Archive for the ‘Talous’ Category

Strategia vai tragedia?

Strategia tarkoittaa suunnitelmaa, jolla pyritään saavuttamaan tavoiteltu päämäärä. Strategian päämääränä kilpailumarkkinoilla on saavuttaa kilpailuetua suhteessa kilpailijoihin. Tragedia eli murhenäytelmä on näytelmäkirjallisuuden muoto, jossa henkilöt kohtaavat murheellisen kohtalon.

”Lahden visio: Menestymme kansainvälisesti rohkeana ihmisten ja yritysten ympäristökaupunkina. Lahden strategia perustuu Lahden ja Nastolan yhdistymissopimukseen ja se on yhteisesti ja vuorovaikutteisesti laadittu tahtotila kaupungin kehittämisen suunnista.”

Lahden visio oli 1970-luvulla se, että kaupungissa siirrytään jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan, eikä tänne tarvita lisää savupiippuja! Näin kerrottiin kaupunkiin pyrkivälle teollisuudelle. Tämä visio on toteutunut erinomaisesti, siitä kunnia kaikille poliittisille puolueille tasapuolisesti.

1970-luvulla Lahden työvoimasta oli 75 % teollisuuden palveluksessa ja 25 % muissa töissä ja myös palveluissa. Nyt palveluissa on 75 % ja teollisuudessa hädin tuskin 25 %. Veroäyri on seurannut muutosta siten, että se on noussut samassa suhteessa, kuin väkeä on siirtynyt palveluihin.

Tähän on olemassa selkeä tutkimuksiin perustuva selitys. Useat akateemiset tutkimukset mm. professori Kanniaisen Helsingin yliopistossa tekemä tutkimus osoittaa, että teollisuus tuottaa kansantalouteen eniten jakovaraa. Siinä yhdistyvät raaka-aineet, pääoma ja työ kaikkein tuottavimmalla tavalla.

Kun Lahdessa päätettiin sulkea savupiiput, niin jo silloin talousviisaat varoittelivat, että ”toistemme paitoja pesemällä emme selviä.” Tämä on nyt valitettavasti näytetty toteen eripuolilla maailmaa. Palveluteollisuutta (service industry) tarvitaan toki yhtenä osana kansantaloutta, koska ilman sitä eivät teollisuudenkaan tuotteet päädy Suomenkaltaisesta saaresta maailman markkinoille. Se ei kuitenkaan yksin riitä ylläpitämään hyvinvointiyhteiskuntaa. Yhteen ideologiaan ei kuitenkaan pitäisi hurahtaa.

Digitalisoinnin myötä on myös muodostunut palveluteollisuuteen aloja, joiden sijainnilla ei ole merkitystä tuotteiden markkinointiin. Tällainen on esimerkiksi peliteollisuus. Se on kuitenkin hyvin herkkä ala, joka voi nopeasti siirtyä vaikka Kiinaan. Isommat toimijat tarjoavat perustajille niin paljon rahaa, että tarjouksesta ei voi kieltäytyä.

Lahden alue oli 1970-luvulla huonekaluteollisuuden keskittymä, jonka alueella toimi yli 500 puutuote- ja huonekalualan yritystä. 1990-luku vei mennessään näistä yrityksistä yli 300 ja nyt on jäljellä vain muutama kymmen. Samanlaisia keskittymiä on eri puolilla Eurooppaa, mutta ne ovat selvinneet Lahtea paremmin. Suomessa oli toinenkin alan keskittymä Pohjanmaalla ja myös se on selvinnyt paljon Lahtea paremmin. Sopiikin kysyä, oliko Lahden visio oikea, kun se päätti luopua teollisuudestaan?

Vuosikymmeniä on Lahdessa rakennettu visioita ja strategioita niiden toteuttamiseksi. Visiot ovat vain olleet impivaaralaisia päiväunia, joita virkamiehet ovat poliitikoille syöttäneet pilke silmäkulmissaan. On täysin perusteltua olettaa, että virkamiesten suunnitelmat ovat perustuneet oman uran auvoon, alaisten määrän kasvuun ja palkatason nousuun. Mutta, kuten sanotaan, tyhmä ei ole se, joka pyytää.

Lahden tähänastisten visioiden toteuttamisstrategiat ovat olleet varsin rönsyileviä, tuhlailevia, huolettomia ja huolimattomia. Ne ovat nyt johtaneet kaupungin tragediaan, jossa nykyiset päättäjät joko syystään tai ilman omaa syytään ovat nyt murhenäytelmän surullisen tähden ritareita. Väestökehitys, jota on saatu lisättyä vain kuntaliitoksella osoittaa, että kaupungin kilpailukyky ja vetovoima eivät ole toteutuneet toivotulla tavalla.

Nyt, kun jopa päätoiminen hallituksen puheenjohtaja pyytää avoimesti apua, niin tarjotaan nyt sitten uudenlainen yksinkertainen visio. Lahden kaupungin visio on tuottaa lakisääteiset palvelut kuntalaisille mahdollisimman hyvin Kauniaisten veroprosentilla 16,5 %! Strategian tähän voivat sitten miettiä ne, jotka Lahden ovat tähän tilaan saattaneet. Todettakoon, että tämä ei ole sitä puskista huutelua

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Strategia vai tragedia?

Verottaja yrittäjän verta juo

Sattuipa niinä aikoina, että toimistoon saapui mies. Ovensuussa hän kopautti kantapäänsä yhteen ja totesi: olen ylivääpeli evp ja suorittanut kiitettävästi puolustusvoimien kirjanpitokurssin. Tulin tekemään yritykseenne verotarkastuksen. Tämän verotarkastajan sotkuja selvitettiin viisi vuotta ja lopulta verottaja hävisi hallinto-oikeudessa. Silloin, niin kuin nytkin, tällaisen verottajan häviämän jutun kulut joutuu yrittäjä maksamaan.

Sattuipa myös niin, että suomalaiset pienet ja keskisuuret yritykset joutuivat Neuvostoliiton hajottua erityissyyniin. Vaikka verotus oli päätetty ja hyväksytty useaan kertaan eri tarkastuksissa vuosia aiemmin, kävi käsky Helsingistä, että jotain on löydyttävä. Suomen verottaja ei hyväksynyt sitä, että Gorbatshov oli antanut yhteisyrityksille verovapauden.

