Posts Tagged ‘deflaatio’

Talouden käyttövoima

Maailman talouden käyttövoima on kulutus. Kulutuksen mittari on inflaatio. Inflaatio merkitsee sitä, että kysyntä ylittää tarjonnan. Jos tarjonta ylittää kysynnän, syntyy deflaatio eli hintojen lasku. Tämä puolestaan merkitsee avoimen sektorin sopeutumista vähenevään kysyntään. Sitä korjataan yleensä vähentämällä työpaikkoja, joka puolestaan lisää työttömyyttä ja vähentää kysyntää.

Kansalliset keskuspankit yrittävätkin pitää yllä edes pientä inflaatiota, jotta talous toimisi. Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen korot romahtivat. Näin yritettiin saada kysyntä kasvuun. Aikaa on kulunut romahduksesta jo 10 vuotta, mutta edes korkojen lasku ei ole saanut Suomen bruttokansantuotetta vuotta 2008 edeltävälle tasolle. Tällä hetkellä maailma elää aikaa, jossa ainoa varma muuttuja on epävarmuus.

Suomen kohdalla ongelma on se, että pelkkä kotimainen kysyntä, ei riitä kotimaiselle tarjonnalle! Ratkaisu tähän on vienti, jota pieni talous voisi toimia. Vienti kuitenkin edellyttää kilpailukykyä. Kilpailukyky puolestaan edellyttää joustoja koko kansallistaloudessa. Markan ollessa maan käyttövaluutta, devalvaatio oli kilpailukyvyn korjausautomaatti. Edes tuotekehittelyä ei tarvittu!

Taloustieteilijöiden harmiksi talouden nobelistienkin teoriat eivät oikein tahdo enää toimia. Länsimaissa kulutusta voidaan lisätä ainoastaan tekemällä yhä huonompia tuotteita. Kohta oltaisiin ilmeisesti tilanteessa, jossa tuotteen viimeinen käyttöpäivä on ennen sen valmistumista. Tätä on kuitenkin yritetty estää takuuaikojen avulla. Tämä kuitenkin sotii kulutusteoriaa vastaan.

Kulutuksen suurin ongelma on se, että kysyntää on siellä, missä kulutukseen ei ole varaa. Esimerkkinä vaikkapa ihmiskunnan kehto Afrikka. Useiden Afrikan maiden rikkauksia ryöstävät isot monikansalliset yhtiöt, jotka kuitenkaan eivät jätä maihin riittävästi tuloja kysynnän kasvuun. Jälkeen jää vain korruptiolla tuhottu luonto. Ongelma tässä on se, että yhtiöt, jotka ryöstävät rikkauksia, eivät valmista tuotteita kulutuskysyntään. Jos näin olisi, ryöstäjistä voisi tulla robinhoodeja!

Julkisten talouksien ongelma puolestaan on sama kuin Suomen ay-liikkeellä. Ne eivät jousta deflaation eli laman iskiessä. Väkeä ei vähennetä, vaikka siltä näyttäisi. Ratkaisuna on ryhdytty käyttämään konsernirakennetta. Ihmiset siirretään konserniyhtiöihin. Kun 90-luvun laman aikana valtio vähensi voimakkaasti virkailijoita, niin se oli suuri puhallus. Tehtäviä siirrettiin kunnille. Nyt, kun kunnat ovat verojensa ja palvelujensa kanssa suurissa ongelmissa, tilannetta yritetään korjata soteuudistuksella. Ovatko koulut seuraava kohde?

Pankkikriisi siis romahdutti maailmantalouden. Koska kysyntä pieneni radikaalisti, niin julkista sektoria kohtasi rahoitusongelma. Joustoja ei ollut, joten veroja olisi pitänyt korottaa niin paljon, että kansalaisille olisi jäänyt vain viikkoraha puhtaana käteen. Tällaista riskiä yksikään poliittinen puolue ei voi ottaa. Ratkaisuksi otettiin hervoton velkaantuminen. Julkinen velka niin valtioilla kuin kunnillakin on kasvanut herkeämättä liki 10 vuotta.

