Posts Tagged ‘devalvaatio’

Inflaatio

Kansantaloustieteessä on parikin eri määritelmää inflaatiolle, mutta nehän ovat kaikkien tiedossa. Inflaation kasvuympäristö etenkin euroalueella on vain oleellisesti muuttunut. Markka-aikana Suomen inflaatio oli erittäin monipuolinen ja värikäs. Työmarkkinaneuvottelijat kolmikannassa tiesivät tarkkaan, mitä suuret lakoilla pohjustetut palkankorotukset aiheuttaisivat. Tätä inflaatiota kutsuttiin kustannusinflaatioksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska devalvaatiolla kuitattiin palkankorotusten ostovoima ja kilpailukyvyn menetykset.

Eri hallitukset väistelivät korkeaksi kohoavia inflaatioita eri tavoin. Tässä olivat apuna suljetut rajat, mahdollisuudet käyttää tulleja ja jopa kotimaisten tuotteiden hintasulut. Lisää rahaakin yritettiin painaa, mutta rahan määrän lisääminenkin aiheutti inflaation. Viimeinen yritys oli markan arvon keinotekoinen nosto 1980-luvulla. Se johti sitten lopulliseen katastrofiin. Edes nostalgisen markan aikana mitkään hallinnolliset keinot inflaation hillitsemiseksi eivät toimineet.

Kustannusinflaatio oli vähän kuin pissaisi housuihinsa pakkasella. Suomessa asia ratkaistiin pääasiassa vientikilpailukykyä parantavalla devalvaatiolla. Kaikki tiesivät, että devalvaatio tulee ja pelastaa, mutta tarkkaa aikaa ei tiennyt kukaan. Kaikkein hauskinta sitten oli, kun se tuli ja ostovoima heikkeni entisestään, niin ay-pomot sanoivat, että emmehän me mitään devalvaatiolle voi. Ja työläiset uskoivat!

Nyt ollaan täysin erilaisessa tilanteessa. On yhteinen euro, vapaa liikkuvuus, eikä rajoilla täytetä tullikaavakkeita. On myös paljon sopimuksia EU:n ulkopuolisten maiden kanssa, joilla on tullittomia tuotteita. Tällainen globaali tilanne on aiheuttanut sen, että pääsääntöisesti tarjonta ylittää roimasti kysynnän. Markkinataloudessa syntyy kilpailua, joka hillitsee inflaatiota. Eri euromaissa inflaatio onkin pääosin sisäistä inflaatiota, joka aiheutuu suurimmalta osalta omien hallitusten toimenpiteistä kuten esim. verojen ja maksujen korotuksista.

Vuoden 2008 jälkeen on nähty deflaatio eli hintojen aleneminen, stagnaatio eli talouden taantuman vakaana pitävät hinnat. Nyt ollaan tilanteessa, jossa talouden kasvu alkaa nousta jopa voimakkaasti. Nyt pitäisi olla se aika, jolloin perinteisen kansantalouden normien mukaan inflaation pitäisi alkaa laukata. Koko euroalueella ei kuitenkaan ole todettavissa merkittävää inflaatiota? Miten suhtautuvat tilanteeseen kansantaloustieteen professorit ja päivystävät dosentit? Kuuluuko huokauksia?

Muistan, kun olin mukana lautakuntatyössä 1970-luvulla. Kun tehtiin budjettia, niin puheenjohtaja yleensä kysyi esittelijältä, paljonko arvioidaan inflaation olevan tulevalla budjettikaudella. Jos vastaus oli esim. 3,5 %, niin puheenjohtaja kuittasi, että laitetaan tämän vuoden lukuihin 5 %, Sillä oli budjetti hoidettu. Nyt sitten ollaankin pulassa, kun ei ole inflaatiota, mutta budjettiin pitäisi saada lisää rahaa.

