Archive for the ‘Talous’ Category

Markan vankina

Rahapolitiikka ja kauppapolitiikka ovat toistensa rikkomaton pariteetti. Suomalainen teollisuus oli myös osittain Neuvostokaupan vanki. Kun vaihtokauppasopimus Neuvostoliiton kanssa tehtiin, niin siinä sovittiin mm., että puutuotteiden tuontiin vaaditaan lisenssi. Tätä varten perustettiin lisenssivirasto, joka ei sitten tietyille teollisuuden lobbaamille tuotteille myöntänyt lisenssejä. Tällaisia tuotteita olivat mm. sahatavara, vaneri, lastulevy, kovalevy jne. Tällä rajoitettiin kilpailua Suomessa.

Vuoden 1957 devalvaation jälkeen inflaatio ja hyvinvointivaltion rakentaminen alkoivat jälleen rasittaa viennin kilpailukykyä. Vientiteollisuus siis alkoi odottaa uutta devalvaatiota. Kun sitä ei alkanut kuulua, niin oli syntynyt pakko tehostaa kotimaan myyntiä esim. perustamalla kotimaan myyntiyhtiöitä. Samoin teollisuus alkoi kehittää uusia tuotteita kotimarkkinoille ja myös vientiin.

Suomen Pankin johtokunnan ja eduskunnan pankkivaliokunnan esityksestä päätti valtioneuvosto panna toimeen 31,25 prosentin devalvaation 12.10.1967. Se astui voimaan seuraavana aamuna. Se merkitsi hintojen nousua niiden tavaroiden osalta, jotka tuotiin ulkomailta tai joiden valmistukseen käytettiin ulkomaisia raaka-aineita. Vastaavasti vientiteollisuus sai enemmän markkoja tuotteistaan.

Devalvaation jälkeisenä aamuna olin tuote-esittely matkalla Tampereella. Kun tulin aamiaiselta, huoneessa odotti puhelu. Puhelimessa yhtiön toimitusjohtaja kertoi, että devalvaation jälkeen kotimarkkinoille ei enää kannattavaa myydä, ja yhtiö lopetetaan vuoden vaihteeseen mennessä. Yhtiö ehti toimia vajaan vuoden. Päätös jätti kotimaan puutuoteteollisuuden pahaan jamaan, koska raaka-aineiden tuonti ei tarjonnut mitään kilpailua kotimaiselle tarjonnalle. Esimerkiksi huonekaluteollisuuden kilpailijamaat hyötyivät tästä merkittävästi.

Sitten 1970-luvulla koettiin kansainvälisen valuuttakurssijärjestelmän romahdus, joka veti myös Suomen markan mukaansa. Vuonna 1977 hyväksyttiin uusi rahalaki. Sen mukaan hallitus päätti Suomen Pankin esityksestä ne rajat, joissa valuuttaindeksi voisi vaihdella. Suomen Pankin tehtävänä oli huolehtia, että vaihtelu pysyi noissa rajoissa. Mauno Koivisto oli tarkka valtioneuvoston ja Suomen Pankin työnjaosta. Hintasulkujakin kokeiltiin, mutta ne eivät toimineet.

Aivan 1970-luvun alku oli vielä nopean kasvun ja korkean työllisyyden aikaa.  Sitten kasvu taittui. Käännekohta oli ensimmäinen öljykriisi syksyllä 1973. Maailma ajautui stagflaatioon, aiempaa hitaamman kasvun ja nopeamman inflaation aikaan. Öljykriisi iski niin nopeasti, että jouluaaton aattona saksalainen agenttini soitti kotiin ja halusi perua tilauksia ja ottaa ne pois lähtevästä laivasta. Paniikki Euroopassa lähenteli jo hätävarjelun liioittelua!

Pankkikriisiin kehittyminen alkoi 1980-luvun puolivälissä, ja ”hedelmä” oli kypsä 1991. Markka oli vuonna 1982 devalvoitu kymmenellä prosentilla, ja Suomen Pankki puolusti jostain käsittämättömästä syystä ”henkeen ja vereen” vakaata markkaa, vaikka markkaa pidettiin selvästi keinotekoisesti yliarvostettuna. Pahin Suomen Pankin ja hallituksen moka oli, kun 1987 valuuttalainat sallittiin jopa pienille nakkikioskeillekin. Tällainen toimenpide olisi edellyttänyt markan asettamista markkinoiden arvioitavaksi eli kellumaan.

Sen sijaan markka revalvoitiin parikin kertaa niin, että vuodesta 1982 vuoteen 1991, markka oli vahvistunut n. 32 %. Vahva markka aiheuttikin pankeissa varsinaisen euforian. Pankkien ottamat valuuttaluotot olivat vuonna 1986 yhteensä noin 20 miljardia markkaa. Pankinjohtajista valuuttalainojen myyntimiehiä ja räjähdysmäinen lainojen kasvu alkoi heti valuuttaluottojen vapauttamisesta seuraavana vuonna 1987 ja sitä jatkui aina vuoteen 1992 asti. Vuonna 1991 valuuttaluottojen yhteismäärä oli kasvanut lähes 120 miljardiin markkaan. Toisin sanoen se oli likimain kuusinkertaistunut vuodesta 1986.

Kun sitten markan devalvointikaan ei riittänyt ja markka jouduttiin laittamaan kellumaan, joka nostikin lainojen markka-arvon 170 miljardiin. Minunkin pankkini järjesti yrityksille kokkareita lainojen myymiseksi. Pitkään ulkomaan kaupassa toimineena kysyinkin pankinjohtajalta, mikä heidän osaamisensa asiassa on? Vastaus oli, että määräys on tullut SKOP:sta. Tällainen ammattiosaamisen puute laittoi sitten 35 – 50 000 yritystä maan hallituksen siunaamaan lahtipenkkiin, josta viimeiset eloonjääneet pääsevät vasta nyt pois! D-vitamiini aiheutti siis aina vastatoimenpiteistä huolimatta inflaation ja kansantaloudelle pahan keuhkopöhön. Paradoksaalista on, että ay-liikekin tiesi, mihin D/I-politiikka johtaa, mutta devalvaation tullessa oli helppo levitellä käsiään ja sanoa, että emmehän me mitään devalvaatiolle voi!