Tulevaisuutta arvioitaessa, tutkijat kiinnittävät huomionsa trendeihin. Suomessa on kaksi tuhoisaa megatrendiä, syntyvyyden väheneminen ja 1940 – 1950-luvulla syntyneiden poistuminen tilastoista. Tämä merkitsee sitä, että 2040-luvulla Suomen väestö pienenee yli miljoonalla hengellä. Vastapainona on syntyvyyden väheneminen, joka vaikuttaa yhtä tuhoisasti. Nämä kaksi megatrendiä johtavat katastrofiin, jonka seuraukset ovat ennen näkemättömät ja kokemattomat. Koulut alkavat kumista tyhjyyttään ja seuraavaksi sairaalat!

Nykynuorille ei ole enää eläkkeitä, koska ei ole maksajia. Tästä pitää huolen syntyvyyden väheneminen. Kun eläkkeen maksajia ei ole, vaan vastuu vanhemmista siirtyy lasten piikkiin, alkaa yleensä syntyvyys kohota. Toinen suuri ongelma tulee olemaan se, että pienenevät ikäluokat eivät pysty maksamaan julkisia velkoja. Miten käy hyvinvointivaltion tällaisessa tulevaisuudessa. Sitä jokainen miettiköön tykönään!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden käyttövoima

Inflaatio

Kansantaloustieteessä on parikin eri määritelmää inflaatiolle, mutta nehän ovat kaikkien tiedossa. Inflaation kasvuympäristö etenkin euroalueella on vain oleellisesti muuttunut. Markka-aikana Suomen inflaatio oli erittäin monipuolinen ja värikäs. Työmarkkinaneuvottelijat kolmikannassa tiesivät tarkkaan, mitä suuret lakoilla pohjustetut palkankorotukset aiheuttaisivat. Tätä inflaatiota kutsuttiin kustannusinflaatioksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska devalvaatiolla kuitattiin palkankorotusten ostovoima ja kilpailukyvyn menetykset.

Eri hallitukset väistelivät korkeaksi kohoavia inflaatioita eri tavoin. Tässä olivat apuna suljetut rajat, mahdollisuudet käyttää tulleja ja jopa kotimaisten tuotteiden hintasulut. Lisää rahaakin yritettiin painaa, mutta rahan määrän lisääminenkin aiheutti inflaation. Viimeinen yritys oli markan arvon keinotekoinen nosto 1980-luvulla. Se johti sitten lopulliseen katastrofiin. Edes nostalgisen markan aikana mitkään hallinnolliset keinot inflaation hillitsemiseksi eivät toimineet.

Kustannusinflaatio oli vähän kuin pissaisi housuihinsa pakkasella. Suomessa asia ratkaistiin pääasiassa vientikilpailukykyä parantavalla devalvaatiolla. Kaikki tiesivät, että devalvaatio tulee ja pelastaa, mutta tarkkaa aikaa ei tiennyt kukaan. Kaikkein hauskinta sitten oli, kun se tuli ja ostovoima heikkeni entisestään, niin ay-pomot sanoivat, että emmehän me mitään devalvaatiolle voi. Ja työläiset uskoivat!

Nyt ollaan täysin erilaisessa tilanteessa. On yhteinen euro, vapaa liikkuvuus, eikä rajoilla täytetä tullikaavakkeita. On myös paljon sopimuksia EU:n ulkopuolisten maiden kanssa, joilla on tullittomia tuotteita. Tällainen globaali tilanne on aiheuttanut sen, että pääsääntöisesti tarjonta ylittää roimasti kysynnän. Markkinataloudessa syntyy kilpailua, joka hillitsee inflaatiota. Eri euromaissa inflaatio onkin pääosin sisäistä inflaatiota, joka aiheutuu suurimmalta osalta omien hallitusten toimenpiteistä kuten esim. verojen ja maksujen korotuksista.

