Archive for the ‘Talous’ Category

Maatalouskin tarvitsee kilpailukykyä

Sotien jälkeen kouluissa oli syksyisin ”perunannostoloma”. Silloin kouluista lähdettiin joukolla auttamaan viljelijöitä elonkorjuussa. Noihin aikoihin kaupungeissakin tajuttiin, että ilman tätä apua, ruokapöytiin voi seuraksi istua nälkä. Nyt sukupolvia myöhemmin tämä yhteys on jotenkin kadonnut. Sen tilalle on noussut maataloustukia soimaava someraivo.

Tosiasiassa euron aikana tuet eivät ole jääneet kartuttamaan maatalousyrittäjien lompakoita. Ne ovat menneet muualle arvoketjuun eli jalostukseen ja jakeluun. Tämä puolestaan johtuu siitä, että on halvempia tuottajamaita, joista arvoketjun loppupäähän voi tuoda tuotteita kilpailukykyisemmin. Tästä esimerkkinä ovat suomalaiset vaikkapa Viroon integroituneet jalostajat ja tuottajat. Näistä kovista kilpailijoistamme ei lehdistömme juurikaan kirjoittele.

Virolaiset tuottajat olivat todella helisemässä itsenäistymisen jälkeen. Silloin eurooppalaisia tuotteita dumpattiin pilkkahintaan Viroon. Virolaisten ainoa etu olivat kolhoosien suuret tilat, viljavat pellot ja neuvostoajoilta jääneet tuotantotilat. Kyllä silloin 90-luvun alussa tuli vielä tippa silmään katsellessa kesannolle jääneitä peltoja. Tanskalaiset huonekalutuottajat vielä lisäsivät tuskaa, ostamalla suuria navettoja huonekalutehtaikseen.

Kun Viro, siis Eesti, liittyi EU:in, niin tilanne muuttui. Polkuhinnat hävisivät ja oman tuotannon kilpailukyky parani. Tässä auttoi myös se, että valvontabyrokratiaa ei juuri ollut, eikä vanhoja tuotantotiloja ollut tarvetta uusia. Ajan kanssa tietenkin uuttakin rakennettiin. Kaupunkilaisilla Suomessa ei ole myöskään käsitystä suomalaisesta maatalousbyrokratiasta. Meillähän eläintensuojelu on paremmalla tasolla, kuin vanhusten suojelu. Karjasuojat ovat melkein kuin sairaaloita.

Pitäisi ymmärtää, että meillä maatalouden harjoittaminen on vähintään kaksi kertaa kalliimpaa kuin Etelä-Euroopassa. Syynä ovat pohjoiset olosuhteet ja byrokratia. Hyvä puolihan tässä on se, että koko tuotantomme on eurooppalaisten näkökulmasta luomua. Kotimaiset ostajat eivät vain halua maksaa siitä yhtään enempää. Luomu onkin kaupanhyllyissä kalliimpaa, kuin vaikkapa muualta Suomeen tuodut elintarvikkeet. Jos suomalainen tuottaja haluaa täällä myydä omia tuotteitaan, niin puhtaat suomalaiset tuotteet on myytävä samaan hintaan kilpailijoiden kanssa.

Tästä syystä pään avaus esimerkiksi possun osalta Kiinaan, on suositus myös muille vientiasiakkaille. Possun osalta on jopa menty niin pitkälle, että edes ruuan tähteitä ei saa possuille syöttää. Suomalainen possu ei siis ole kerroslihaa, vaan se muistuttaa maultaan jo enemmän kalkkunaa. Rasva on tuomittu possun tuotannossa. Sen sijaan ihmiset saavat syödä roskaruokaa mielin määrin ja kasvattaa rasvapitoisuuttaan. Kas kun roskaruoka on bisnes, mutta possun kasvatus on riskibisnes. Terveyden huollon hyvät käytännöt ovat vapaaehtoisia, mutta maataloustuotanto on valvottua ja säänneltyä.

Nyt kuitenkin pitää muistaa, että kriisitilanteessa Suomi on vain oman tuotantonsa varassa. Kulkuyhteydet Suomi-nimisestä saaresta saadaan poikki nykyisillä sodankäyntimenetelmillä totaalisesti. Ehkä silloin palataan jälleen perunnanostolomiin. Lopettakaa siis se someherja!