Kun niin valtiolla kuin kunnillakin on liikaa velkaa, niin ongelmaksi on noussut se, mistä karsitaan. Tämä onki poliitikoille vaikea paikka, kun nyt pitäisi päätösten toimia sumean logiikan tekniikalla. Nyt säästöjä kiristetään sairailta, koululaisilta, opiskelijoilta, eläkeläisiltä jne. Näin tutkijasta vaikuttaa siltä, että tässä noudatetaan käänteisenä sitä sulle-mulle-politiikkaa. Ei näytä olevan tavoitteita eikä strategioita. Yleisenä ohjeena pitäisi olla tulevaisuus! Historiaa emme voi muuttaa, mutta siitä voi aina oppia, jos on haluja. Mitä siis haluamme tulevaisuudelta???

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Inflaatio

Markan kivinen tie

Markasta on tullut suosittu aihe lukijan palstoilla. Markan historia on kuitenkin hyvin paljon värikkäämpi kuin lukijoiden kirjoituksissa on esitetty. Alun perin markka oli vanha eurooppalainen jalometallinen painomitta, joka vastasi 8 troy-unssia (249 g). Suomen rahayksikkönä markka toimi 1860–2002. Vuoden 1978 jälkeen markan kansainvälinen tunnus oli FIM.

Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä oli hopeamarkka, jossa kruunapuoli oli Venäjän kaksipäinen kotka ja klaavapuolella Suomen vaakunaleijona. Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaskuntana Suomi käytti vuoteen 1840 asti rahayksikkönään rinnakkain entisen emämaan Ruotsin riikintaalereita eli riksejä ja Venäjän ruplaa. Tämän jälkeen oli käytössä parikymmentä vuotta ainoastaan Venäjän rupla. Krimin sodan jälkeen ruplasta tuli kuitenkin hyvin epävakaa ja Venäjä joutui eroamaan hopeakannasta. Historia toistaa itseään!

Suomi anoikin lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti määräyksen uudesta rahayksiköstä Suomen Suuriruhtinaanmaalle. Markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta sen kurssi oli sidottu ruplan arvoon ja yksi markka vastasi 1?4 ruplaa.

Markan syntyyn tarvittiin lainarahaa, koska setelien lunastaminen olisi mahdollista vain, jos Suomen Pankin holvissa olisi riittävästi hopeaa. Laina saatiin mahtipankkiiri Carl von Rothschildiltä. Tämä oli Suomen ensimmäinen mutta ei viimeinen laina läntisiltä rahamarkkinoilta. Vuonna 1865 markka sidottiin hopeakantaan, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta.

Vuonna 1878 markka sidottiin puolestaan kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta. Markka oli samanarvoinen Ranskan frangin, Belgian frangin, Sveitsin frangin sekä Italian liiran ja eräiden muiden latinalaisen rahaliiton jäsenvaltioiden kanssa. Näiden rahojen koko, paino ja kultapitoisuus olivat yhteneväiset maasta riippumatta ja periaatteessa ne kelpasivat maksuvälineinä maasta riippumatta. Voitaisiinko tätä verrata nykyiseen euroon historiallisena esimerkkinä.

Vuonna 1915 markka irrotettiin kummastakin kannastaan. Itsenäistymisen yhteydessä rahoista poistettiin venäjänkieliset tekstit. Suomen Pankissa pohdittiin rahapolitiikkaa. 1920-luvulla rahan arvo vakautui, mikä mahdollisti paluun kultakantaan. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama aiheutti ulkomaankaupan supistumisen ja kotimaista deflaatiota.

Kova valuutta muodostui velallisille ongelmalliseksi myyntihintojen laskun eli deflaation aiheuttaman korkean koron vuoksi, ja pakkohuutokaupat ja työttömyys laajenivat (Huom! 1980-luvun deflaatio). Useissa maissa luovuttiinkin kultakannasta. Suomessa valuuttakurssit sidottiin Englannin puntaan (Huom! Ecu).

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen markka kärsi jälleen kovasta inflaatiosta. Vuosina 1945–1947 markka myös devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Uudenvuodenpäivänä 1946 valtio otti kansalaisiltaan pakkolainaa setelinleikkauksella, jossa liikkeellä olevien 500, 1 000 ja 5 000 markan seteleiden arvot puolitettiin kertarysäyksellä.