Vuoden 2008 jälkeen on nähty deflaatio eli hintojen aleneminen, stagnaatio eli talouden taantuman vakaana pitävät hinnat. Nyt ollaan tilanteessa, jossa talouden kasvu alkaa nousta jopa voimakkaasti. Nyt pitäisi olla se aika, jolloin perinteisen kansantalouden normien mukaan inflaation pitäisi alkaa laukata. Koko euroalueella ei kuitenkaan ole todettavissa merkittävää inflaatiota? Miten suhtautuvat tilanteeseen kansantaloustieteen professorit ja päivystävät dosentit? Kuuluuko huokauksia?

Muistan, kun olin mukana lautakuntatyössä 1970-luvulla. Kun tehtiin budjettia, niin puheenjohtaja yleensä kysyi esittelijältä, paljonko arvioidaan inflaation olevan tulevalla budjettikaudella. Jos vastaus oli esim. 3,5 %, niin puheenjohtaja kuittasi, että laitetaan tämän vuoden lukuihin 5 %, Sillä oli budjetti hoidettu. Nyt sitten ollaankin pulassa, kun ei ole inflaatiota, mutta budjettiin pitäisi saada lisää rahaa.

Kun niin valtiolla kuin kunnillakin on liikaa velkaa, niin ongelmaksi on noussut se, mistä karsitaan. Tämä onki poliitikoille vaikea paikka, kun nyt pitäisi päätösten toimia sumean logiikan tekniikalla. Nyt säästöjä kiristetään sairailta, koululaisilta, opiskelijoilta, eläkeläisiltä jne. Näin tutkijasta vaikuttaa siltä, että tässä noudatetaan käänteisenä sitä sulle-mulle-politiikkaa. Ei näytä olevan tavoitteita eikä strategioita. Yleisenä ohjeena pitäisi olla tulevaisuus! Historiaa emme voi muuttaa, mutta siitä voi aina oppia, jos on haluja. Mitä siis haluamme tulevaisuudelta???

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Inflaatio

Markan kivinen tie

Markasta on tullut suosittu aihe lukijan palstoilla. Markan historia on kuitenkin hyvin paljon värikkäämpi kuin lukijoiden kirjoituksissa on esitetty. Alun perin markka oli vanha eurooppalainen jalometallinen painomitta, joka vastasi 8 troy-unssia (249 g). Suomen rahayksikkönä markka toimi 1860–2002. Vuoden 1978 jälkeen markan kansainvälinen tunnus oli FIM.

Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä oli hopeamarkka, jossa kruunapuoli oli Venäjän kaksipäinen kotka ja klaavapuolella Suomen vaakunaleijona. Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaskuntana Suomi käytti vuoteen 1840 asti rahayksikkönään rinnakkain entisen emämaan Ruotsin riikintaalereita eli riksejä ja Venäjän ruplaa. Tämän jälkeen oli käytössä parikymmentä vuotta ainoastaan Venäjän rupla. Krimin sodan jälkeen ruplasta tuli kuitenkin hyvin epävakaa ja Venäjä joutui eroamaan hopeakannasta. Historia toistaa itseään!

Suomi anoikin lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti määräyksen uudesta rahayksiköstä Suomen Suuriruhtinaanmaalle. Markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta sen kurssi oli sidottu ruplan arvoon ja yksi markka vastasi 1?4 ruplaa.

Markan syntyyn tarvittiin lainarahaa, koska setelien lunastaminen olisi mahdollista vain, jos Suomen Pankin holvissa olisi riittävästi hopeaa. Laina saatiin mahtipankkiiri Carl von Rothschildiltä. Tämä oli Suomen ensimmäinen mutta ei viimeinen laina läntisiltä rahamarkkinoilta. Vuonna 1865 markka sidottiin hopeakantaan, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta.

