Posts Tagged ‘Englannin punta’

Markka takaisin?

Aika ajoin puolueet haikailevat markkaa takaisin. Toki näissä vaaleissa on muita kiinnostavampia asioita., kuten vaikka metsien käyttö. Markat ja pennit otettiin käyttöön 1865, joten markan historia ei ole kovin pitkä. Markan tie on ollut kuitenkin mutkikas ja kivinen. Markka on ollut sidottuna mm. kultakantaa ja jopa Englannin puntaan. Itsenäisen Suomen hiljalleen käynnistyessä markka kuitenkin sidottiin tiiviisti devalvaatiokantaan!

Jo ennen sotia markka devalvoitiin useaan otteeseen, mutta sotakorvausten tultua maksetuiksi, devalvaatio otettiin Suomen kilpailukykyaseeksi (KIKY). Pitkäaikaiset punamultahallitukset ja kolmikantakonsensus käyttivät säännöllisesti devalvaatiota markan arvon päivityskeinona aina, kun inflaatio oli syönyt kilpailukyvyn vientiyrityksiltä. Asioista päättäville suurille vientiyrityksille devalvaatio oli elinehto. Se oli kuitenkin yksi merkittävä tekijä ehkäisemään pienen- ja keskisuuren teollisuuden syntyä.

Kolmikanta päätti palkankorotuksista ja muista työntekijöiden eduista muiden yritysten päiden ylitse. Pienillä kotimaan markkinoilla toimivilla yrityksillä ei ollut asiaan sanansijaa. Koska valuuttatuloja ei ollut, niin devalvaatiot aiheuttivat vain kustannusten nousua. Suurille vientiyrityksille devalvaatiot olivat elinehto. Kolmikannassa hyötyjiä olivat ay-liike ja suuret vientiyritykset.

Vientiyritykset olivat välinpitämättömiä palkankorotusten ja muiden työvoimakulujen nostoille, koska tiesivät, että devalvaatiot kompensoivat ne aikanaan. Ay-liikkeen neuvottelijat puolestaan tiesivät, että kun devalvaation jälkeen ostovoima laskee, niin he vain levittelevät käsiään. Emme me voi mitään devalvaatiolle, se on Suomen Pankin juttuja. Käsi kättä pesee, voidaan sanoa!

Syksyllä 1967 Koiviston hallitus yritti toista keinoa. Devalvoitiin n. 33 % ja säädettiin hintasulku. Hintasulussa oli kuitenkin porsaanreikä, koska tuontituotteille ei voitu sulkua asettaa. Silloin alkoi kikkailu. Mm. terästä vietiin Ruotsiin ja laiva vaan kääntyi siellä ympäri ja teräkset tuotiin takaisin Suomeen ruotsalaisina tuotteina. Lopulta hintasäännöstely jouduttiin purkamaan tehottomana. Seuraava devalvaation jälkeinen inflaation torjuntayritys oli 1980-luvulla. Silloin ryhdyttiin markan arvoa nostamaan keinotekoisesti. Samalla vapautettiin valuuttalainojen otto ulkomailta.

Markan arvo nousi yli 30 %, jolloin vientikilpailukyky sakkasi pahemman kerran. VATT:n tutkimuksissa kerrottiin, kuinka Suomen Pankissa sanottiin, että saavat vuorineuvokset tulla rukoilemaan polvillaan devalvaatiota. Sitä ei tule! Näin vakuutti myös ministeri Viinanen! Kupla kuitenkin puhkesi ja markka devalvoitiin. Devalvaatiotakaan ei riittänyt ja lopulta markka kellui pelastusrenkaan varassa. Suomi ajautui syvään lamaan. Valuuttalainat liki tuplaantuivat ja yrityksiä meni nurin kuin sieniä sateella. Ensin markka liitettiin European Monetary Systemiin (EMS) ja sitten otettiin käyttöön euro. Suomi heitettiin globaaliin kilpailuun täysin valmistautumattomana ja aseettomana.

Lamassa eivät nämäkään keinot auttaneet, vaan 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana yksityiseltä sektorilta hävisi reilut puolimiljoonaan (500 000) työpaikkaa. Sitten Nokia alkoi hiljalleen korjata tilannetta. Jälleen VATT:n tutkijat olivat sitä mieltä, että tämä tapahtui pari vuotta liian aikaisin. Hallintohimmeleitä ei ehditty korjata. Huvittavaa oli myös, kun työllisyys alkoi parantua, niin tilastohörhöt ihmettelivät, miksi palkkamäärät eivät kasva samaa tahtia? Työttömät otettiin töihin uusina työntekijöinä ja lähtöpalkalla. Ay-liike tiesi, mutta oli hiljaa?

Ulkomaisen kilpailun rynnistäminen jopa kotimarkkinoille, laittoi tuotekehittelylle uusia paineita. Metsäteollisuudelle valtio oli vuosikymmenet syytänyt miljardeja markkoja tuotekehitykseen, mutta rahat olivat menneet muualle. Jos joku olisi laman alkaessa sanonut, että parinkymmenen vuoden päästä puusta tehdään polttoaineita, tekstiilejä, muovia yms. olisi joutunut pehmeään koppiin. Devalvaatio oli erinomainen tuotesuunnittelun este. Vihreä kulta on valtaamassa asemiaan takaisin, mutta se on nyt erityinen vaaliteema! Ehkä Suomella on vielä toivoa?

Kommentit pois päältä artikkelissa Markka takaisin?

Markan kivinen tie

Markasta on tullut suosittu aihe lukijan palstoilla. Markan historia on kuitenkin hyvin paljon värikkäämpi kuin lukijoiden kirjoituksissa on esitetty. Alun perin markka oli vanha eurooppalainen jalometallinen painomitta, joka vastasi 8 troy-unssia (249 g). Suomen rahayksikkönä markka toimi 1860–2002. Vuoden 1978 jälkeen markan kansainvälinen tunnus oli FIM.

Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä oli hopeamarkka, jossa kruunapuoli oli Venäjän kaksipäinen kotka ja klaavapuolella Suomen vaakunaleijona. Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaskuntana Suomi käytti vuoteen 1840 asti rahayksikkönään rinnakkain entisen emämaan Ruotsin riikintaalereita eli riksejä ja Venäjän ruplaa. Tämän jälkeen oli käytössä parikymmentä vuotta ainoastaan Venäjän rupla. Krimin sodan jälkeen ruplasta tuli kuitenkin hyvin epävakaa ja Venäjä joutui eroamaan hopeakannasta. Historia toistaa itseään!

Suomi anoikin lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti määräyksen uudesta rahayksiköstä Suomen Suuriruhtinaanmaalle. Markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta sen kurssi oli sidottu ruplan arvoon ja yksi markka vastasi 1?4 ruplaa.

Markan syntyyn tarvittiin lainarahaa, koska setelien lunastaminen olisi mahdollista vain, jos Suomen Pankin holvissa olisi riittävästi hopeaa. Laina saatiin mahtipankkiiri Carl von Rothschildiltä. Tämä oli Suomen ensimmäinen mutta ei viimeinen laina läntisiltä rahamarkkinoilta. Vuonna 1865 markka sidottiin hopeakantaan, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta.

Vuonna 1878 markka sidottiin puolestaan kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta. Markka oli samanarvoinen Ranskan frangin, Belgian frangin, Sveitsin frangin sekä Italian liiran ja eräiden muiden latinalaisen rahaliiton jäsenvaltioiden kanssa. Näiden rahojen koko, paino ja kultapitoisuus olivat yhteneväiset maasta riippumatta ja periaatteessa ne kelpasivat maksuvälineinä maasta riippumatta. Voitaisiinko tätä verrata nykyiseen euroon historiallisena esimerkkinä.

Vuonna 1915 markka irrotettiin kummastakin kannastaan. Itsenäistymisen yhteydessä rahoista poistettiin venäjänkieliset tekstit. Suomen Pankissa pohdittiin rahapolitiikkaa. 1920-luvulla rahan arvo vakautui, mikä mahdollisti paluun kultakantaan. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama aiheutti ulkomaankaupan supistumisen ja kotimaista deflaatiota.

Kova valuutta muodostui velallisille ongelmalliseksi myyntihintojen laskun eli deflaation aiheuttaman korkean koron vuoksi, ja pakkohuutokaupat ja työttömyys laajenivat (Huom! 1980-luvun deflaatio). Useissa maissa luovuttiinkin kultakannasta. Suomessa valuuttakurssit sidottiin Englannin puntaan (Huom! Ecu).

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen markka kärsi jälleen kovasta inflaatiosta. Vuosina 1945–1947 markka myös devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Uudenvuodenpäivänä 1946 valtio otti kansalaisiltaan pakkolainaa setelinleikkauksella, jossa liikkeellä olevien 500, 1 000 ja 5 000 markan seteleiden arvot puolitettiin kertarysäyksellä.

Setelit oli leikattava keskeltä kahtia. Vasen puolisko oli käypää rahaa, mutta puolesta arvosta. Oikea puolisko oli toimitettava pankkien kautta valtiolle pakkolainaksi. Tässä operaatiossa olin jo itsekin mukana. Vuonna 1948 Suomi liittyi Kansainväliseen Valuuttarahastoon. Tämä merkitsi siirtymistä kultaparikantaan, jossa kultaa käytettiin maksuvälineenä keskuspankkien välisissä suorituksissa.

Tässä järjestelmässä eri maiden rahayksiköille oli määrätty kiinteät kurssit suhteessa reservivaluuttana toimineeseen Yhdysvaltain dollariin, joka vuoteen 1971 saakka oli sidottu tiettyyn kulta-arvoon. Vuonna 1957 suoritettiin kuitenkin devalvaatio, jossa markan arvoa muutettiin yli 30 prosenttia; tämän devalvaation jälkeen dollari vastasi 321 Suomen markkaa, kun se sitä ennen oli vastannut 231 markkaa.

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Uutta markkaa kutsuttiinkin pitkään nykymarkaksi.

Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin jälleen noin kolmasosa entisestään (Koiviston hallitus). Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971 ja markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin silti kolme kertaa vuosien 1977 ja 1978 välillä, ja vielä kerran 1982.

Suomen talous vahvistui 80-luvulla. Ulkomaisen pääoman vapauttaminen johti rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, ja ylikuumenemista hillittiin parilla minirevalvaatiolla. Markka revalvoitiin 1 % maaliskuussa 1984 ja 4 % maaliskuussa 1989. Vuosikymmenen loppua kutsuttiin vahvan markan politiikan ajaksi. Tänä aikana markka vahvistui noin kolmanneksella.

Vuonna 1991 markka oli täysin rähmällään kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja se sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992. Euroopan valuuttajärjestelmään liityttiin 1996. Useiden tutkimusten mukaan tämä operaatio maksoi Suomelle n. 45 000 yritystä ja avoimen sektorin työpaikat vähenivät noin puolella miljoonalla. 1. tammikuuta 1999 Suomen markka liittyi yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana.

Markka on siis vanhempi kuin Suomen 100-vuotias tasavalta. Se ei kuitenkaan ole ollut kovin itsenäinen, vaan sitä ovat ravistelleet monenlaiset maailman myrskyt ja sidonnaisuudet. Näin ollen markkaa ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata itsenäisen Suomen symboliksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kivinen tie

WP Login