Setelit oli leikattava keskeltä kahtia. Vasen puolisko oli käypää rahaa, mutta puolesta arvosta. Oikea puolisko oli toimitettava pankkien kautta valtiolle pakkolainaksi. Tässä operaatiossa olin jo itsekin mukana. Vuonna 1948 Suomi liittyi Kansainväliseen Valuuttarahastoon. Tämä merkitsi siirtymistä kultaparikantaan, jossa kultaa käytettiin maksuvälineenä keskuspankkien välisissä suorituksissa.

Tässä järjestelmässä eri maiden rahayksiköille oli määrätty kiinteät kurssit suhteessa reservivaluuttana toimineeseen Yhdysvaltain dollariin, joka vuoteen 1971 saakka oli sidottu tiettyyn kulta-arvoon. Vuonna 1957 suoritettiin kuitenkin devalvaatio, jossa markan arvoa muutettiin yli 30 prosenttia; tämän devalvaation jälkeen dollari vastasi 321 Suomen markkaa, kun se sitä ennen oli vastannut 231 markkaa.

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Uutta markkaa kutsuttiinkin pitkään nykymarkaksi.

Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin jälleen noin kolmasosa entisestään (Koiviston hallitus). Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971 ja markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin silti kolme kertaa vuosien 1977 ja 1978 välillä, ja vielä kerran 1982.

Suomen talous vahvistui 80-luvulla. Ulkomaisen pääoman vapauttaminen johti rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, ja ylikuumenemista hillittiin parilla minirevalvaatiolla. Markka revalvoitiin 1 % maaliskuussa 1984 ja 4 % maaliskuussa 1989. Vuosikymmenen loppua kutsuttiin vahvan markan politiikan ajaksi. Tänä aikana markka vahvistui noin kolmanneksella.

Vuonna 1991 markka oli täysin rähmällään kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja se sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992. Euroopan valuuttajärjestelmään liityttiin 1996. Useiden tutkimusten mukaan tämä operaatio maksoi Suomelle n. 45 000 yritystä ja avoimen sektorin työpaikat vähenivät noin puolella miljoonalla. 1. tammikuuta 1999 Suomen markka liittyi yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana.

Markka on siis vanhempi kuin Suomen 100-vuotias tasavalta. Se ei kuitenkaan ole ollut kovin itsenäinen, vaan sitä ovat ravistelleet monenlaiset maailman myrskyt ja sidonnaisuudet. Näin ollen markkaa ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata itsenäisen Suomen symboliksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kivinen tie

Markan kaipuu

Se näyttää olevan niin, että alle nelikymppisiltä on vanhan oman markan aikaiset tapahtumat pahasti kadoksissa. ”Jos meillä olisi oma valuutta, niin kikyä ei olisi tarvittu” paljastaa koko asian. Asian äänen sanonut varmaan koetti hakea lausahduksellaan ihan jotain muuta kuin etsiä tietä markan paluulle.

Ihan vain muistin virkistämiseksi vielä 1970-luvulla työmatkoilla ulkomailla liikkuvat joutuivat anomaan matkavaluuttansa Suomen Pankilta. Anomuksen käsittely kesti viikkoja. Suomalaiset Eurocardit eivät kelvanneet vielä 1980-luvun alussa ulkomailla ostosten tekoon. Ne kelpuutettiin vain joissakin hotelleissa ja ravintoloissa. Kotimaan pankissa sai valuuttaa vaihtaa vain sen verran, että sillä yöpyi kaupunkihotellissa Euroopassa vain kaksi yötä.

Markka-aika oli ketju devalvaatio-palkkavaatimukset-inflaatio ja jälleen devalvaatio. Tällä ketjulla oli monenlaisia vaikutuksia yhteiskuntaan ja kansantalouteen. Ensinnäkin se takasi työllisyyden ay-liikkeen puuhamiehille ja organisaatiossa eläville. Jatkuvat palkkaneuvottelut ja lakot pitivät siitä huolen.

Vastapuolella se vaikutti esimerkiksi metsäteollisuuteen niin, että käytännössä tuotekehitys laitettiin hyllylle odottelemaan kovempaa kilpailua. Kauppaa hoidettiin keskitetysti yhdistysten kautta ja yritysten vientimiehet olivat vain asiakkaiden viihdyttäjiä.