Kommentit pois päältä artikkelissa Maatalouskin tarvitsee kilpailukykyä

Talouden käyttövoima

Maailman talouden käyttövoima on kulutus. Kulutuksen mittari on inflaatio. Inflaatio merkitsee sitä, että kysyntä ylittää tarjonnan. Jos tarjonta ylittää kysynnän, syntyy deflaatio eli hintojen lasku. Tämä puolestaan merkitsee avoimen sektorin sopeutumista vähenevään kysyntään. Sitä korjataan yleensä vähentämällä työpaikkoja, joka puolestaan lisää työttömyyttä ja vähentää kysyntää.

Kansalliset keskuspankit yrittävätkin pitää yllä edes pientä inflaatiota, jotta talous toimisi. Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen korot romahtivat. Näin yritettiin saada kysyntä kasvuun. Aikaa on kulunut romahduksesta jo 10 vuotta, mutta edes korkojen lasku ei ole saanut Suomen bruttokansantuotetta vuotta 2008 edeltävälle tasolle. Tällä hetkellä maailma elää aikaa, jossa ainoa varma muuttuja on epävarmuus.

Suomen kohdalla ongelma on se, että pelkkä kotimainen kysyntä, ei riitä kotimaiselle tarjonnalle! Ratkaisu tähän on vienti, jota pieni talous voisi toimia. Vienti kuitenkin edellyttää kilpailukykyä. Kilpailukyky puolestaan edellyttää joustoja koko kansallistaloudessa. Markan ollessa maan käyttövaluutta, devalvaatio oli kilpailukyvyn korjausautomaatti. Edes tuotekehittelyä ei tarvittu!

Taloustieteilijöiden harmiksi talouden nobelistienkin teoriat eivät oikein tahdo enää toimia. Länsimaissa kulutusta voidaan lisätä ainoastaan tekemällä yhä huonompia tuotteita. Kohta oltaisiin ilmeisesti tilanteessa, jossa tuotteen viimeinen käyttöpäivä on ennen sen valmistumista. Tätä on kuitenkin yritetty estää takuuaikojen avulla. Tämä kuitenkin sotii kulutusteoriaa vastaan.

Kulutuksen suurin ongelma on se, että kysyntää on siellä, missä kulutukseen ei ole varaa. Esimerkkinä vaikkapa ihmiskunnan kehto Afrikka. Useiden Afrikan maiden rikkauksia ryöstävät isot monikansalliset yhtiöt, jotka kuitenkaan eivät jätä maihin riittävästi tuloja kysynnän kasvuun. Jälkeen jää vain korruptiolla tuhottu luonto. Ongelma tässä on se, että yhtiöt, jotka ryöstävät rikkauksia, eivät valmista tuotteita kulutuskysyntään. Jos näin olisi, ryöstäjistä voisi tulla robinhoodeja!

Julkisten talouksien ongelma puolestaan on sama kuin Suomen ay-liikkeellä. Ne eivät jousta deflaation eli laman iskiessä. Väkeä ei vähennetä, vaikka siltä näyttäisi. Ratkaisuna on ryhdytty käyttämään konsernirakennetta. Ihmiset siirretään konserniyhtiöihin. Kun 90-luvun laman aikana valtio vähensi voimakkaasti virkailijoita, niin se oli suuri puhallus. Tehtäviä siirrettiin kunnille. Nyt, kun kunnat ovat verojensa ja palvelujensa kanssa suurissa ongelmissa, tilannetta yritetään korjata soteuudistuksella. Ovatko koulut seuraava kohde?

Pankkikriisi siis romahdutti maailmantalouden. Koska kysyntä pieneni radikaalisti, niin julkista sektoria kohtasi rahoitusongelma. Joustoja ei ollut, joten veroja olisi pitänyt korottaa niin paljon, että kansalaisille olisi jäänyt vain viikkoraha puhtaana käteen. Tällaista riskiä yksikään poliittinen puolue ei voi ottaa. Ratkaisuksi otettiin hervoton velkaantuminen. Julkinen velka niin valtioilla kuin kunnillakin on kasvanut herkeämättä liki 10 vuotta.

Tulevaisuutta arvioitaessa, tutkijat kiinnittävät huomionsa trendeihin. Suomessa on kaksi tuhoisaa megatrendiä, syntyvyyden väheneminen ja 1940 – 1950-luvulla syntyneiden poistuminen tilastoista. Tämä merkitsee sitä, että 2040-luvulla Suomen väestö pienenee yli miljoonalla hengellä. Vastapainona on syntyvyyden väheneminen, joka vaikuttaa yhtä tuhoisasti. Nämä kaksi megatrendiä johtavat katastrofiin, jonka seuraukset ovat ennen näkemättömät ja kokemattomat. Koulut alkavat kumista tyhjyyttään ja seuraavaksi sairaalat!