Vaikka yhteisyrityksen kirjanpito toimitettiin Suomen verottajalle, nii Suomen lakien mukaan verottaja ei voi tutkia ulkomaisen yrityksen kirjanpitoa. Se voi kuitenkin tehdä siitä itse uuden haluamansa kirjanpidon. Verottajan omassa kirjanpidossa oli päädytty siihen, että yritys oli tuottanut voittoa 95 %. Valitettavaa vain oli, että myytävien tuotteiden hankintoja ei hyväksytty vähennyksiksi. Verottaja oli ilmeisesti ajatellut, että myytävä tavara oli saatu ilmaiseksi.

Niinpä verottaja sitten katsoi, että suomalaisen yrityksen omistaja oli saanut 2,5 miljoonaa markkaa peiteltyä osingonjakoa yrityksestä, jonka osakkeita hän ei omistanut ainuttakaan. Laki tosin sanoo, että peiteltyä osinkoa ei voi saada, jos ei ole osakas. Tämän asian todistamiseen kului kaiken kaikkiaan 12 vuotta. Kun päätös lopulta tuli ja maksetut verot määrättiin oikeuden päätöksellä takaisin maksettavaksi korkoineen, niin verottajalta ei enää dokumentteja löytynytkään. Verottajan kun ei tarvitse säilyttää asiakirjoja käytännössä kuutta vuotta kauemmin. Yrittäjän omat maksutositteet eivät kelvanneet, koska nekin olivat jo vanhentuneita.

Noista ajoista on verottajan systeemi kehittynyt. Nyt verotarkastaja ilmoittaa munkkikahveja juodessaan, että aina olen näillä tarkastuksilla palkkani tienannut. Tarkastuksen jälkeen tulee yleensä parin tonnin mätkyt, jotka yritys maksaa mukisematta. Tämän verottaja tietää jo mätkyjä kirjoittaessaan, koska riitely tulisi yritykselle kalliimmaksi. Näin menetellään monien pienten puolustuskyvyttömien yritysten kohdalla. Jotenkin tulee mielen varojen keruu verohallinnon ylläpitämiseksi

Isot yritykset ovat perustuslain vastaisesti suojatummassa asemassa. Heillä on muutama lakimies, jotka tietävät verotuksesta enemmän kuin verotarkastajat, joten niihin yrityksiin ei oikein uskalleta mennä. Kun asiasta kysyin suuren metsäteollisuusyrityksen vuorineuvokselta, niin hän naurahti minulle. Me käymme kerran vuodessa verovirastossa parin kolmen lakimiehen kanssa kertomassa, mitä olemme halukkaita veroja maksamaan. Meillä on puuta pystyyn ostettuna, varastoissa metsäteiden varsilla, kuljetuksessa ja kauppoja tekeillä. Ei niitä voi mitenkään inventoida. Kaiken lisäksi puujätteistä tehdään energiaa ja muita tuotteita.

Muusta lainkäytöstä poiketen hävinnyt osapuoli eli verottaja ei koskaan maksa oikeusprosessin kuluja. Monet yritykset ovat pitkän oikeusprosessin aikana menneet konkurssiin ja yrittäjät ovat jääneet sosiaaliturvan varaan. Hallitukset, eduskunta ja viranomaiset ovat kait taputtaneet käsiään samaan aikaan, kun vaativat perustamaan uusia yrityksiä ja palkkaamaan työvoimaa. Tätä voisi kutsua hyvällä syyllä tekopyhyydeksi.

Tässä on vain muutamia historiassa tapahtuneita tapauksia siitä, kuinka epätasa-arvoisessa asemassa ovat Suomea eniten työllistävät yritykset verrattuna suuriin maailman laajuisesti toimiviin yrityksiin. Kun nyt melskataan kovasti laillisesta verosuunnittelusta, niin tuotakoon esille myös kolikon toinen puoli. Suomi on edelleen suurten yritysten maa varsinaisista työllistäjistä viis veisataan. Aina on kuitenkin ollut niin, että sitä mitä kylvää, myös jossain vaiheessa niittää. Voi myös olla niin, että halla on pannut sadon ja loput korjaa Suomen velkojat.

Verottajan terrorismista yrittäjiä kohtaan on tuhansia esimerkkejä. Pientä petrausta on tapahtunut, mutta vieläkään ei olla eurooppalaisella tasolla. Britanniassa verottajan on vietävä yritys ensin käräjille ja vasta sen päätöksen perusteella voidaan jälkiverottaa. Saksassa puolestaan verottaja on sidottu omaan päätökseensä, eikä se voi sitä muuttaa jälkikäteen. Verovelvollinen voi sen sijaan hakea muutosta verottajan päätöksiin. Suomessa käytäntö on laista huolimatta sellainen, että verottaja voi keinotekoisilla toimillaan jatkaa verotarkastuksia määräämättömän ajan. Tämä käytäntö työllistää ja maksaa verovelvollisille maltaita!

Kun nyt puhutaan Viron mallista, niin keskustelussa on nostettu esiin vain se, että Virossa yhtiöitä ei veroteta lainkaan. Verot maksetaan vasta, kun yrityksestä maksetaan palkkoja tai osinkoja. Tässä unohdetaan kokonaan se, kuinka selkeä ja yksinkertainen veromenettely on Virossa, Verotarkastuksia ei jurri tarvitse tehdä, eikä peiteltyä osingonjakoa ole olemassakaan. Vuonna 2013 verohallinnossa työskenteli Suomessa 5157 henkilöä ja kustannukset olivat 360 milj. euroa. Viron vero- ja tullihallinnon piirissä 1512 henkilöä, kun Suomessa näissä on yhteensä 7800 henkilöä.

Kommentit pois päältä artikkelissa Verottaja yrittäjän verta juo

Pitkä vääntö

Kun Lahti suoritti ensimmäisen kuntakaappauksensa 1950-luvulla, niin sivutoimisena kaupunginjohtajana toimi Olavi Kajala. Päätoimisesti hän oli kansanedustaja – tai päinvastoin. Silloin eduskunnassa käytiin kovaa vääntöä siitä, pitääkö valtion jollain tavoin rahallisesti osallistua kuntakaappaukseen. Tuskastuneena tähän keskusteluun Kajala totesi silloin, että avustukset voi lopettaa siihen pisteeseen, kun radiomastot alkavat näkyä. Lahti ei valtion avustuksia kaipaa.