Pienemmille yrityksille markka merkitsi jatkuvaa valuuttariskien pelkoa. Vientiasiakkaat eivät ostaneet mitään Suomen markoissa. Kustannukset nousivat aina devalvaatiota kohti ja kannattavuus laski. 1980-luvulla rahapolitiikka vedettiin tappiin, kun markan annettiin keinotekoisesti vahvistua yli 30 %. VAT:n tutkimukset 90-luvulta osoittavat, että ilman markan kellutusta, meillä ei enää olisi metsäteollisuusyrityksiä lainkaan.

Devalvaatioaikakauden paras esimerkki olivat ns. suhdannesahat. Ne aloittivat aina sahauksen devalvaation jälkeen ja painoivat terät punaisina aina siihen asti, kun inflaatio söi katteet. Sitten pantiin sahat seisomaan. Varsinainen sahateollisuus puolestaan myi olosuhteiden pakosta tuotteensa päämarkkinoille Ruotsin kruunuissa ruotsalaisten määrätessä hinnat.

Sen sijaan euroon liittyminen laittoi liikkeelle massiivisen tuotekehityksen, jonka tuloksia saamme nyt ihastella. Suuria tehtaita nousee eri puolille niin, että huolestuneimmat pelkäävät jo metsävarojen loppuvan. Puujätteistä tehdään energiaa aina polttoaineita myöden. Lisääkin on tulossa pitkässä juoksussa, joten uusiutuvat raaka-aineet eli metsät nostavat Suomen vielä kukoistukseen, vaikka EU:n jarrumiehet kuinka vastustaisivat kehitystä.

Vasemmistollehan euro on tietysti katkera paikka, koska devalvaatiot aina kasvattivat kansan mielestä karvoja vasemmiston rintaan. Devalvaatioiden jälkeisissä neuvotteluissa ei haluttu rehvastella sillä, että tuleva inflaatio syö kyllä palkkojen ostovoiman hyvin nopeasti. Sen sijaan raharikkaiden porvareiden omaisuuden arvoon inflaatio ei pystynyt. Inflaatio vain nosti kiinteän omaisuuden arvoja ja useimmiten omaisuuden päivitys oli enemmän kuin inflaation määrä. Kuinkas kävi, duunari hävisi aina ja kunnon kapitalisti voitti.

On hyvin surullista, että politiikassa tyhmyys pakkaa tiivistyä. Oma ja puolueen etu ovat tärkeämpiä kuin maan etu.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kaipuu

Unohdetaan kansantalous

Viime vuosien tapahtumat finanssikriisin jälkeen ovat osoittaneet, että kaikki euromaat hoitavat talouttaan omilla perinteisillä tavoillaan. Yhteistä kuitenkin on, että jäsenmaat noudattavat omia kansallisia sovelluksiaan 1930-luvulla kehitellyistä kansantalousteorioista. Kreikka, Italia, Espanja, Portugali, Irlanti jne. ovat osoittaneet, että vanhat konstit eivät enää toimi! Mistä tämä johtuu? Syynä ovat paitsi maailman talouden globalisoituminen että myös euro.

Maiden luovuttua omista valuutoistaan ja ottaessaan käyttöön euron, ne unohtivat sen, että vanhat käytännöt eivät enää toimi eurotaloudessa. Paitsi, että valtiot unohtivat tämän faktan, niin eurotalous unohtui myös Euroopan komissiolta ja Euroopan Parlamentilta. Siellä oltiin sen harhaluulon vallassa, että ”kyllä pappa maksaa” ja valvonta oli onnetonta. Pappa oli tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki eli EKP.

Tähän sitten ajauduttiin ja euroja alettiin painaa lisää ja taistelu koko EU:n ja euron pelastamiseksi alkoi. Samalla unohdettiin myös se, että EU:ssa on yli 200 erilaista kulttuuria kansallisten kulttuurien sisällä, joilla kaikilla on omat päämääränsä ja tavoitteensa. Näillä kaikilla on myös omat edustustot Brysselissä lobbaamassa ja valvomassa omia etujaan. Näiden lisäksi harmaina toimijoina ovat EU:n laaja virkamieskunta, joka valvoo omia etujaan kehittelemällä satoja mitä ihmeellisimpiä uusia direktiivejä (terva, saunapalvi jne.) Useiden direktiivien ongelmana on ymmärtämättömyys maiden eroavaisuuksista.