Nykynuorille ei ole enää eläkkeitä, koska ei ole maksajia. Tästä pitää huolen syntyvyyden väheneminen. Kun eläkkeen maksajia ei ole, vaan vastuu vanhemmista siirtyy lasten piikkiin, alkaa yleensä syntyvyys kohota. Toinen suuri ongelma tulee olemaan se, että pienenevät ikäluokat eivät pysty maksamaan julkisia velkoja. Miten käy hyvinvointivaltion tällaisessa tulevaisuudessa. Sitä jokainen miettiköön tykönään!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden käyttövoima

Mikroyrittäjän toimintaympäristö

Kun nyt niin kiivaasti syytellään yrittäjiä ahneiksi voiton tavoittelijoiksi, niin laitetaan pieni käytännön esimerkki yksin yrittäjän eli mikroyrittäjän ansioista.

Yksityiset remonttimiehet laskuttavat keskimäärin noin 53 euroa tunnilta. Siitä maksetaan ALV:a 24 % eli 12,72. Muita maksuja ja kuluja kuten puhelimet, auto, vakuutukset jne. ovat n. 22,00 euroa. Omaksi ansioksi (palkaksi) jää 18,28 euroa, josta menee yrittäjän eläkemaksua n. 4 euroa. Jos kuukaudessa on joka päivälle töitä, niin kuukausi palkaksi jäisi n. 1800 euroa. Tästä sitten verottaja ottaa veroja n. 480 eli käteen jää 1320 euroa kuussa.

Yksinyrittäjä on monessa tapauksessa verrattavissa pätkätyöläiseen, koska töitä ei välttämättä ole joka päivä ja joka viikkokaan. Vuositulo saattaa siis hyvällä onnellakin jäädä n. 10 000 euroon käteen jääviä euroja. Tämä on myöskin Tilastokeskuksen tieto yksinyrittäjien tulosta. Poliitikot kuitenkin kannustavat kaikkia ryhtymään yrittäjiksi. Tässäkin on se ongelma, että avustuksilla voisi hankkia enemmän tekemättä muuta kuin hakemuksia.

Jos kuitenkin yrityksellä riittää töitä niin, että pitäisi palkata vaikkapa yksi henkilö auttamaan, niin yhtälö on seuraava. Yrittäjän liikevaihto 53 euron tuntiveloituksella olisi vuodessa noin 90 000 euroa verollisena. Jos uusi työntekijä otetaan, niin töitä pitäisi olla niin paljon, että liikevaihto nousisi 220 000 euroon. Kaksinkertainen liikevaihto ei riitä, koska ulkopuolinen aiheuttaa yrittäjältä esim. työterveydenhuoltoa. Mikäli liikevaihto ei kasva tarpeeksi, se on kaikki pois yrittäjän omasta tulosta.

Jos tähän tulee siis vielä kallis irtisanomisprosessi, niin voi olla konkurssi lähellä. Olen toiminut yrittäjänä Suomen lisäksi Ruotsissa, Englannissa ja Virossa. Suomi on näistä kaikkein vaikein paikka. Jos yrityksellä on yksi ulkopuolinen työntekijä, niin opittavaksi tulee yli 7 500 lakia, asetusta ja muuta sääntöä. Esimerkiksi Virossa yksinyrittäjän ALV-raja vastaisi Suomessa n. 50 000 euron liikevaihtoa/myyntiä. Sekin helpottaisi yksinyrittäjän elämää. Virossa ei myöskään ole yrittäjäeläkemaksua.

Tällaista yhtälöä ei voi kutsua ahneudeksi ja riistämiseksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Mikroyrittäjän toimintaympäristö

Vientiä Export

Toimin vientimiehenä yli 35 vuotta ympäri pohjoista pallon puoliskoa. Palvelin suuria suomalaisia yhtiöitä ja toimin myös ulkomaisten yritysten edustajana ja EU:n mannekiinina mm Virossa. Siksi minä niin mieleni pahoitan siitä, kun viennin asiantuntijat TV:ssä ja lehdissä yleistävät asioita ja yllyttävät vientiin. Vienti on jokaisen tuotteen ja yrityksen kohdalla täysin yksilöllistä, eikä sitä voi mitenkään yleistää.