Nyt ei enää voida devalvoida, mutta kilpailukykyongelmat eivät ole hävinneet mihinkään. Vaikka emme olekaan enää markan vankeina, olemme globaalin kilpailun vankeina! Samoin olemme myös velkojemme vankeja!

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan vankina

Palkat ovat vain osa työvoimakustannuksia


Näin lakkouhkien alla on syytä muistaa muutama asia. Pohjoismaissa on kaksi täysin vastakkaista työvoimakustannuksiin liittyvää järjestelmää.  On ns. Tanskan malli, jossa palkat muodostavat pääosan työvoimakustannuksista. Työnantaja ei maksa palkkojen lisäksi mitään palkkoihin sidottuja kustannuksia. Kaikki eläkkeet, sotumaksut, yms., kerätään muina veroina. Tästä johtuen verovertailuissa Tanska johtaa tuloverotilastoja.

Täysin vastakkainen malli on meillä Suomessa oleva palkkoihin perustuva tilkkutäkki, jossa kaikki mahdolliset maksut on sidottu veroluonteisina palkkoihin. Nämä maksut muodostavat merkittävän osan suomalaisten yritysten työvoimakustannuksista. Jokainen voi miettiä mielessään, mikä näiden kulujen merkitys on verrattaessa maiden kilpailukykyä.

Pitkässä juoksussa Tanskan mallin suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut korkea tuloveroprosentti. Se on vaikuttanut siten, että jossain kohden verotus on yltänyt tasolle, jossa ei enää kannata tehdä täyttä työviikkoa. Tanskassa onkin nyt paljon yrityksiä, joissa on tupla henkilöstö, joka tietysti myös vähentää työttömyyttä maassa. Työttömyys Tanskassa onkin hyvin alhainen verrattuna Suomeen.

Kun Suomessa neuvotellaan palkankorotuksista, niin asia on täysin toinen verrattuna Tanskaan, jossa työvoimakustannukset nousevat vain palkankorotuksen verran. Suomessa tilanne on toinen, koska pakolliset palkkoihin sidotut kustannukset ovat prosentteja palkasta. Tämä merkitsee sitä, että kun palkkoja nostetaan, niin nämä palkkojen sivukulut nousevat samassa suhteessa Euroina, vaikka sivukulujen prosentit eivät muutu.

Kun nyt keskustellaan vaikkapa eläkemaksujen korotuksista, niin vakuutusmatemaatikot unohtavat tahallaan, että eläkevakuutusyhtiöiden tulot nousevat jokaisen palkankorotuksen myötä. Samoin nousevat valtion kassaan kilisevät maksut.  Voisi kuvitella, että edes EK olisi tutkinut näiden palkkasidonnaisten kulujen nousua palkankorotusten yhteydessä!

Palkankorotukset olisivat työnantajillekin helpompia, jos työvoimakustannukset nousisivat vain palkankorotusten verran. Toisin on kuitenkin päätetty ja tämähän on perua Suomen markan ajoilta, jolloin nämä ongelmat korjattiin devalvaatioilla. Nyt on kuitenkin toiset ajat ja säälimätön verinen kansainvälinen kilpailu.

Kansainvälisillä markkinoilla on niin paljon tarjontaa, että suomalaisen maan tavan mukaiset toimitusten viivästyttämiset lakoilla, eivät kiinnosta asiakkaita pätkääkään. Tilaukset siirtyvät pysyvästi kilpailijoille, koska Suomi ei voi hyvittää asiakkaita edes halpuuttamalla hintoja. Kun asiaa ei ole yleisesti tutkittu, niin päättäjienkin isokuva on hämärtynyt ja yritetään selvitä vain vanhan kaavan mukaan.

Edes Veronmaksajien keskusliittokaan ei verovertailuissaan laske palkansaajan todellista veroastetta, joka ottaisi huomioon verovelvollisen itse maksettavat palkkoihin sidotut maksut. Jos vaikka työntekijän oma TEL-maksu laskettaisiin valtionveron ja kunnallisveron, niin Suomi voisi olla verovertailuissa hyvin korkealla ellei ihan keulilla.

Tällaisen itsepetoksen syitä voi arvailla, mutta sen juuret ovat varmaan EU-käytäntöjen syvissä poliittisissa juurissa. Pitkässä juoksussa kuitenkin on olemassa vaara, että Suomi tuhoaa lopullisesti kilpailukykynsä ja verottaa itsensä hengiltä.

Kommentit pois päältä artikkelissa Palkat ovat vain osa työvoimakustannuksia

?Kuntien ahdinko


Venäjän keisarillisella määräyksellä Suomeen annettiin kuntalaki reilut 150 vuotta sitten. Asukkaita maassa oli silloin n. 1,8 milj. ja läänejä kahdeksan, joista Wiipurin lääni ei enää ole Suomen alueella. Tämän jälkeen kuntalakia on tuunattu moneen kertaan. Yleisenä suuntana on ollut siirtää valtion tehtäviä kunnille. Tämä on ollut pelkkää valtiontalouden kasvojen pesua, koska säästöjä ei ole syntynyt juuri lainkaan. Tästä on todisteena kuntien jatkuva kriisiytyminen.

Valtio on ollut olevinaan kuntia kohtaan armollinen lisäämällä valtionapuja kunnille. Avut eivät kuitenkaan korvaa lisättyjä tehtäviä kokonaisuudessaan. Loogisesti herää kysymys, miksi tällaisia siirtoja taskusta toiseen tarvitaan, kun niistä ei käytännön taloudessa ole mitään hyötyä. Tämä johtuu siitä, että valtio ei ole edes pitänyt lupaamiaan osuuksia sopimusten mukaisesti!  