Tämä lausahdus on sukupolvien ajan kulkenut urbaanina legendana eduskunnassa ja tullut monesti vastaan Lahden päättäjiä ja lahtelaisia kansanedustajia, jotka vain häpeävät kertoa siitä julkisuudessa. Nyt, kun keskustellaan tästä 50 vuoden eteläisen kehätien väännöstä, niin ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi Lahtea on ”nöyryytetty” vuosi toisensa jälkeen. Mitään ei kuitenkaan ole päätöksenteossa opittu. Lobbarit onnistuvat aina sumentamaan poliittiset maitoparrat.

Toriparkkia lobbasivat torin ympäristön kiinteistönomistajat, jotka lupasivat osallistua kustannuksiin. Lopulta hanke putosi kaupungin syliin muka keskustan eheyttämisen hengessä. Eteläisen kehätien lobbaukseen osallistuivat Launeen kauppalan kauppiaat. Kauppamiehet tiesivät, että lisääntyvät liikennevirrat merkitsevät lisääntyviä asiakasvirtoja. Kaupan sijoittumisen ensimmäinen perussääntö ovat asiakasvirrat. Myymälät kannattaa sijoittaa sinne, missä asiakkaat liikkuvat.

Kun Laune alkoi kehittyä kauppalaksi 1960-luvulla, niin syynä oli autoistuminen. Vuosikymmenen alussa oli autojen maahantuonti vapautettu lisenssipakosta ja autojen määrä alkoi nopeasti kasvaa. Autovero otettiin käyttöön samaan aikaan ja vaikka se oli aika kova, niin se ei autokauppaa hidastanut. Olihan verot luvattu käyttää uusien teiden rakentamiseen. Lahdessa kuitenkin keskusta alkoi käydä ahtaaksi ja silloiset päättäjät päättivät kaavoittaa Launeen pellot uusien markettien kasvualustaksi.

Uuden eteläisen kehätien linjaus Launeen kautta on vain loogista jatkoa 50 vuotta sitten tehdyille päätöksille. Nykyiset poliittiset päättäjät eivät kuitenkaan ole tätä strategiaa ymmärtäneet, vaan astuivat toriparkkeineen miinaan. Kehätie tulee edelleen lisäämään ja kasvattamaan liikenne- ja asiakasvirtoja Launeella. Samalla se tulee lisäämään kauppojen sijoittumista alueelle, jossa vielä on runsaasti kasvunvaraa. Sen sijaan keskustan mahdolliset asiakasvirrat siirtyvät pysyvästi Launeelle ja keskusta hiljenee.

Lobbarien taistelu keskusta vastaan Laune on päättynyt Launeen voittoon. Launeella kävijät voivat samalla ihailla lähietäisyydeltä radiomastoja, kuten Kajala aikoinaan kehotti.

Keskustan kivijalkakauppojen ja ehkä koko kaupungin brändiksi sopisikin parhaiten vanha englantilainen sanonta ”Business for Pleasure” –  Bisnestä huvin vuoksi. Taitaa olla niin, että Lahden saaminen nousuun ei onnistu brändäämällä. Ainoa pelastus voisi olla Tampereen siirtäminen Heinolaan. Saataisiin kunnon käytävä. Voin tietysti olla väärässäkin – aika näyttää.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Pitkä vääntö

Ostovoimaparadoksi

Ostovoima on ollut päivän poliittinen puheenaihe vuoden käytännössä läpi vuosikymmenten. Se on kuitenkin osoittautunut kangastukseksi erämaassa. Epätoivoiset pyrkivät innokkaasti sitä kohti, mutta se vain loittonee. Tämä todistaa ainakin sen, että poliittiset päättäjät ja ay-liike eivät ymmärrä koko ostovoimakäsitettä. Ostovoimalla tarkoitetaan jokapäiväisessä elämässä sitä, kuinka paljon lompakko sietää tehdä ostoksia.

Ostovoimaan vaikuttavat muut tekijät ovat kysyntä ja tarjonta. Ostovoiman heiketessä tarjonta yleensä ylittää kysynnän. Kun kysyntä alkaa heiketä, sitä pyritään lisäämään ”halpuuttamalla” eli laskemalla tuotteiden hintoja. Tämähän on nähty viime talven aikana mainoksissakin. Ostovoimaa pyritään siis lisäämään hintajoustoilla. Suomessa on monilla aloilla hyvin keskittyneet markkinat, joten ostovoiman nousu ei välttämättä merkitse kulutuksen vähenemistä. Myös tuonti edellyttää hintajoustoja.

Vapailla globaaleilla markkinoilla ostovoima ei merkitse lainkaan sitä, että ostovoima pitäisi yllä, tai lisäisi kotimaista tuotantoa. Kilpailu on täällä, eikä se rajoitu erityisesti kotiotteluun, vaan tuotteita tulee kaikkialta maailmasta. Kun siis puhutaan kotimaan kulutuksesta, niin siihen sisältyy myös maahan tuotavat tuotteet. Juuri nyt kauppojen tiskin yli myytävistä tuotteista vain noin 40 % on Suomessa tuotettuja tuotteita. Kaiken lisäksi niissäkin on tuontiraaka-aineita.

Käytännössä siis voidaan todeta, että varsinaista kotimaista kysyntää ei sellaisenaan enää ole. Suomalainen ostovoima jakaantuu globaaleille valmistajille ja työllistää eri maiden kansalaisia. Onkin pakko ihmetellä, että kun meillä on erittäin tehokkaat tilastointijärjestelmät niin, mikseivät ne kerro koko totuutta ostovoimaparadoksista. Sopii myös kysyä, että miksi toimittajatkin ovat menneet tähän samaan halpaan?

Kansainväliset toimijat, joita Suomessakin on runsaasti, tuntevat hinnoittelussaan myös käsitteen ostovoimapariteetti (purchasing parity). Tällä tarkoitetaan sitä, että tuotteet ja palvelut hinnoitellaan kansallisen ostovoiman perusteella. Erityisen hyvin erot näkyvät Virossa, jonne matkailu Suomesta kasvaa vuosi vuodelta. Hyvä esimerkki on vaikkapa lääkkeiden hinnat Virossa. Samat lääkkeet ovat siellä huomattavasti edullisempia kuin Suomessa. Niitä myydään eri tuotemerkeillä ja hinnat on asetettu ostovoiman mukaan. Tosin pienempi byrokratiakin selittää osaltaan hintaeroja.

