta Suomessa ollaan pahasti jälkijunassa.

Suomi on maantieteellisesti samanlainen saari kuin Irlanti. Siellä ei tosin tarvita jäänmurtajia, jotka nytkin uhkaavat pysäyttää vientikaupan tukilakoillaan. Siellä ei toisaalta ole laivaväkikään lakossa, joten vienti porskuttaa. Päämarkkina-alueiden suhteen Suomi on siis saari toisin kuin muut pohjoismaat. Sopiikin kysyä, olisiko Tallinnan tunneli ainoa Suomen talouden pelastaja?

Jos Suomi ei pysty saamaan tarjontaansa markkinoille ja hyvinvointi toimii vain velkarahalla, niin on syytä huoleen. Heiveröinen Kiky ei poistanut tarvetta suuriin rakenteellisiin uudistuksiin. Tulevaisuuden isokuva pitää pystyä hahmottamaan!

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Kysynnän ja tarjonnan laki

WP Login