Eduskuntien perimmäinen tarkoitus on ollut kait vähentää valtion kuluja. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, koska kuntien verot ovat nousseet, eikä valtion vero ole juurikaan laskenut. Sen vähäisen, mitä valtion verotus on laskenut, kunnat ovat joutuneet omia verojaan korottamaan. Valtion osuuksia on aluksi lisätty, mutta heti kohta niitä on leikattu. Kuntien kansanedustajilla ei ole ollut aikaa (halua) pohtia, mihin kunnilla ja yhteiskunnalla on varaa. Periaatteella poissa silmistä, poissa mielestä on menty!

Useimpien Suomen kuntien kunnallisvero on jo nyt korkeampi kuin Eestin tulovero. Tästä ei Suomessa paljon huudella, koska Eestissä on 20 % tasavero, eikä siellä ole kunnallisveroa lainkaan! Kun tarkastellaan Suomen verotusta suhteessa muihin EU-maihin, niin kunnallisverosta ei tilastoissa juuri mainita. Kunnallistalous onkin valtion ongelmien kaatopaikka, joten kunnallistalous onkin valtiontalouden jakojäännös. Tämä on ilmeisesti sitä vihreiden ihannoimaan kierrätystä?

Kaikkein merkillisintä tässä talousvenkoilussa on se, että päätöksiä tekevät täsmälleen samat henkilöt, jotka kuntien valtuustoissa ja hallituksissa valittelevat kuntien ahdinkoa. Mikä mahtaa olla syy moiseen kaksinaismoraaliseen käytäntöön? Epäilemättä vanha suomalainen sanonta, että sitä herraa kuuleminen, joka palkan maksaa. Kansanedustajat saavat kunnista vain kokouspalkkioita, kun kansanedustajan työ on täysipäiväinen palkkatyö. Jos tämä ei ole kaksinaamaista kansalaisten vedättämistä, niin mikä sitten?

Kaiken tämän pelleilyn huippu on se, että EU:n puheenjohtajamaan edustaja Lintilä on joutunut lähettämään paimenkirjeen huonosta talouden pidosta Suomen valtiovarainministeri Lintilälle – siis itselleen. Jos tämä ei ole kaikkien aikojen rimanalitus, niin mikä sitten? Tämä kirjehän on ollut hallituksen tiedossa jo budjettia tehdessä.

90-luvun laman aikana vahvistunut trendi siirrellä valtion tehtäviä kunnille, on johtanut suuren määrän kuntia konkurssin partaalle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kurjistaja eli eduskunta, joutuu lopulta pelastamaan kunnat valtion kassasta. Kuntien ongelmien kasaantuminen on ollut tiedossa jo hyvin pitkään, koska suuret ikäluokat siirtyvät hyvin lyhyen ajan kuluessa työterveydenhuollosta kuntien masettaviksi. Tämän oivalluksen pohjalta ryhdyttiin rakentamaan sotea jo 13 vuotta sitten.

Sote onkin niin suuri poliittinen uudistus, että mittasuhteessa Brexitkin jää toiseksi. Ongelmia on ainakin kaksi. Perutuslaki ja poliittinen tahto, jotka aiheuttavat päättäjissä suurta erimielisyyttä aivan perusrakenteista alkaen. Edellisen hallituksen jarruhenkilönä toimi kuningatar Krista Kiuru, joka nyt on joutunut vaikeaan asemaan oppositiopuheittensa kanssa. Vaalilupauksia demarit ovat joutuneet siirtämään aina seuraavien hallituksen kiusaksi asti.

Ollaan lähestymässä tilannetta, jossa koko nykyinen kuntajärjestelmä pitää miettiä uusiksi. Ensi vaiheessa tämä tarkoittaa valtion ja kuntien tehtävien jaon uudelleen arviointia. Koska radikaalit uudistukset eivät poliittisesti onnistu, niin voitaisiin aloittaa siirtämällä sotepalvelut ja koulutus ensimmäisinä valtion hoidettavaksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa ?Kuntien ahdinko

Eläkejärjestelmät tulevaisuudessa

Kun nykyistä eläkejärjestelmää luotiin, niin Suomi eli suuren muutoksen aikaa. Agraariyhteiskunta oli teollistumassa ja kaupunkeihin muutto muistutti kansainvaellusta. Hallitus ja eduskunta, joka lait siunasivat, olivat syntyneet 1900-luvun alkuvuosina. Heille se oli suuri muutos, koska agraariyhteiskunnassa perheet olivat suuria, jossa lapset ja kyläyhteisö huolehtivat toisistaan.

Eläkejärjestelmä oli siis suunniteltu lähinnä suurille ikäluokille ja heidän jälkeläisilleen. Tämä aiheutti sen, että 1940-luvulla ja heitä ennen syntyneet eivät päässeet täysimääräisesti hyötymään työeläkejärjestelmästä. Ennen 1960-lukua eläketurva oli vain harvojen oikeus. Hallitukset olivat ns. punamultahallituksia ja liekö se ollut syy, että vasta 1970 astui voimaan yrittäjien YEL. Rinnakkaisena järjestelmänä vanhemmille ikäluokille toimii kansaneläkejärjestelmä.

Työeläkejärjestelmä on  ollut koko historiansa jatkuvasti keskustelujen tikun nenässä. Peruskysymys on ollut, riittävätkö eläkerahastot tuleville sukupolville. Jo kymmeniä vuosia sitten eläkematemaatikot väittivät vakavissaan, että eläkemaksut on nostettava yli 40 % palkoista. Mikäli näin kävisi, niin Suomi voitaisiin lakkauttaa saman tien. Kilpailukyky on jo nyt tiukoilla ja työvoimakustannusten ehkä suurin rasite on juuri yritysten eläkemaksu.

Useimmissa maissa eläkemaksut kerätään veroina ja lisänä ovat erilliset eläkevakuutukset, joita yritykset tarjoavat työntekijöilleen tai ne maksetaan yksityisesti. Tanska ja Hollanti ovat esimerkkejä siitä, kuinka yrityksiä ja kilpailukykyä ei kuormiteta suurilla palkkojen sivukuluilla, vaan ne on jaettu koko yhteiskunnan kannettaviksi.