Ostovoiman lievä lasku tai entisellään pysyminen, ei merkitse kulutuksen kannalta käytännössä mitään. Toisaalta on myös niin, että hallitus ei voi toistaiseksi päättää, mitä kuluttajat kuluttavat. Tuotteissa mahdollisesti oleva Suomen lippu ei takaa tuotteen suomalaisuutta, joten kuluttajakaan ei tiedä minkä maalaista ostaa. !990-luvun laman jälkeen ihmiset panivat rahansa ulkomaan matkoihin ja vasta parin vuoden päästä alkoi varsinainen kulutus.

Edellisen tarkoituksena on todistaa, että mikään ei ole kuten ennen konsensusaikoina. Rajat ovat auki, tulleja ei ole, eikä myöskään omaa markkaa. Tosin markkakaan ei auttaisi, koska devalvaatiot aina heikensivät ostovoimaa, koska yli puolet joudutaan tuomaan muilta mailta vierahilta. Kolmikantakonsensuksen olisikin syytä käyttää peräänkuuluttamaansa innovointia ja keksiä joku uusi tälle vuosikymmenelle sopiva mantra. Ostovoimaparadoksi suorastaan huutaa päivitystä!

Kommentit pois päältä artikkelissa Ostovoimaparadoksi

Tulonsiirto

Tulonsiirrolla tarkoitetaan kansantajuisesti rahan siirtämistä taskusta toiseen. Aikoinaan, kun markka oli vielä käytössä, niin palkkarahat laitettiin tilipussiin ja annettiin työntekijälle käteen. Sitten tilipussi vietiin avaamattomana kiltisti kotiin ja ennettiin vaimolle, joka päätti rahojen käytöstä. Palkansaajan oli sitten kirjallisesti, mieluummin kahtena kappaleena, anottava rahat lauantaipulloon. Tämä oli kotitalouksien tulonsiirto. Sitten otettiin käyttöön tämä ”palkka pankkiin”-systeemi ja kaikki muuttui.
Kansantalous toimii periaatteessa samalla tavoin. Yhteiskunta kerää enemmän rahaa niiltä, joilla luulee sitä eniten olevan. Monimutkaisen ja byrokraattisen, mutta työllistävän järjestelmän kautta, vähemmillä tuloilla tai kokonaan ilman tuloja olevat voivat sitä kerättyä rahaa sitten anoa omaan käyttöönsä. Koska järjestelmä on hyvin monimutkainen, kerätyn rahan jakamiseen tarvitaan noin 650 000 ihmistä. On myös turha luulo, että asiasta selvittäisiin kahdella kappaleella hakemuksia. Ei, hakemuksia tarvitaan satoja erilaisia ja hyvin moniin paikkoihin.
Koko järjestelmä perustuu hyvin monimutkaiseen lainsäädäntöön, josta ovat päättäneet vallassa olleet poliitikot. Poliitikot puolestaan jakavat mielellään sellaista rahaa, jota eivät ole nähneet, eivätkä ole itse ansainneet. Oman markan aikana tällainen tulojen jakaminen perustui siihen, että jakajat halusivat itselleen suosiota, ääniä ja valtaa. Tulojen siirrot eivät perustuneet kovin laajalti tarpeeseen vaan siihen, että haluttiin olla kaikkien kanssa kavereita.
Vuosikymmenien kuluessa kehiteltiinkin sellainen tulonsiirtojärjestelmä, että niin laajaa ei ole missään muualla maailmassa. Nyt, kun omaa markkaa ei enää ole, on Suomen kansantalous tulonsiirtoineen jäänyt menneisyytensä panttivangiksi. Suurin ongelma, jota kansan on vaikea ymmärtää, on se, että nyt ei saa itse painaa mielin määrin rahaa. Tavaroita ja palveluita pitäisi viedä enemmän, kuin niitä tuodaan. Nyt ei näin ole. Nyt ollaan tilanteessa, että pitää lainata rahaa ulkomailta, jotta voitaisiin tulla toimeen.
Yhteiskuntasopimusneuvotteluissa työntekijäpuoli on syytellyt kovasti, että kyseessä on tulonsiirto työntekijöiltä työnantajille, porvareille ja kapitalisteille. Tässä onkin melkoinen väärinkäsitys. Jos työnantajat laittaisivat rahat omiin taskuihinsa, niin eihän se kilpailukyky siitä paranisi. Näillä tulonsiirroillahan on laskettava hintoja, jotta se kilpailukyky paranisi. Näin ollen tässä tapahtuukin tulonsiirto suomalaisten yritysten asiakkaille eri puolilla maailmaa – eikö? Se, saadaanko tällä tavoin luotua uusia työpaikkoja, riippuu sitten siitä, kuinka paljon näillä tulonsiirroilla saadaan tavaraa menemään. Kyllä tässä globalisaatio riistää niin työnantajaa kuin työntekijääkin!