Mitä sitten tulee direktiiveihin, niin Alppien pohjoispuolella niitä noudatetaan melko säntillisesti. Sen sijaan eteläpuolella täysin todistetusti ja kiistattomasti, niille on viitattu märällä rukkasella. Siellähän ei oikein kintaita tunneta. Kinnastalous on Välimeren maissa hyvin vieras käsitys. Sen sijaan maissa, joissa on neljä selkeästi toisistaan poikkeavaa vuodenaikaa, kinnastalous on opettanut, että lämpimien aikojen tuotteet on pitänyt säästää kylmien aikojen tarpeisiin. Hälläväliä talous ei olisi jättänyt täällä juuri ketään hengissä seuraavaan satokauteen.

Näistä uusista eurohaasteista maat ovat selvinneet eri tavoin toiset kantapään kautta ja toiset säilyttämällä oman valuuttansa, jolla voivat manipuloida omaa kilpailukykyään. Mikäli muistini palvelee minua oikein, niin tässä asiassa Ruotsi höynäytti Suomea oikein todella komiasti. Se vetkutteli europäätöstään ja antoi suomalaisten neuvottelijoiden uskoa, että myös Ruotsissa otetaan euro käyttöön. Kun Suomi teki päätöksensä, niin Ruotsi ilmoitti järjestävänsä asiasta kansanäänestyksen.

Ruotsin menestyminen ei ole ollut pelkästään kruunun varassa, vaan ruotsalaisilla on aina ollut parempi pelisilmä näissä asioissa kuin suomalaisilla. Yksi merkittävä tekijä on LU, joka on ymmärtänyt paremmin sen, että ilman kilpailukykyä ei ole yrityksiä. Ilman yrityksiä ei ole myöskään yhteiskuntaa, koska vain yritykset tuottavat sitä lisäarvoa, josta veroja maksetaan. Näin saatiin Ruotsiin joustavat työmarkkinat, joiden perään Suomessa haikaillaan.

Mitä sitten tulee Saksaan, niin sielläkin oli kovat haasteet sopeutumisessa EU-talouteen ja sen haasteisiin. Ensin piti maksaa kovat lunnaat Itä-Saksan yhdistämisestä Neuvostoliitolle. Sen lisäksi Itä-Saksan infrastruktuurin ja jopa rakennusten korjaaminen vaati oman erillisen veron länsisaksalaisilta.  Saksassa kuitenkin maailma opetti ja järki voitti.  Kilpailukyky pantiin kuntoon yhteistyöllä ja nyt talous kukoistaa. Vaikka nyt vaaditaan palkankorotuksia, niin nyt on helpompi arvioida, mitä kilpailukyky kestää.

Suomessa on toisin – tai ainakin siltä näyttää. Kilpailukyky tanssiaiset näyttävät johtavan entistä syvempiin juoksuhautoihin ja ymmärrys eurotalouden toiminnasta ja rakenteista on täysin hukassa poliittisilta päättäjiltä. Yrittäjä-pääministeri ei ole joutunut urallaan tekemisiin lattiatason duunareiden kanssa. Hänen työväkensä on ollut korkeasti koulutettua väkeä, jonka käsitys maailman menosta poikkeaa täysin tavallisen duunarin arjesta ja käsitysmaailmasta. Tätä tietoisuutta manipuloivat opportunistiset tahot, jotka toimivat duunareiden jäsenmaksuilla muka heidän edukseen.

Taloustieteilijätkään eivät ole liikkeellä puhtain paperein. Muistan hyvin, kuinka aina devalvaation jälkeen inflaatiota yritettiin hillitä kaikin keinoin. Viimeinen yritys oli 1980-luvun vahvan markanpolitiikka, joka johti katastrofiin, markan kellutukseen ja lopulta pakotti Suomen liittymään Euroopan Unioniin ja euroon.