Kun tarkastellaan eläkejärjestelmiä pitkällä aikavälillä, niin muuttujia on useita. Vähäinen syntyvyys, suuret ikäluokat ja elinajanodotteen nousu ovat vain joitakin muuttujia. Lääketiede kuitenkin kehittyy jatkuvasti ja 100-vuotiaiden määrä kasvaa tulevaisuudessa nopeasti. Onko tulevaisuudessa korkea ikä tai peräti kuolemattomuus mahdollista? Lääketieteen trendit näyttäisivät menevän siihen suuntaan. Jos viimeinen suomalinen syntyy 2050-luvulla, niin mikä on hänen elinaikaodotteensa ja miten hänen eläkkeensä hoidetaan.

On epätodennäköistä, että nykyinen järjestelmä toimii edes kymmeniä vuosia, vaan joudutaan yhteiskuntapohjaiseen eläkejärjestelmään ja joustavaan eläköitymiseen. Pystyvätkö nykyiset päättäjät tiedostamaan muutokset riittävän ajoissa, vai ajaudutaanko taas tilanteeseen, missä syntyy eläkesotku?

Kommentit pois päältä artikkelissa Eläkejärjestelmät tulevaisuudessa

Kotimaisen kulutuksen merkitys

VVM alentaa tulevan vuoden ennusteitaan kuukausittain. Jos kasvuennuste on 1 % tai sen alle, niin käytännössä se merkitsee sitä, että tarjonta alkaa ylittää kysynnän. Kun näin käy niin, mitkään palkkatuet eivät saa yrityksiä palkkaamaan lisää työvoimaa. Miksi ihmeessä pitäisi työllistää, jos tuotteet eivät mene kaupaksi ja kilpailu alkaa laskea hintoja? Vientikään ei auta, kun euroalue on menossa samaan suuntaan.

Kotimaan kulutusta pitävät yllä palkkatulot, jotka ovat n. 55 miljardia vuodessa. Maksetut eläkkeet puolestaan ovat indeksillä leikattunakin puolet edellisestä eli n. 27 miljardia. Näillä rahoilla kansa kuluttaa. Jos palkkasummaa kovasti nostetaan, niin kilpailukyky heikkenee ja kansallistalous ja yritykset kärsivät. Onko vaihtoehtoja saada kotimaista kulutusta kohennettua?

Varmaa keinoa ei ole, mutta yhtä voisi yrittää. Eläkkeet eivät vaikuta kilpailukykyyn, mutta eläkkeellä olevat ovat kasvaneet säästäväisiksi, joten heidän kulutuksensa on arvailujen varassa. Eläkkeiden korottaminenkin on vaikea yhtälö. Kaikkein pienimmät eläkkeet eli kansaneläkkeet menevät näet valtioin budjetista. Työeläkkeet sen sijaan maksetaan reilun 200 miljardin säästöpossusta.

Kulutusta voisi nostaa erityisesti kansaneläkkeiden korotus, mutta siihen eivät toteutumattomat vappusatasetkaan oikein riitä. Eläkejärjestelmässä on ns. kahden kerroksen väkeä. Kun työeläkejärjestelmä otettiin käyttöön, niin siinä unohdettiin vanhemmat ikäluokat tylysti ja jätettiin kansaneläkkeen varaan. Täyttä kansaneläkettä saavia on n. 75 000 ja joukko tietenkin vähenee nopeasti.

Sitten on noin 500 000 eläkeläistä, jotka saavat vähennettyä kansaneläkettä, eli saavat pientä työeläkettä. Tällaisia henkilöitä ovat he, jotka olivat yli viisikymppisiä työeläkelain tullessa voimaan. Suomen eläkejärjestelmä ei siis ole mikään yksiviivainen järjestelmä, vaan siinä on voittajia ja häviäjiä. Tätä tausta vasten on vaikea ymmärtää 10-tuhansien eläkkeitä, joita ei saaja ehdi kuluttaa, vaan varat siirtyvät perintönä seuraaville sukupolville.

Muutos pitäisi saada, mutta se on vaikeaa, koska ylisuuria eläkkeitä saavat ovat poliittisestikin vaikutusvaltaisia ja pitävät hyvin puoliaan. Tässä tarvittaisiin nyt sitä talvisodan henkeä, jolla pidettäisiin heikommista huolta ja saataisiin aikaan työpaikkoja turvaavaa kulutuksen kasvua! Toinen skenaario on hyvinvointivaltion lopullinen alasajo!    

Kommentit pois päältä artikkelissa Kotimaisen kulutuksen merkitys

Kohtaanto-ongelma


Otsikon aihe on yhä useammin esillä julkisessa sanassa. Se on ollut jo pitkään sitä, mutta ongelmalle ei ole tehty juuri mitään – miksi? Useat peräkkäiset hallitukset ovat lisänneet rahoja etenkin yliopistoille, mutta akateeminen työttömyys on vain lisääntynyt. Toisaalta eri teollisuuden aloilla on työvoimapulaa, mutta ammatilliseen koulutukseen ei juuri paukkuja löydy? Pitääkö tästä vetää se johtopäätös, että tulipalo on väärin sammutettu? Pitäisikö nyt ryhtyä pitkän yliopisto-opiskelun jälkeen ryhtyä uudelleen kouluttamaan maistereita hitsaajiksi, metallimiehiksi, timpureiksi, sairaanhoitajiksi jne?  

Monilla näillä aloilla hankkii nykyään paremmin kuin maisterin papereilla. Esimerkiksi ei kannata ottaa paperikoneenhoitajaa, joka tienaa tuplasti valtiotieteen maisteriin verrattuna. Paperikoneen hoitajalta vaaditaan tietoja, taitoja ja vankkaa osaamista, jota yliopistoista ei saa. Yliopistokoulutus kaiken kaikkiaan on pääosin pelkkää teoriaa ja käytäntö joudutaan opettelemaan varsinaisilla työpaikoilla. Yhdysvalloissa yhteistyö yliopistojen ja yritysten välillä on opiskeluaikana hyvin tiivistä.