Kommentit pois päältä artikkelissa Tulonsiirto

Talouden kiemuroista

Inflaatio merkitsee kansantajuisesti hintojen nousua. Hintojen nousu puolestaan heikentää ostovoimaa. Ostovoiman heikentyminen puolestaan huutaa palkankorotuksia. Palkankorotukset nopeuttavat inflaatiota jne. Tämä on siis noidankehä, jossa markan aikoina elimme. Silloin kilpailukykyvaje korjattiin devalvaatiolla, joka nopeutti inflaatiota ja johti rankkoihin kolmikantaneuvotteluihin.
Totta kai kaikki päättäjät tiesivät, miten tämä noidankehä toimii, mutta mitä väliä. Kun devalvoitiin, niin ay-pomot totesivat, että emmehän me mitään voi devalvaatiolle. Samalla he nauroivat sisäänpäin, että kohta kiillotetaan kilpiä yötä myöten käytävissä palkkaneuvotteluissa. Sitä he eivät kertoneet, että devalvaation jälkeinen inflaatio syö palkansaajien palkankorotukset aamupalaksi. Ihan kuin ottaisi lapselta tikkarin. Kuka huijasi ja ketä?
Inflaatio ei kuitenkaan pystynyt nakertamaan omaisuuden arvoa, vaan ne arvot päivittyivät inflaation myötä ajan tasalle. Asiasta tietämättömät palkansaajat olivat tyytyväisiä, kun palkat nousivat. Kapitalistit olivat tyytyväisiä, kun vienti veti ja omaisuuden arvot säilyivät tai nousivat. Kaikki olivat tyytyväisiä poliitikkoja myöden, jotka pystyivät jakamaan kansalle inflaation mukanaan tuomaa olematonta hyvää.
Kyllähän hallituksetkin yrittivät parhaansa. Koiviston hallitus asetti hintasulun suurimmalle osalle kotimaisia tuotteita 1967 devalvaation jälkeen. Tuontitavaroillehan ei kuitenkaan voinut hintasulkua asettaa, koska tuonti olisi tyssännyt siihen. Mutta mikään ei ole niin viisas kuin bisnesmies. Alettiin laivata Turusta terästä Tukholmaan. Siellä se sitten tullattiin laivassa ja tuotiin Suomeen takaisin ruotsalaisena hintasäännöstelystä vapaana tavarana. Tullejakaan ei sopimuksen mukaan tarvinnut maksaa. Tämän edessä hallitus oli voimaton ja rakennuskustannukset nousivat.
Kaikilta tämäkään ei onnistunut. Niinpä sementin valmistajat keksivät sekoittaa sementtiin Lahti Energian lämpövoimalan tuottamaa tuhkaa. Ensimmäiset tuhkat tosin tuotiin minun tontilleni, koska ne eivät kelvanneet vielä Partekille. Tuhkan lisääminen lisäsi tietysti menekkiä, koska sellaista sementtiä oli määräysten mukaan käytettävä enemmän kuin ihan pudasta. Hintoja ei kuitenkaan tarvinnut nostaa. Saksassa messuilla jopa puolalaiset nauroivat tällaiselle sementille. Ei ole totta!
No, kun tämäkään kikkailu ei toiminut, niin sitten 1980-luvulla päätettiin devalvaation jälkeen nostaa keinotekoisesti markan arvoa. Näin piti saada tuonti-inflaatiota kuriin ja pidettyä vientikilpailukykyä yllä. Kun jahtaa kahta jänistä yhtä aikaa, niin ei saa kumpaakaan. Vahva markka laittoi Suomen polvilleen ja historia toisti itseään. Aina, kun valtiovarainministeri sanoi perjantai ehtoolla, että devalvaatiota ei tule, niin sunnuntaiehtoolla se sitten tuli. Vaan 1990-luvulla ei devalvaatiokaan riittänyt, vaan markka joutui kellumaan pelastusrenkaan varassa. Hämärissä kabineteissa oltiin paniikissa ja henkeä ahdisti. Pakko oli liittyä rahaliittoon ja luopua omasta valuutasta.
Nyt on kuitenkin kaikki muuttunut. Euroopan keskuspankkia myöden kaikki kaipaavat inflaatiota. Kun kysyntä on heikkoa, niin inflaatio pysyy piilossa. Pikemminkin se on miinusmerkkinen eli deflaatio. Ongelma on siinä, että kaikki taloustieteen teoriat ja Nobelit on myönnetty siinä uskossa, että kasvu on ikuista. Nyt ollaan sormi suussa, kun kasvua ei ole. Kuka tekisi teorian nollakasvun pohjalta? Suomen kilpailukykyä ei pelastanut edes euron yli 30 % devalvoituminen.
Tällä haluan todistella, että devalvaatio on kansantalouden itsepetoksen korkein potenssi! Olipa meillä käytössä sitten markka tai euro, niin inflaatiokaan ei ole omissa käsissämme. Yli 60 % kauppojen tiskin yli myytävistä tuotteista on tuontitavaraa. Tästä johtuen, edes ostovoiman lisääminen ei työpaikkoja lisää – Suomessa!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden kiemuroista

Devalvaatio – puhallus

Jos tarkastellaan Suomessa suoritettuja devalvaatioita, niin kyseessähän on valtava puhallus. Ensinnäkin siinä tapahtuu valtava tulonsiirto palkansaajilta reaaliomaisuutta omistaville. Palkkojen ostovoima laskee, mutta kiinteän omaisuuden reaaliarvot säilyvät markkamääräisten arvojen noustessa. Erityisesti nykyisessä tilanteessa, jossa tiskin ylitse siirtyvät tuotteet ovat noin 65 % tuontitavaraa. Devalvoitaessa näiden hinnat nousisivat vähintään devalvaation verran. Devalvaatioista seurasivatkin aina kovat palkankorotusvaatimukset, jotka puolestaan lisäsivät inflaatiota ja johtivat seuraavan devalvaatioon. Ay-liikkeelle devalvaatio sopi hyvin, koska se vain levitteli käsiään ja sanoi, että emmehän me mitään voi devalvaatiolle. Sulkia tuli hattuun, kun taas päästiin öitä myöden neuvottelemaan uusista palkankorotuksista. Eikä tarvittu yhteiskuntasopimuksia.

Teollisuudellekin devalvaatio oli kaksiteräinen miekka. Sahateollisuus möi ennen euroa kaikkiin tärkeimpiin vientimaihin sahatavaraa Ruotsin kruunuissa. Toinen syy oli se, että asiakkaat näin halusivat, koska Ruotsi oli pahin kilpailija, eivätkä ostajat halunneet ottaa valuuttariskiä. Kotimaan teollisuudelle kuten puusepänteollisuudelle ja huonekaluteollisuudelle asia oli kuitenkin ongelmallinen. Tämä johtui siitä, että tuolloin vallitsevien kartellien lisäksi sahatavaran, vanerien, lastulevyjen jne. hinnat nousivat vientihintojen tasalle. Usein kävi myös niin, että kotimaahan ei riittänyt tavaraa edes niillä hinnoilla, vaan piti maksaa enemmän. Tällainen itsekäs myyntipolitiikka johti mm. siihen, että Suomessa ei koskaan saatu aikaiseksi näiden tuotteiden vientiä samassa määrin kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Tämän lisäksi Neuvostoliiton kanssa oli sopimus, että sieltä ei voi puuraaka-aineita tuoda Suomeen ilman lisenssiä ja lisenssejä ei myönnetty. Raaka-aineen saannissa olimme siis tyhjiössä, kun ruotsalaisiakaan ei kiinnostanut Suomeen vienti.