Ensinnäkin vanha totuus, että maantieteelle emme voi mitään, pitää paikkansa erityisesti tavaroiden viennissä. Länsiviennin suhteen olemme saari ja logistisesti luonnollisin vientisuuntamme on itä. Venäjällä kuitenkin on omat haasteensa, jotka tekevät siitä nyt haastavan viennin kohdemaan. Toiseksi Suomen kotimarkkinat ovat varsin pienet ja kannattavan viennin luomiseksi, tarvitaan riittävän suuret kotimarkkinat. Tästä poikkeuksen tekevät volyymituotteita valmistavat yritykset kuten esim. metsäteollisuus.

Nyrkkisääntö viennissä on, että vähintään 40 % pitäisin tuotannosta jäädä kotimarkkinoille. Se toimii ikään kuin vakuutuksena markkinaheilahteluille. Tämä on kilpailuhaitta viennissä, koska kotimarkkinat ovat pienet. Ehdotonta on myös, että tuote on hyväksytty ja kilpailukykyinen kotimarkkinoilla. Nokia oli tästä hyvä esimerkki. Puhelimet testattiin riittävästi kotimarkkinoilla, koska se oli paljon edullisempaa, kuin eri puolilla maailmaa. Lisäksi Nokia oli ensimmäinen, joka aloitti verkostovalmistamisen. Se oli joustavampi, nopeampi ja tehokkaampi kuin silloisilla kilpailijoilla.

Vaikka euro helpottaakin vientiä, niin kuitenkin on olemassa valuuttariskejä, koska moniin valuuttaunionin ulkopuolisiin maihin tehdään kauppaa dollareissa. Dollari, jos mikään, on juuri tällä hetkellä arvaamaton valuutta. Kohdemaissa on myös muita riskitekijöitä. Saatavien perintä on EU-alueellakin vielä haasteellista. Esimerkkinä voin kertoa, että myimme Saksaan 10 pv. netto maksuajalla. Erästä maksua aloin sitten keväällä ihmetellä, kun sitä ei kuulunut määräajassa. Soitin ja sain selvityksen, että 10 päivää tarkoittaa arkipäiviä. Saksassa on helmikuusta alkaen kahden uskontokunnan karnevaaleja ja niin siitä 10 päivästä tuli 25 päivää.

Länteen tai pidemmälle vietäessä Suomi on siis saari ja kuljetuslogistiikka on hyvin usein kilpailukyvyn kannalta kilpailuhaitta. Tämä tietenkin muuttuu hieman, kun Baltian rautatie saadaan auki ja mahdollinen tunneli Tallinnaan. Rahti on kuitenkin asia, joka edellyttää, että tuotanto on riittävän suuri, jotta kuljetusyksiköt tulisivat edullisiksi. LUT:ssa tehdyn EU-tutkimuksen mukaan, suuri osa suomalaisista pk-yrityksistäkin on liian pieniä vientitoimintaan. Tämä edellyttäisi jonkinlaista verkostovientiä ja/tai valmistusta riittävän volyymin saamiseksi. Ostavien asiakkaiden koko maailmalla on myös sen verran suuri, että myös ostomäärät saattavat aiheuttaa rajoituksia.

Muistan hyvin, kun Neuvostoliitto hajosi, niin hallitus, ministeriöt yms. olosuhteista tietämättömät yllyttivät yrityksiä lähtemästä rohkeasti integroitumaan Venäjälle. Moni sinne lähtikin, mutta tuli hissun kissun pois nenä verta vuotaen. Ei ollut investointisuojaa, eikä ole vieläkään. Eräskin tuttavani ajettiin omasta yrityksestään pois kalashnikovien kanssa. Vain huuto kuului, että tämä on nyt meidän. Suurlähetystöstä ei ollut minkäänlaista apua.

Vienti on siis utkittava kohdemaakohtaisesti hyvin tarkoin. Soitellen sotaan ei kannata lähteä, vaikka kuinka isot herrat yllyttäisivät. Lisäksi on varauduttava siihen, että 2 – 3 vuotta menee opetteluun ja voiton odotteluun.