Vuonna 1878 markka sidottiin puolestaan kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta. Markka oli samanarvoinen Ranskan frangin, Belgian frangin, Sveitsin frangin sekä Italian liiran ja eräiden muiden latinalaisen rahaliiton jäsenvaltioiden kanssa. Näiden rahojen koko, paino ja kultapitoisuus olivat yhteneväiset maasta riippumatta ja periaatteessa ne kelpasivat maksuvälineinä maasta riippumatta. Voitaisiinko tätä verrata nykyiseen euroon historiallisena esimerkkinä.

Vuonna 1915 markka irrotettiin kummastakin kannastaan. Itsenäistymisen yhteydessä rahoista poistettiin venäjänkieliset tekstit. Suomen Pankissa pohdittiin rahapolitiikkaa. 1920-luvulla rahan arvo vakautui, mikä mahdollisti paluun kultakantaan. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama aiheutti ulkomaankaupan supistumisen ja kotimaista deflaatiota.

Kova valuutta muodostui velallisille ongelmalliseksi myyntihintojen laskun eli deflaation aiheuttaman korkean koron vuoksi, ja pakkohuutokaupat ja työttömyys laajenivat (Huom! 1980-luvun deflaatio). Useissa maissa luovuttiinkin kultakannasta. Suomessa valuuttakurssit sidottiin Englannin puntaan (Huom! Ecu).

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen markka kärsi jälleen kovasta inflaatiosta. Vuosina 1945–1947 markka myös devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Uudenvuodenpäivänä 1946 valtio otti kansalaisiltaan pakkolainaa setelinleikkauksella, jossa liikkeellä olevien 500, 1 000 ja 5 000 markan seteleiden arvot puolitettiin kertarysäyksellä.

Setelit oli leikattava keskeltä kahtia. Vasen puolisko oli käypää rahaa, mutta puolesta arvosta. Oikea puolisko oli toimitettava pankkien kautta valtiolle pakkolainaksi. Tässä operaatiossa olin jo itsekin mukana. Vuonna 1948 Suomi liittyi Kansainväliseen Valuuttarahastoon. Tämä merkitsi siirtymistä kultaparikantaan, jossa kultaa käytettiin maksuvälineenä keskuspankkien välisissä suorituksissa.

Tässä järjestelmässä eri maiden rahayksiköille oli määrätty kiinteät kurssit suhteessa reservivaluuttana toimineeseen Yhdysvaltain dollariin, joka vuoteen 1971 saakka oli sidottu tiettyyn kulta-arvoon. Vuonna 1957 suoritettiin kuitenkin devalvaatio, jossa markan arvoa muutettiin yli 30 prosenttia; tämän devalvaation jälkeen dollari vastasi 321 Suomen markkaa, kun se sitä ennen oli vastannut 231 markkaa.

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Uutta markkaa kutsuttiinkin pitkään nykymarkaksi.

Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin jälleen noin kolmasosa entisestään (Koiviston hallitus). Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971 ja markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin silti kolme kertaa vuosien 1977 ja 1978 välillä, ja vielä kerran 1982.

Suomen talous vahvistui 80-luvulla. Ulkomaisen pääoman vapauttaminen johti rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, ja ylikuumenemista hillittiin parilla minirevalvaatiolla. Markka revalvoitiin 1 % maaliskuussa 1984 ja 4 % maaliskuussa 1989. Vuosikymmenen loppua kutsuttiin vahvan markan politiikan ajaksi. Tänä aikana markka vahvistui noin kolmanneksella.

Vuonna 1991 markka oli täysin rähmällään kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja se sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992. Euroopan valuuttajärjestelmään liityttiin 1996. Useiden tutkimusten mukaan tämä operaatio maksoi Suomelle n. 45 000 yritystä ja avoimen sektorin työpaikat vähenivät noin puolella miljoonalla. 1. tammikuuta 1999 Suomen markka liittyi yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana.

Markka on siis vanhempi kuin Suomen 100-vuotias tasavalta. Se ei kuitenkaan ole ollut kovin itsenäinen, vaan sitä ovat ravistelleet monenlaiset maailman myrskyt ja sidonnaisuudet. Näin ollen markkaa ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata itsenäisen Suomen symboliksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kivinen tie

WP Login