Devalvaatiokaudella Suomessa oli runsaasti kestokulutushyödykkeitä kuten kodinkoneita valmistavia yrityksiä ja niissä kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikki nämä valmistajat hävisivät Suomesta viimeistään 1980-luvulla jatkuvista devalvaatioista huolimatta. Viimeiset vientiyritykset vei vahvan markan politiikka, joka vahvisti Suomen markan arvoa 1980-luvulla yli 30 %. Näille yrityksille markan kellutus tuli jo liian myöhään. Holkerin hallitus ei halunnut devalvoida, eikä ay-liikekään sitä vaatinut. Seurasi 1990-luvun lama!

Tämä inflaatio-devalvaatio kierre myös aiheutti nykyisen kuplatalouden mahdollistamalla ansaitsemattoman hyvän jakamisen niin työmarkkinoilla kuin julkishallinnossakin. Jos Suomessa olisi jouduttu kilpailemaan vaikkapa kelluvalla omalla valuutalla, niin ehkä nyt ei oltaisi tässä tilanteessa. Julkitulleet tiedot yhteiskuntasopimuksesta eivät meitä pelasta. Suomen on nähtävästi mentävä täysin polvilleen ennen, kuin muutoksia tapahtuu. Sopii vain kysyä, että onko sitten enää aikaa tehdä uudistuksia.

Devalvaatioiden todellisista vaikutuksista ei ole tieteellistä tutkimustietoa, Miksikähän ei ole? Minä olen kuitenkin nähnyt ja kokenut kaikki 1950-luvun jälkeiset devalvaatiot niin suurten puunjalostusyhtiöiden palveluksessa kuin yrittäjänäkin. Se oli sitä aikaa, mutta nyt devalvaatioiden ihannoiminen on kuin suoraan kumpujen yöstä. Globalisaatiossa oma valuutta ja toistuvat devalvaatiot koristaisivat vain ay-liikkeen pomojen sädekehää, mutta panisi duunarit kyykkyyn. Devalvaatiot ovat siis kansantaloudellisen itsepetoksen korkein potenssi!

Kommentit pois päältä artikkelissa Devalvaatio – puhallus

Brexit

Perinteisesti on sanottu, että historia toistaa itseään. Nykyisin ei tarvitse enää olla näin, vaan erilaisista tulevaisuuden skenaarioista voidaan valita paras vaihtoehto. Historia on kuitenkin tässä mukana siten, että sieltä löytyvät trendit ja megatrendit, joiden perusteella suunnitellaan tulevaisuutta. Esimerkkinä vaikka ilmastonmuutos. Valitettavasti tämä ei näytä toimivan politiikassa. Poliittinen muisti on liian lyhyt. Ilmeisesti tästä johtuen poliittiset lupaukset keskittyvät vain vaalien alle ja ne on helppo unohtaa.
Britannia oli 1970-luvun lopulla täydellisessä kaaoksessa ja joutumassa Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) hallintaan. Moskovasta johdettu Hiilityöläisten liitto käytännössä sammutti Britanniasta valot. Hiilityöläiset lähtivät kaduille ja henkiäkin menetettiin. Muutama työntekijä autotehtaan maalaamossa pysäytti käytännössä koko tehtaan ja 15 000 työntekijää joutui pakkolomalle. Kansa kyllästyi tilanteeseen ja ensimmäiseksi antoi hiilityöläisille porttikiellon valtakunnan pubeihin. Jopa työväenpuolue alkoi vieroksua ammattiliittojen anarkiaa.
Tätä taustaa vasten Margaret Thatcherin maanvyörymävoitto vaaleissa ei ollut ihme. Hiilityöläiset yrittivät vielä kerran, mutta Thatcher olikin hoitanut hiilivarastot täyteen kaikessa hiljaisuudessa tuontihiilellä ja lakko tyrehtyi siihen. Tämän lisäksi selvisi, että silloinen hiilityöläisten puheenjohtaja sai rahoitusta suoraan Moskovasta. Näistä tapahtumista ei suomalaisessa mediassa kovin suurilla otsikoilla kerrottu.
Kun Thatcher tuli valtaan, niin valtionyhtiöt tienasivat vähemmän kuin kuluttivat. Tämän rahoittamiseksi painettiin puntia koneet punaisena. Tämä puolestaan johti siihen, että punnan arvo oli pudonnut yli 40 % vähän samaan malliin kuin Suomen markka parikymmentä vuotta myöhemmin. Ison-Britannian talous oli niin kuralla, että kansan keskuudessa kulki vitsi: sanokaa vain Britannia ja unohtakaa se iso (Great).
Ensi töikseen Thatcher aloitti valtionyhtiöiden yksityistämisen. Alkuperäinen ajatus oli, että valtionyhtiöihin palkataan paras mahdollinen johto. Kävi kuitenkin niin, että melko nopeasti paikat jaettiinkin poliittisesti ansioituneille puolueiden jäsenille. Samalla syntyi moninkertainen miehitys tarpeeseen verrattuna.
Yksityistäminen onnistui hyvin monessa mielessä. Britanniaan syntyi yksityistämisen seurauksena liki 25 miljoonaa uutta osakesäästäjää. Käytännössä siis jokainen perhe oli osakesäästöissä mukana. Thatcher perusti myös TEM:tä vastaavaan ministeriöön erillisen osaston taistelemaan pienten- ja keskisuurten yritysten kohtaamaa byrokratiaa vastaan. Kaikki uusia yrityksiä perustavat saattoivat ottaa ongelmissaan yhteyttä ja saada asiansa hoidettua nopeasti. Tällä tavoin puolessatoista vuodessa saatiin synnytetyksi yli 2 miljoonaa uutta yritystä.
Britannia kuului 1980-luvulla Eftaan ja Suomen kanssa Finneftaan. Britannia oli liittynyt myös Euroopan talousyhteisöön (EEC) 1973 Charles de Gaullen ankaran vastustuksen jälkeen. Tämän jälkeen vuonna 1975 järjestettiin kansanäänestys Britannian kuulumisesta EEC:n. 67 % äänestäjistä kannatti jäsenyyttä. Thatcher oli kuitenkin valtaan noustessaan sitä mieltä, että Britannia maksaa jäsenyydestään liikaa. Vuonna 1984 hän saikin jäsenmaksuihinsa alennusta takomalla käsilaukkuaan pöytään ja sanomalla: I want my money back!
Tässä yhteydessä pitää kuitenkin muistaa, että Thatcher oli merkittävä taloustieteilijä ennen pääministeriksi tuloaan. Hän oli eri tutkimusten perusteella tehnyt johtopäätöksen, että Välimeren maiden ja Alppien pohjoispuolisten maiden kulttuureissa oli ylipääsemättömän suuret erot talouden pidossa. Tällä perusteella hän ei halunnut Britannian joutuvan maksumieheksi. Myöhemmin Maastrichtin sopimuksesta päätettäessä Britannia sai säilyttää oman valuuttansa.
Viimeinen vuosikymmen on osoittanut Thatcherin skenaarion kulttuurieroista paikkansa pitäväksi ihan kantapään kautta. Tähän eivät ole pelkästään syyllisiä velaksi eläneet valtiot vaan koko EU:n hallinnollinen järjestelmä. Niin EU:in kuin euroonkin on otettu mukaan valtioita, joiden pääsymahdollisuuksia on katsottu läpi sormien. Kun nyt puhutaan Brexitistä, niin ei voi olla miettimättä, elääkö Rautarouvan perintö edelleen.
Tulee myös miettineeksi, mikä mahtaisi olla tilanne, jos Thatcher ja Merkel olisivat olleet vallassa samaan aikaan? Keskusteltaisiinko mahdollisesti Frexitistä eli Ranskan erosta? Itse uskon, että Brexitiä ei tule.