Kommentit pois päältä artikkelissa Vientiä Export

Hybriditalous

Varsinaisesti maailman kansantalouksien järjestelmien voidaan katsoa alkaneen teollisesta vallankumouksesta eli höyrykoneen käyttöönotosta. Sen jälkeen muutoksia on tapahtunut melko nopeassa tahdissa. Viimeinen vaihe on ollut globalisaatio, jota on pitänyt jollain tavoin kasassa WTO ja Xpack, ketä siihen kulloinkin kuuluu.

Nyt Trump on alkanut laittaa koko maailman talousjärjestelmää uusiksi, ilmeisesti olettaen, että hän voi toimillaan saada jonkinlaisen USA-kartellin maailmankaupassa. Hän ei näytä ymmärtävän, että tämä historian vaihe on käyty jo läpi. Oman kasantalouden suojaaminen merkitsee sitä, että muut tekevät saman tavalla tai toisella.

Maailma on kuitenkin muuttunut oleellisesti, koska viime vuosisadan alkupuolella syntyi useita kommunistisia talouksia. Viimeinen vaihe oli Euroopan yhteisvaluutta. Yhteisvaluuttaan kuuluvilla mailla ei ole varsinaista omaa kansantaloutta vaan heikompi kansallistalous. Kansallisissa talouksissa ei ole mahdollista parantaa kilpailukykyä esim. devalvaatiolla tai muilla finanssitoimenpiteillä. Kilpailukyky vientivetoisissa maissa eli pienissä kansallistalouksissa on revittävä ns. omasta selkänahasta. Tämän toivoisi myös ay-liikkeen tajuavan.

Trumpin aloittama kauppasota johtaa väistämättä pitkäaikaisiin vaikutuksiin globaalissa taloudessa. Syntyy uudenlainen talousmalli, jossa länsi ei ole enää veturina. Länsimaisissa demokraattisissa valtioissa talous on paalutettu tiukasti lainsäädännöllä niin maakohtaisesti kuin kansainvälisesti. Kansainvälisesti on olemassa lainsäädäntö ja ns. hyväksytyt yleiset kauppatavat erityisesti yksityisellä sektorilla. Näihin yleensä perustuvat kansainvälisten välimiesoikeuksien päätökset!

Nyt Trump on ärsyttänyt Kiinan, jonka talousmalli perustuu täysin toisenlaiseen päätöksentekoprosessiin kuin lännessä. Ensinnäkin Kiinan valuuttavaranto on melkein yhtä suuri kuin USA:n kasvava valtion velka. Tätä tärkeämpi on keskitetty päätöksen teko, jolla näitä varoja voidaan käyttää nopeasti joko valtion tai maan yksityisten yritysten operaatioihin. Tällaisia operaatioita on näkyvissä jo eri puolilla maailmaa ja myös Suomessa.

Kiinan maailman laajuinen vaikutusvallan kasvu johtuu sen hämmästyttävän nopeasta talouskasvusta. Tällaista kasvua ei ole maailmassa nähty koskaan aiemmin. Näin valtavan asukasmäärän valtio on näyttänyt kaksinumeroisia kasvulukuja. Länsimaisessa markkinataloudessa tällaista kasvua ja sen nopeutta pidetään mahdottomana. Tutkijat ovat esittäneet syiksi kahdeksan näkökulmaa.

Ensinnäkin Kiina ei ole traditionaalisessa mielessä kansallisvaltio. Sen kehitys sivistysvaltiona vastaa lännen historiassa 1800-luvun loppua. Kiinassa jouduttiin lopulta huomaamaan, että muu maailma ei tule siirtymään kommunismiin. Tästä johtuen sen oli mukauduttava lännen markkinatalousmalleihin viennin ja kotimaan kasvun suhteen. Toiseksi Kiina on myös joutunut sopeutumaan ympäröivien valtioiden toimintamalleihin. Tämä sopeutuminen on kestänyt tuhansia vuosia ja päättyi vasta 1800-luvun lopulla. Tällaista tapahtumaa tutkijat kutsuvat tributary-state-vaiheeksi. Täydellisesti tämä vaihe ei ole vielä kadonnut.