Tekniikan kehittyminen teollisilla aloilla on niin nopeaa, että koulutuksen on käytännössä mahdotonta pysyä vauhdissa mukana. Koneet ja laitteet kehittyvät siksi nopeasti, että koulujen on mahdotonta niihin investoida! Lisäksi robotismi tuo mukanaan täysin uudenlaisia haasteita. Koko suomalainen koulutusjärjestelmä ja työnvälitys on niin byrokratisoitunut, että se pitäisi luoda kokonaan uudelleen.

Rakennusmestarien koulutus lopetettiin 90-luvulla. Silloin asiantuntijat varoittelivat seurauksista. Siinä säästettiin taas väärästä paikasta. Nyt on jouduttu palaamaan ja AMK-rakennusmestarien koulutus on aloitettu. Opetusohjelmat ovat kuitenkin entiseen verrattuna täysin puutteellisia. Nämä rakennusmestarit eivät ole päteviä työnjohtajia, joista on nyt huutava pula. Rakentaminen on hyvin vastuullista, koska vaarassa ovat ihmishenget. Tästä syystä yritykset eivät uskalla palkat näitä henkilöitä työnjohtajiksi.

Sen sijaa, että hoetaan jatkuvasti kohtaanto-ongelmasta, pitäisi tehdä perusteellinen selvitys ongelmasta ihan koko ketjun osalta koulutuksesta työnvälitykseen ja työpaikoille.  

Kommentit pois päältä artikkelissa Kohtaanto-ongelma

Vahvan markan unelma


Someen ilmestyy aika-ajoin ihmettelyä, miksi vahvan markan politiikasta ei ole tehty tieteellisiä tutkimuksia. Selvityksiä on kyllä tehty ja ainakin yksi kansainvälinen tutkimus. VATT:n selvityksistä on jäänyt mieleeni kaksi tapausta. Eräässä selvityksessä todettiin, että 90-luvun lama päättyi kaksi vuotta liian aikaisin, jotta rakenteita olisi voitu korjata. Syyksi ilmoitettiin Nokian nousukiito!

Toinen tapaus oli sikäli järkyttävä, että se todisti Suomen pankin täydellisen ammattitaidon puutteen valuuttamarkkinoiden toiminnasta. Raportin mukaan Suomen Pankin johtoryhmässä todettiin, että: ”Saavat tulla metsäteollisuuden vuorineuvokset polvillaan rukoilemaan devalvaatiota!” Ei tarvinnut tulla, koska metsäteollisuus oli toimialana polvillaan 90-luvun alussa!

Suomen markan historia on lyhyt, mutta värikäs. On ollut hopeamarkkaa, kultamarkkaa, valuuttoihin sidottua markkaa jne. Markan muututtua setelirahaksi, sitä on jouduttu korjaamaan toistuvilla devalvaatioilla. Devalvaatioita seurasi aina inflaatio ja uusi devalvaatio, jota kutsuttiin D-vitamiiniksi. Vuosina 1957 ja 1967 suoritettiin 30 % devalvaatiot. Devalvaatioilla pyrittiin aina korjaamaan inflaation aiheuttama kansainvälinen kilpailukykyvaje. Nyt Kiinaa syytetään valuuttansa manipuloinnista, mutta kyseessä on devalvointi. Kiinan valuutta reminbi on samanlainen keskuspankin säätelemä kuin Suomen markka oli.

Koiviston hallituksen vuoden 1967 devalvaation jälkeistä inflaatiota yritettiin hillitä hintasäännöstelyllä. Se epäonnistui kuitenkin pahasti, koska tuontituotteille ei ollut mahdollista asettaa hintasulkuja, koska devalvoitu markka itsessään nosti tuntihintoja. Kotimaisten tuotteiden hintasulkua myös kierrettiin esim. kierrättämällä tuote esim. Ruotsin kautta, jolloin hinnan muodostus oli vapaa. Säännöstely ei myöskään koskenut koko myyntiketjua.

Suomi on ollut ja on edelleen viennistä riippuva maa. Markan ongelma oli aina se, että kukaan ulkomainen vientiasiakas ei suostunut ostamaan markoissa. Vientituotteet oli myytävä Euroopassa ostajamaiden valuutoilla ja muualle dollareina. Kaikkein koomisinta oli se, että sahamiehet joutuivat myymään tuotteensa Ruotsin kruunuissa. Ostajat eivät halunneet ottaa mitään valuuttariskiä kahden pahimman kilpailijamaan välillä. Sahatavaramarkkinoilla Ruotsin kruunu oli vahva valuutta!

Vuoden 1982 devalvaation jälkeen inflaation hillitsemiseen otettiin käyttöön toinen keino. Sitä on kutsuttu vahvan markan politiikaksi. Markkaa ryhdyttiin keinotekoisesti vahvistamaan ilman, että Suomen talous olisi antanut siihen aihetta. Apuna käytettiin jopa markan revalvointia prosentilla 1984 ja neljällä prosentilla 1989. Lopulta tämä politiikka vahvisti Suomen markkaa suhteessa Saksan markkaan noin 33 % kahdeksassa vuodessa. Tämä on niin suuri valuutan arvon nosto, että yksikään yritys ei pysty sitä millään toimilla kompensoimaan ja vientikilpailukyky oli sitten siinä!

Markan keinotekoisen vahvistamisen lisäksi ryhdyttiin vapauttamaan valuuttamarkkinoita. Vapauttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa, mutta viimeinen vaihe tuli liian nopeasti. Kaikilla oli mahdollisuus saada valuuttalainoja ja pankit pitivät yrityksille oikein kokkareita ja jopa painostivat ottamaan valuuttalainoja.

Kysyinkin tutulta pankinjohtajalta tällaisessa tilaisuudessa, että mitäpä jos kupla puhkeaa? Suomen Pankkihan tätä tyrkyttää, hän vastasi. Valuuttalainat lisäsivät rahan määrää markkinoilla valtavasti ja Suomesta tuli kasinotalous! Suomen Pankissa ei ymmärretty sitä, että valuuttalainoja voidaan käyttää vain sellaisissa kansantalouksissa, joissa oman valuutan arvo määräytyy kansainvälisillä markkinoilla eli ”kelluu”.