Kommentit pois päältä artikkelissa Brexit

Euro ja EU

Jälkiviisauden korkein potenssi tuntuu olevan populismi. Suomessa on jatkuvasti tahoja, jotka haaveilevat markan paluusta. Nämä haaveilijat jakautuvat kahteen ryhmään. On vahva ryhmä populismin perässä hiihtäjiä, jotka eivät varsinaisesta tiedä asiasta mitään. Sitten on myös vaarallinen ryhmä, jonka markan palauttaminen nostaisi takaisin valtansa kukkuloille.
Suuri osa nykyisistä päättäjistä ei tiedä lainkaan sitä, että Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja EMU:n pyssy ohimolla! Kaikki alkoi kehittyä vuoden 1982 devalvaation jälkeen. Silloin päätettiin mm. Suomen Pankissa, että devalvaatio-inflaatio kierre pitää pysäyttää. Tähän tarpeeseen syntyi vahvan markan politiikka, jota noudatettiin aika lailla perusteettomasti jopa revalvoimalla markka 1989.
Koko 1980-luvun talous kävi kuumana ja rakensi vahvan markan kuplaa. Inflaatio laukkasi kaikista torjuntayrityksistä hyvin korkeana. Asuntolainojen korot olivat jopa 15 %. Rahamarkkinoiden vapauttaminen kiihdytti entisestään talouden kuumenemista. Valuuttalainoja pankit suorastaan tyrkyttivät yrityksille järjestämällä kaikenlaisia iltatilaisuuksia, joissa tarjoilusta ei säästelty. Siellä pantiin nimiä velkakirjoihin ja aamulla olivat rahat tilillä. Ja krapula!
Yrityksillä, jotka eivät käyneet ulkomaankauppaa, ei ollut mitään käsitystä valuuttalainojen riskeistä. Samaa voi sanoa myös suurimmasta osasta valuuttalainoja jakavista pankeista ja pankkien johtajista. Suomen Pankin osaamattomuus rahamarkkinoiden vapauttamisessa johti siihen, että pankin valuuttavarannot olivat käytännössä olemattomat tultaessa 1990-luvulle. Rahaa yritettiin saada markkinoille nostamalla yliyön korkoja jopa 30 %. Yritykset, joilla oli hyvä kassavirta, sijoittivatkin perjantaina ylimääräiset rahansa viikonlopuksi näille korkean koron tileille.
Meno oli niin hurjaa, että VATT:n raportin mukaan Suomen Pankin nuoret ekonomistit vakuuttivat, että ”nyt saavat metsäteollisuuden vuorineuvokset tulla polvillaan rukoilemaan devalvaatiota!” Lopulta kuitenkin kävi niin, että vuorineuvokset eivät menneet polvilleen, vaan polvilleen meni Suomi. Vahvan markan tarina päättyi lopulta devalvaatioon, josta valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli moneen kertaan vannonut ja vetoakin lyönyt siitä, että devalvaatiota ei tule.
Lopulta devalvaatiokaan ei riittänyt. Neuvostoliitto romahti ja samoin teki idän kauppa. Olosuhteet kääntyivät Suomea vastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja markka jouduttiin laittamaan kellumaan eli markkinoiden määriteltäväksi. Vuoden 1982 jälkeen markka oli vahvistunut yli 30 % ja devalvaatio ja kelluttaminen pudottivat markan arvoa vielä 40 %. Tämä merkitsi valuutta lainaa ottaneille sitä, että lainaa olikin aamiaiselle mentäessä liki puolet enemmän.
Tästä seurasi yksityisen sektorin sopeuttaminen uusin olosuhteisiin. Avoimelta sektorilta hävisi noin 550 000 työpaikkaa ja noin 50 000 yritystä poistui markkinoilta. Tämä oli se todellinen vahvan markan krapula! Julkisen hallinnon rakenteita ei kuitenkaan ehditty VATT:n raportin mukaan uudistamaan, koska Nokia alkoi nostaa Suomen taloutta pinnalle pari vuotta liian varhain. Jos nousu olisi alkanut 1997, meillä ei todennäköisesti olisi nyt näitä ongelmia joiden ymmärtämisessä eri osapuolilla näyttää olevan kovin vähän yhteisymmärrystä.
Tätä markaako konkaripoliitikko Paavo ”VäyVäy” Väyrynen haluaa takaisin? Sanotaan, että sitä niittää, mitä kylvää. Nyt on globaali halla korjannut sadon ja pellot on kynnettävä uuteen kasvuun. Toivottavasti siemenviljaa on vielä jäljellä.