Nyt osittain samat taloustieteilijät suorastaan itkevät inflaation perään. Mikä on aiheuttanut palttoonkäännön? Kun kysyntä ylittää tarjonnan, hinnat nousevat. Samalla lisätään tuotantoa, jolloin tarvitaan lisää työntekijöitä. Kun hinnat nousevat ja inflaatio kiihtyy, niin samalla nousee BKT ja valtion velkojen suhde bruttokansatuotteeseen pienenee ja valtio ehkä selviää rahoittajiensa ja EU:n holhouksesta. Entisestä vihollisesta, inflaatiosta, onkin näin tullut liittolainen. Miten tässä nyt pääsi näin käymään?

Nyt sitten odotellaan soittaako valtioneuvoston sinfoniaorkesteri pääministeri Sipilän johdolla meille kesäillan kiky-valssia vai Tuntemattoman sotilaan valssia Kusessa ollaan?

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Unohdetaan kansantalous

Devalvaatio – puhallus

Jos tarkastellaan Suomessa suoritettuja devalvaatioita, niin kyseessähän on valtava puhallus. Ensinnäkin siinä tapahtuu valtava tulonsiirto palkansaajilta reaaliomaisuutta omistaville. Palkkojen ostovoima laskee, mutta kiinteän omaisuuden reaaliarvot säilyvät markkamääräisten arvojen noustessa. Erityisesti nykyisessä tilanteessa, jossa tiskin ylitse siirtyvät tuotteet ovat noin 65 % tuontitavaraa. Devalvoitaessa näiden hinnat nousisivat vähintään devalvaation verran. Devalvaatioista seurasivatkin aina kovat palkankorotusvaatimukset, jotka puolestaan lisäsivät inflaatiota ja johtivat seuraavan devalvaatioon. Ay-liikkeelle devalvaatio sopi hyvin, koska se vain levitteli käsiään ja sanoi, että emmehän me mitään voi devalvaatiolle. Sulkia tuli hattuun, kun taas päästiin öitä myöden neuvottelemaan uusista palkankorotuksista. Eikä tarvittu yhteiskuntasopimuksia.

Teollisuudellekin devalvaatio oli kaksiteräinen miekka. Sahateollisuus möi ennen euroa kaikkiin tärkeimpiin vientimaihin sahatavaraa Ruotsin kruunuissa. Toinen syy oli se, että asiakkaat näin halusivat, koska Ruotsi oli pahin kilpailija, eivätkä ostajat halunneet ottaa valuuttariskiä. Kotimaan teollisuudelle kuten puusepänteollisuudelle ja huonekaluteollisuudelle asia oli kuitenkin ongelmallinen. Tämä johtui siitä, että tuolloin vallitsevien kartellien lisäksi sahatavaran, vanerien, lastulevyjen jne. hinnat nousivat vientihintojen tasalle. Usein kävi myös niin, että kotimaahan ei riittänyt tavaraa edes niillä hinnoilla, vaan piti maksaa enemmän. Tällainen itsekäs myyntipolitiikka johti mm. siihen, että Suomessa ei koskaan saatu aikaiseksi näiden tuotteiden vientiä samassa määrin kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Tämän lisäksi Neuvostoliiton kanssa oli sopimus, että sieltä ei voi puuraaka-aineita tuoda Suomeen ilman lisenssiä ja lisenssejä ei myönnetty. Raaka-aineen saannissa olimme siis tyhjiössä, kun ruotsalaisiakaan ei kiinnostanut Suomeen vienti.

Devalvaatiokaudella Suomessa oli runsaasti kestokulutushyödykkeitä kuten kodinkoneita valmistavia yrityksiä ja niissä kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikki nämä valmistajat hävisivät Suomesta viimeistään 1980-luvulla jatkuvista devalvaatioista huolimatta. Viimeiset vientiyritykset vei vahvan markan politiikka, joka vahvisti Suomen markan arvoa 1980-luvulla yli 30 %. Näille yrityksille markan kellutus tuli jo liian myöhään. Holkerin hallitus ei halunnut devalvoida, eikä ay-liikekään sitä vaatinut. Seurasi 1990-luvun lama!