Hintasäännöstelyn ja vahvan markan politiikan vaihtoehtona olisi ollut kilpailukyvyn palauttaminen Sisäisellä devalvaatiolla. Sehän ei ollut kolmikantakonsensuksessa mitenkään mahdollista, koska se olisi edellyttänyt palkkojen ja muiden etujen leikkauksia. Kiky oli hyvä esimerkki sisäisen devalvaation yrityksestä. Tuloksethan olivat varsin heikkoja. Vahva markka alkoi vapista, kun päivittäin alkoi pankeilta tulla tietoja ongelmista lainojensa kanssa. Loppuvaiheessa yliyön korotkin olivat jo jopa yli 40 %. Monet yritykset, joilla oli ylimääristä, laittoivat rahat viikon lopun yli koville koroille ja saivat ne takaisin maanantaina mukavasti turvonneina.

Kun kupla alkoi puhjeta, niin ensin markka sidottiin ecuun ja devalvoitiin 12 % 1991. Heti seuraavana vuonna markka jouduttiin laittamaan kellumaan, jolloin sen arvo romahti. Valtio laittoi pankeille piikin auki ja pankit hakivat konkurssiin jopa kannattavia yrityksiä. Eri tutkimusten mukaan vahvan markan politiikka maksoi Suomelle reilut 40 000 yritystä. Arvatkaa kuka joutui lakisääteisesti elättämään konkurssiin menneet ja elinkautiseen velkahelvettiin tuomitut yrittäjät – Suomen valtio!

Näitä kustannuksia ei ole edes VATT halunnut laskea ja kertoa kansalle? Koko tämä tapahtumaketju vuodesta 1982 johti siihen, että Suomen oli luovuttava markasta ja liityttävä euroon. Ne, jotka vieläkin haikailevat markan perään, eivät ymmärrä, että Suomi oli puun ja kuoren välissä!

Pahin on kuitenkin vielä edessä. Suomen hallinnolliset rakenteet ovat edelleen samanlaiset ja kilpailukykyämme rasittava kuin ennen euroon liittymistä. Seuraava lamakausi on tulossa ja silloin on tiedossa verta, hikeä ja kyyneleitä. Mikäli silloin ei korjata rakenteita kilpailukykyisemmiksi, tullaan näkemään teollisuuden maastapako. Olipa sitten voimassa täysin naurettava maastopoistumisvero tai ei.

Kommentit pois päältä artikkelissa Vahvan markan unelma

Miksi investoinnit hiipuvat?

Aloitin LUT:n Täydennyskoulutuskeskuksessa tutkimuksen vuonna 1995. Siinä pyrittiin selvittämään Pk-yritysten lakisääteisiksi määrättyjä maksuja EU-maissa. Tutkimukseni ensimmäinen vaihe johti siihen, että kansanedustaja Väinö Saario kutsui koolle työryhmän, koska suomalaisille yrityksille määrätyt velvoitteet poikkesivat niin ratkaisevasti muista EU-maista. Poikkeaman katsottiin haittaavan radikaalisti suomalaisten yritysten kilpailukykyä Euroopan Unioniin liityttäessä.  Työryhmään kuuluivat mm. Kaisa Vikkula KTT, KOP kansantalousosasto ja valtiovarainvaliokunnan asiantuntija jäsen sekä Mikael Söderman SYKL.

Työryhmän ehdotus toimitettiin Paavo Lipposen hallitusohjelmaneuvotteluihin ja Kauppa- ja Teollisuusministeriöön. Nyt voidaan sanoa, että raportilla ei ollut mitään vaikutusta, ellei oteta huomioon edellisen hallituksen Kiky-sopimusta. Suomen erilainen pakollisten palkkoihin sidottujen ”verojen” vaikutus maamme yritysten kilpailukykyyn on siis ollut tiedossa jo neljännesvuosisadan!

Tutkimuksen eräs ongelma oli, että useat EU-maat eivät halunneet vastata työryhmän tiedusteluihin lainkaan. Näitä maita olivat USA, Hollanti, Norja, Italia ja Tanska. Vastaus saatiin Suomen suurlähetystöltä Hollannista, mutta esim. Suomen suurlähetystö Yhdysvalloissa ei vaivautunut vastaamaan lainkaan. Tietoja saatiin Suomen kaupallisilta konsuleilta esim. Portugalista ja Espanjasta. Oli hyvin ymmärrettävää, että EU:iin liittyvälle maalle ei haluttu paljastaa tärkeitä kilpailukykytekijöitä. Nyt tilanne on muuttunut ja asiat selviävät hyvinkin yksityiskohtaisesti esim. investindenmark.dk ja muilta vastaavilta nettisivuilta.

Rahallisesti Suomi on aivan omassa luokassaan, koska suurlakon jälkeen, kun hyvinvointivaltiota ryhdyttiin rakentamaan, linjaksi valittiin Suomessa yritysten kurittaminen. Tähän oli kaksi syytä. Tilastokeskus piti tarkkaa tilastoa maksetuista palkoista ja kolmikantaneuvottelujen jälkeen palkkoihin tulevat korotukset olivat tiedossa seuraavan vuoden budjetteja laadittaessa. Näin ollen valtion tulot pystyttiin arvioimaan melko tarkasti. Toinen syy oli varmaan se, että varsinaisia tuloveroja ei keskustavasemmiston hallituksissa haluttu pitää tikun nenässä. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa veropohja yltää silmänkantamattomiin ja myös tuloverot ovat aikalailla piikissä.