Kommentit pois päältä artikkelissa Euro ja EU

Verosuunnittelu

Yhdysvalloissa tutkittiin jo viime vuosisadan puolessa välissä verotuksen toiminnallisuutta. Tutkimuksen yksiselitteinen tulos oli, että yhden verodollarin uudelleen jakaminen maksaa noin kaksi dollaria. Verotusjärjestelmä eli yhteiskunnan sisäiset tulonsiirrot maksavat siis enemmän kuin tuottavat. Toisaalta erityisesti ns. hyvinvointiyhteiskunnat eivät voi toimia ilman verotuloja.
Suomen ongelma on se, että aloimme 1950-luvun lopulla rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Se aloitettiin kopioimalla Ruotsia. Kopioidessa pitäisi kuitenkin ymmärtää, mitä kopioidaan ja miksi. Pitäisi ymmärtää laajemmat kokonaisuudet. Mikä sitten on verosuunnittelua? Mielestäni suurin aiheuttaja verosuunnitteluun on Suomessa Valtiovarainministeriön alainen Verohallinto. Sen tärkein tehtävä on maksimoida verotulot ja veropohja.
Verosuunnittelu on myös yleisintä niissä yhteiskunnissa, joissa veropohja on laajennettu äärimmilleen ja järjestelmän evoluutio on kehittänyt sen erittäin monimutkaiseksi. Verojärjestelmien evoluutio poikkeaa esimerkiksi EU:n sisällä hyvin radikaalisti johtuen erilaisista kulttuureista ja demokratian asteista. Vasemmiston vaalima yhteiskuntien ja valtioiden tasavertaisuus ei siis toteudu riittävässä määrin. Joukossa on aina joitakin, jotka haluavat hyötyä muista. Tästä esimerkkinä eurokriisi.
Esimerkki: 1970-luvulla Saksassa aiottiin poistaa ravintoloiden edustuslaskut yritysten liiketoimintakuluista. Tutkimuksen mukaan se olisi aiheuttanut noin 2,5 milj. henkilön työttömyyden, joten aikeesta luovuttiin.
Mitä sitten tulee Suomeen, niin ihan ensimmäiseksi on todettava, että Suomessa 90 % yrityksistä ei harjoita verosuunnittelua, koska ei ole mitään suunniteltavaa. Näiden 90 % suunnittelu kohdistuu selviytymiseen ja kannattavuuteen tulevaisuudessa. Suuret kansainvälisesti toimivat yritykset sen sijaan harrastavat verosuunnittelua. Niiden on pakko selvitäkseen kansainvälisessä kilpailussa. Se, mitä kussakin kilpailijamaassa katsotaan liiketoiminnan kuluiksi, vaihtelee suuresti. Pitää myös ymmärtää, että kaikissa maissa ei saa kaikkia Suomessa vähennyksiksi hyväksyttäviä kuitteja. Ymmärtääkö verottaja edes kaikkia venäjän- tai arabiankielisiä kuitteja?
Kysyin Lontoossa lounaalla joskus vuosikymmeniä sitten, erään suuren metsäyhtiön johtajalta, että miten teitä verotetaan? Teettekö joka vuosi veroilmoituksen kuten pienemmätkin yritykset? Teillähän on raaka-ainevarastoja metsissä, tienvarsissa ja missä tahansa. Vuorineuvos vastasi, että me menemme lääninverovirastoon juttelemaan edellisen vuoden verotuksesta. Siellä sitten tehdään jonkinlainen kompromissi niillä tiedoilla, joita on käytettävissä. Keskisuuret ja pienet yritykset joutuvat säännöllisesti verotarkastusten kohteeksi. Onko tämä perustuslain edellyttämää tasapuolisuutta vai, eikö tasapuolisuus koske yrityksiä?
Esimerkki: Britanniassa yrityksen verotuksen ja kirjanpidon tarkastaa auktorisoitu tilitoimisto. Verottaja puuttuu asiaan vasta, jos on perusteltua syytä epäillä ”vilunkia”. Näissäkin tapauksissa verottajan on mentävä asiassaan alioikeuden kautta ja saada ensin sieltä hyväksyntä jälkiverotukseen.
Kun yhteisöveroa alennettiin, niin kaikki asioista vähänkin perillä olevat tiesivät, että nykyisessä tilanteessa sillä lisätään vain osingonjakovaraa. Tätä yritetään nyt sitten korjata korottamalla osinkojen verotusta. Tämä muistuttaa vähän sitä kuuluisaa tikkaa tervatulla laudalla: jos ei ole nokka kiinni, niin on pyrstö..
Esimerkiksi Viron malli ei Suomessa toimisi sellaisenaan, koska Virossa on mm. vapaat poistot. Virossa ei noudateta IAS-standardeja kuten Suomessa, vaan Virossa esim. vaihto-omaisuuserät voidaan arvostaa kirjanpidossa melko vapaasti. Näillä ei ole verottajan kannalta merkitystä, koska veroja peritään vasta voittoja maksettaessa yrityksestä osinkoina. Näin ollen ei ole tarvetta myöskään tutkia peiteltyä osingonjakoa.
Kansantalouden sisäiset tulonsiirrot ovat Suomessa kansainvälisesti huippuluokkaa. Tästä huolimatta valtio ja kunnat velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla. Suomen hyvinvointia on rakennettu kuin tilkkutäkkiä näkemättä kokonaisuutta tai tulevaisuutta. Puheilla miljardien verojen menetyksistä harmaan talouden vuoksi, ovat vain poliittisten kilpien kiillotusta ja tehtyjen virheiden peittelyä. Tosiasiassa Suomen verotus niin henkilö kuin yritystasollakin, on niin monimutkaista, että suurimmassa osassa yrityksistä tapahtuu vahinkoja monimutkaisista säännöksistä johtuen.
Suomi on siis elänyt ja elää yli varojensa. Suomi on kuin Oy Yritys AB, joka ottaa velkaa maksaakseen osinkoja vihaisille osakkailleen! Seurauksena tällaisesta on aina selvitystila. Aiheuttajina ovat ne ahneet kapitalistiomistajat. Suomen tapauksessa aiheuttajina ovat puolestaan saavutettujen etujen ahneet puolustajat. Pitää kuitenkin aina muistaa, että ilman yrityksiä ei ole elämää. Kun jaettavaa ei ole, niin sitä ei ole!

Kommentit pois päältä artikkelissa Verosuunnittelu

WP Login