Tämä inflaatio-devalvaatio kierre myös aiheutti nykyisen kuplatalouden mahdollistamalla ansaitsemattoman hyvän jakamisen niin työmarkkinoilla kuin julkishallinnossakin. Jos Suomessa olisi jouduttu kilpailemaan vaikkapa kelluvalla omalla valuutalla, niin ehkä nyt ei oltaisi tässä tilanteessa. Julkitulleet tiedot yhteiskuntasopimuksesta eivät meitä pelasta. Suomen on nähtävästi mentävä täysin polvilleen ennen, kuin muutoksia tapahtuu. Sopii vain kysyä, että onko sitten enää aikaa tehdä uudistuksia.

Devalvaatioiden todellisista vaikutuksista ei ole tieteellistä tutkimustietoa, Miksikähän ei ole? Minä olen kuitenkin nähnyt ja kokenut kaikki 1950-luvun jälkeiset devalvaatiot niin suurten puunjalostusyhtiöiden palveluksessa kuin yrittäjänäkin. Se oli sitä aikaa, mutta nyt devalvaatioiden ihannoiminen on kuin suoraan kumpujen yöstä. Globalisaatiossa oma valuutta ja toistuvat devalvaatiot koristaisivat vain ay-liikkeen pomojen sädekehää, mutta panisi duunarit kyykkyyn. Devalvaatiot ovat siis kansantaloudellisen itsepetoksen korkein potenssi!

Kommentit pois päältä artikkelissa Devalvaatio – puhallus

Sisäiset devalvaatiot

Tallinnan ja Harjun maakunta ovat kuin valtio valtiossa. Kustannustaso ja hinnat ovat olleet muuta viro yli 30 % kalliimmat aina 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tämän on aiheuttanut pääelinkeinon toiminut turismi. Esimerkkinä voin mainita, että vuosituhannen alussa Tallinnassa hiusten leikkuu maksoi noin kruunua, mutta Rakveressä vain noin 120. Vörussa illallinen ravintolassa maksoi vain kolmanneksen siitä, mitä se maksoi Tallinnassa.
Kun turistivirrat alkoivat ehtyä Tallinnaan, niin työntekijöille ilmoitettiin mm. hotelleissa, että palkkoja lasketaan 15 % tai huomenna ei ole työpaikkaa. Tämä on tapahtunut vuoteen 2010 mennessä ainakin neljä kertaa. Mackien ja Hesburgereiden käyttämä ostovoimapariteettiin perustuvat hinnoittelu opittiin Tallinnan alueella nopeasti. Hintoja verrattiin Suomen hintoihin ja hinnoiteltiin tuotteet riittävän kiinnostaviksi.
Virossa sisäinen devalvaatio oli pakko tehdä, koska valuuttaa ei haluttu devalvoida. Kruunu pidettiin hyvin kiinteänä suhteessa Saksan markkaan. Suomalaiset kansantalous- ja taloustieteilijät hokivat koko ajan, että nyt on Viron devalvoitava. Sitä he eivät kuitenkaan huomanneet, että niinhän siellä tehtiinkin – sisäisesti. Kruunu pysyi vakaana, mutta kustannustaso laski tarpeen niin sanellessa. Muualla Virossa sen sijaan inflaatio oli matala, eikä sisäisiä devalvaatioita laajassa mitassa jouduttu käyttämään.
Otin kirjassani Kuole tänään – maksa huomenna Latvian teoreettiseksi esimerkiksi kansallisvaltion konkurssista. Kirjan ilmestymisen jälkeen Latviassa tehtiin mittava devalvaatio ja maan talous saatiin eurokelpoiseksi ja euro otettiin käyttöön. Latviassa oli hieman samanlainen ilmiö kuin Virossakin. Riikan alueen hinnat olivat huomattavasti korkeampia kuin muualla Latviassa.
Kun Lissabonissa sovittiin, että EU on maailman kilpailukykyisin alue vuoteen 2010, kirjoitin Kanava-lehteen (Kanava 7/05 Lissabonin tavoitteet) artikkelin, jossa totesin sen olevan mahdotonta. Tämä siksi, että kansallisvaltioiden lisäksi EU:ssa on yli 200 erilaista kulttuuria, joiden taloudelliset toimintamallit poikkeavat alueellisesti ja kansallisesti toisistaan. Kilpailukykytavoite lienee todistettu nyt epäonnistuneeksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Sisäiset devalvaatiot

WP Login