Jos raportista haluaa jotain hauskaa kertoa, niin erimaiden pakollisten maksujen kappalemäärät kertovat omaa karua kieltään. Hollannissa ja Tanskassa ei yrityksillä ollut lainkaan sivukuluja. Englannissa oli 4 kpl, Portugalissa ja Ranskassa 6 kpl, Saksassa 7 ja Suomessa 16 kpl. Tutkimus osoitti, että Suomen järjestelmä on monimutkainen, vanhanaikainen ja yrityksille hyvin kallis. Ongelma on myös se, että tällainen tilkkutäkki hämärtää eri osapuolten käsityksen todellisista työvoimakustannuksista. Yritin selittää järjestelmäämme useille konsultoimilleni yrityksille Eestissä, mutta sanoma ei mennyt perille. Virossa työntekijät eivät maksa veroja lainkaan. Ne maksaa yritys!

Turun Kauppakorkeakoulun samoihin aikoihin tehdyssä tutkimuksessa PK-yritysten hallintomenettelystä todettiin, että em. hallintomenettelyt vievät pk-yrityksissä aikaa yhteensä 290 tuntia vuodessa. Ajankohdan palkkatason mukaan kustannukset olivat n. 40 000 markkaa vuodessa. Pankki- ja postikuluiksi arvioitiin n. 5 000 markkaa vuodessa. Nyt hallinnointiin käytetään tietokoneita ja ohjelmia. Tästä huolimatta on arvioitu, että kuluja kertyy vuosittain pk-yrityksille n. 25 000 euroa vuodessa. Jos tämä tieto päivitetään ja kerrotaan Tilastokeskuksen yritysten määrällä, saadaan yritysten hallintokuluiksi n. 8,7 miljardia euroa vuodessa. Suurin osa tästä on pois suomalaisten yritysten kansainvälisestä kilpailukyvystä!

Vaikka yllä olevia tietoja ei ole päivitetty, niin Suomessa pakollisten palkkoihin sidottujen yritysten kulujen rakenne ei ole muuttunut. Tältä pohjalta tarkasteltuna, Kiky-hanke oli pelkkää näpertelyä aamukasteisissa lillukanvarsissa. Suomi elää edelleen kaikkien hallinnollisten rakenteidensa osalta aikaa ennen EU:n jäsenyyttä. Tätä menoa kilpailukyky voi ainoastaan taantua edelleen!  Poliittista tahtoa ei näytä löytyvän rakenteiden päätöksiin ennen, kuin tulee itku!                

Kommentit pois päältä artikkelissa Miksi investoinnit hiipuvat?

Kuinka kauan kasvu voi jatkua

Koko maailmantalous perustuu vain yhteen ja ainoaan teoriaan. Se on teoria jatkuvasta kasvusta. Vaan entä jos ei kasva? Tätä teoriaa ei toistaiseksi ole kyseenalaistaneet edes talouden nobelistitkaan. Ainoastaan Ricardo ja Malthus parisataa vuotta sitten. Heidän pessimisminsä perustui kuitenkin maatalouteen ja maa-alan rajallisuuteen. Poliittiset päättäjät eivät tapahtumassa olevaa muutosta ehkä huomaa, koska päättämiskaudet ovat liian lyhyitä. Seuraavan vuoden budjetointi on aivan liian lyhyt. Neuvostoliitossa tehtiin 5 vuoden suunnitelmia, eikä sekään riittänyt

Muutos on alkanut jo Euroopassa ja ehkä myös Japanissa. Vuonna 2017 lähes viidennes (19 %) EU:n väestöstä oli 65-vuotiaita tai sitä vanhempia. Vuoteen 2080 mennessä 80-vuotiaiden ja sitä vanhempien osuuden odotetaan kaksinkertaistuvan ja nousevan 13 senttiin koko väestöstä. Tämä muuttaa radikaalisti kulutuskysyntään ja sen rakenteeseen. Päijät-Hämeessä se vaikuttaa mm. hyvinvointiyhtymän toimintaan.

Kulutus siirtyy voimakkaasti kulutushyödykkeistä palveluihin ja etenkin terveys- ja hoivapalveluihin. Koska etenkin meillä Suomessa syntyvyys laskee todella rajusti, se merkitsee, että kotimaan kulutus alkaa pitkässä juoksussa laskea. Vientivetoisessa kansantaloudessa se on suuri uhka, koska myös vientiteollisuuden työvoiman saanti vaikeutuu. Tätä menoa edes 100 % työllisyysaste ei tule riittämään. Tätä taustaa vasten nykyisen hallituksen tavoitteista suurin osa on väärin kohdistettuja.

Jos tarkastellaan koko maailmantaloutta, niin se on pahoin polarisoitunut. Siellä, missä väestönkasvu on suurinta, ostovoima on heikointa. Tämä johtuu siitä, että luonnonrikkaudet eivät päädy kuluttajille, koska keskiluokat eivät kasva. On hämmästyttävää, kuinka suuryhtiöt eivät huomaa, että tulouttavat voittonsa sellaisille alueille, joissa kulutus tulee vähenemään alueilta, joilla kulutus voisi kasvaa. Ainoastaan Kiina näyttää olevan asiasta perillä. Jo kymmeniä vuosia sitten eräs isokokoinen ja korkea-arvoinen brittiläinen liike-elämän johtaja totesi minulle, että nämä pienet kiinalaiset ovat hyvin fiksuja.

Kiinalaiset liikkuvat raaka-aineiden perässä, koska ne ovat seuraavat kulutusta rajoittavat tekijät. Maapallohan ei kasva ja tärkeät raaka-aineet hupenevat. Kiertotalous saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun Kiina ja useat muut maat kieltäytyvät ottamasta vastaan länsimaista tulevia jätteitä. Kierrätys ei ole välttämättä halpaa, mutta siihen on pakko sopeutua yhä useampien maiden. Kierrätyskään ei tulevaisuudessa riitä!

Maailman talouden kasvu on jo pitkään perustunut siihen, että tuotteiden elinkaaret ovat lyhentyneet. Vielä 60-luvulla valmistettiin tuotteita, joiden elinkaaret olivat 20 vuota ja jopa ylikin. Tuotteiden elinkaarten lyhentäminen on myös yksi syy ilmastopäästöjen lisääntymiseen. Asia on varmasti tiedossa, mutta siitä ei julkisesti puhuta. Tuotteiden elinkaarten pidentäminen merkitsee päästöjen vähenemisen lisäksi työpaikkojen katoamista, kulutuksen vähenemistä ja bruttokansantuotteiden laskua. Ilmastonmuutoksessa näperrellään lillukan varsissa, kuten älylaitteiden päästöistä, mutta suuriin linjoihin ei halua puuttua kukaan.

Nyt olisikin syytä talousnobelistien kärkkyjien keskittyä miettimään, mitä tapahtuu, kun luonnonvarat ehtyvät, kulutus laskee, työpaikat vähenevät ja velkaisten valtioiden bruttokansantuotteet alavkat syöksyä.  

Kommentit pois päältä artikkelissa Kuinka kauan kasvu voi jatkua

Markka takaisin?

Aika ajoin puolueet haikailevat markkaa takaisin. Toki näissä vaaleissa on muita kiinnostavampia asioita., kuten vaikka metsien käyttö. Markat ja pennit otettiin käyttöön 1865, joten markan historia ei ole kovin pitkä. Markan tie on ollut kuitenkin mutkikas ja kivinen. Markka on ollut sidottuna mm. kultakantaa ja jopa Englannin puntaan. Itsenäisen Suomen hiljalleen käynnistyessä markka kuitenkin sidottiin tiiviisti devalvaatiokantaan!

Jo ennen sotia markka devalvoitiin useaan otteeseen, mutta sotakorvausten tultua maksetuiksi, devalvaatio otettiin Suomen kilpailukykyaseeksi (KIKY). Pitkäaikaiset punamultahallitukset ja kolmikantakonsensus käyttivät säännöllisesti devalvaatiota markan arvon päivityskeinona aina, kun inflaatio oli syönyt kilpailukyvyn vientiyrityksiltä. Asioista päättäville suurille vientiyrityksille devalvaatio oli elinehto. Se oli kuitenkin yksi merkittävä tekijä ehkäisemään pienen- ja keskisuuren teollisuuden syntyä.

Kolmikanta päätti palkankorotuksista ja muista työntekijöiden eduista muiden yritysten päiden ylitse. Pienillä kotimaan markkinoilla toimivilla yrityksillä ei ollut asiaan sanansijaa. Koska valuuttatuloja ei ollut, niin devalvaatiot aiheuttivat vain kustannusten nousua. Suurille vientiyrityksille devalvaatiot olivat elinehto. Kolmikannassa hyötyjiä olivat ay-liike ja suuret vientiyritykset.

Vientiyritykset olivat välinpitämättömiä palkankorotusten ja muiden työvoimakulujen nostoille, koska tiesivät, että devalvaatiot kompensoivat ne aikanaan. Ay-liikkeen neuvottelijat puolestaan tiesivät, että kun devalvaation jälkeen ostovoima laskee, niin he vain levittelevät käsiään. Emme me voi mitään devalvaatiolle, se on Suomen Pankin juttuja. Käsi kättä pesee, voidaan sanoa!

Syksyllä 1967 Koiviston hallitus yritti toista keinoa. Devalvoitiin n. 33 % ja säädettiin hintasulku. Hintasulussa oli kuitenkin porsaanreikä, koska tuontituotteille ei voitu sulkua asettaa. Silloin alkoi kikkailu. Mm. terästä vietiin Ruotsiin ja laiva vaan kääntyi siellä ympäri ja teräkset tuotiin takaisin Suomeen ruotsalaisina tuotteina. Lopulta hintasäännöstely jouduttiin purkamaan tehottomana. Seuraava devalvaation jälkeinen inflaation torjuntayritys oli 1980-luvulla. Silloin ryhdyttiin markan arvoa nostamaan keinotekoisesti. Samalla vapautettiin valuuttalainojen otto ulkomailta.

Markan arvo nousi yli 30 %, jolloin vientikilpailukyky sakkasi pahemman kerran. VATT:n tutkimuksissa kerrottiin, kuinka Suomen Pankissa sanottiin, että saavat vuorineuvokset tulla rukoilemaan polvillaan devalvaatiota. Sitä ei tule! Näin vakuutti myös ministeri Viinanen! Kupla kuitenkin puhkesi ja markka devalvoitiin. Devalvaatiotakaan ei riittänyt ja lopulta markka kellui pelastusrenkaan varassa. Suomi ajautui syvään lamaan. Valuuttalainat liki tuplaantuivat ja yrityksiä meni nurin kuin sieniä sateella. Ensin markka liitettiin European Monetary Systemiin (EMS) ja sitten otettiin käyttöön euro. Suomi heitettiin globaaliin kilpailuun täysin valmistautumattomana ja aseettomana.

Lamassa eivät nämäkään keinot auttaneet, vaan 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana yksityiseltä sektorilta hävisi reilut puolimiljoonaan (500 000) työpaikkaa. Sitten Nokia alkoi hiljalleen korjata tilannetta. Jälleen VATT:n tutkijat olivat sitä mieltä, että tämä tapahtui pari vuotta liian aikaisin. Hallintohimmeleitä ei ehditty korjata. Huvittavaa oli myös, kun työllisyys alkoi parantua, niin tilastohörhöt ihmettelivät, miksi palkkamäärät eivät kasva samaa tahtia? Työttömät otettiin töihin uusina työntekijöinä ja lähtöpalkalla. Ay-liike tiesi, mutta oli hiljaa?

Ulkomaisen kilpailun rynnistäminen jopa kotimarkkinoille, laittoi tuotekehittelylle uusia paineita. Metsäteollisuudelle valtio oli vuosikymmenet syytänyt miljardeja markkoja tuotekehitykseen, mutta rahat olivat menneet muualle. Jos joku olisi laman alkaessa sanonut, että parinkymmenen vuoden päästä puusta tehdään polttoaineita, tekstiilejä, muovia yms. olisi joutunut pehmeään koppiin. Devalvaatio oli erinomainen tuotesuunnittelun este. Vihreä kulta on valtaamassa asemiaan takaisin, mutta se on nyt erityinen vaaliteema! Ehkä Suomella on vielä toivoa?

Kommentit pois päältä artikkelissa Markka takaisin?

WP Login