Kolmanneksi silmiinpistävää on kiinalaisten suhtautuminen eri rotuihin ja etnisiin alkuperiin. Han-kiinalaiset uskovat olevansa samaa rotua, vaikka se ei lainkaan pidä paikkaansa. Valtava populaation kasvu laajalla alueella on sekoittanut eri heimoja ja rotuja keskenään, joten yhtenäistä alkuperää olevaa heimoa ei voi olla. Tästä johtuen kiinalaisten suhtautumista rotuihin, ei voida pitää poliittisena agendana. Kiinan historia on liian vanha ja syvälle menevä. Tästä esimerkkinä on tavallisten kiinalaisten suhtautuminen Taiwanin kiinalaisiin. Se poikkeaa täysin hallituksen linjasta.

Neljänneksi Kiina operoi maanosana toisin kuin esim. Yhdysvallat ja muut maanosavaltiot. Vaikka Kiina toimii joissakin tapauksissa kuten muut mantereiset kansallisvaltiot, sen valtion alue ja väestömäärä ovat aivan omaa luokkaansa. Kiinan modernisaatio ja kaupungistuminen ovat maanosamittaluokkaa. Kun menin ennen Pekingin olympialaisia lentokentältä Qingdaon keskustaan, laskin matkalla sata nosturia ja olin vielä esikaupunkialueella. Sama oli tilanne lähes kaikissa suuremmissa kaupungeissa 2000-luvulla. Suomessakin muistetaan hyvin maaltamuuton aika vahvana talouskasvun aikana. Ei kuitenkaan ole helppoa kuvitella sitä kaksituhatkertaisena.

Viidenneksi Kiinassa ei ole samankaltaista asetelmaa kuin vaikkapa Euroopassa, jossa imperialistiset dynastiat joutuivat elämään muiden kilpailevien instituutioiden, kuten kirkon ja porvareiden kanssa. Valtaa ei siis tarvinnut jakaa kirkon tai kauppahuoneiden kanssa. Kiinassa ei ole selkeästi organisoituja uskonnollisia yhteisöjä kuten lännessä. Vaikka erilaisia uskontokuntia ja kaupallisia toimijoita onkin maassa, niin valta ei ole niiden kanssa jaettu.

Kommunismin aatteeseen se ei aikoinaan sopinut ja nyt kapitalistisessa kommunismissa yksityistä toimintaa on, mutta valta pysyy tiukasti nomenklatuurin käsissä. Tästä johtuen Kiina on erittäin kilpailukykyinen valtiona verrattuna mihin tahansa muuhun valtioon. Tällä on erittäin vahva vaikutus muuhun maailmaan nähden. Kuin muissa maissa vatuloidaan päätöksien kanssa, niin Kiinassa ne tulevat koordinoidusti ja nopeasti. Päätöksiä ei tarvitse kummemmin selitellä.

Kuudentena mainitaan Kiinan modernisoitumisen huomattava nopeus. Tämä nopeus poikkeaa huomattavasti lännen kokemuksista valtion muutoksissa. Tosin on huomattava, että lännen modernisoituminen alkoi huomattavasti aikaisemmin, joten Kiina on voinut hyödyntää lännen kokemuksia. Jos otetaan esimerkiksi vaikka puhelimet, niin niiden käyttöönotto ja kehitys lännessä kesti parikymmentä vuotta. Kiinan modernisoitumisessa ei tätä kehitysvaihetta ollut. Siellä siirryttiin suoraan valmistukseen.

Seitsemänneksi Kiina hallitsi vuodesta 1949 kommunistinen hallinto. Paradoksi Kiinan ja lännen välillä lienee se, että 1989 Euroopan kommunismi romahti mahdottomuuteensa. Tämä merkitsi ehdottomasti myös Kiinan kommunistisen järjestelmän tuhon alkua. Kiinan markkinatalouden pohjalla on kuitenkin kommunistisen päätösjärjestelmän juuret, jotka voivat säilyä vielä hyvin pitkään. Sivistysvaltioksi siirtyminen näin massiivisessa maassa kestänee sukupolvia. Gorbatshovin elämäkerrasta käy selkeästi ilmi, että hän yritti samanlaista hiljaista siirtymistä Venäjällä, mutta hänet syrjäytettiin.

Viimeisenä eli kahdeksantena Kiina tulee vielä vuosikymmeniä olemaan polarisoitunut sekä kehitysmaaksi että kehittyneeksi maaksi. Tämä antaa lisää kilpailuetua tällä valtavalle maalle. Palkkaerot ja kustannuserot yhteensä kehittyneen ja kehittyvän maan välillä ovat suuria. Maa on laaja ja kustannuserot eri osissa ovat suuria. Näin oli myös Virossa. Tallinnan alueen kustannukset ja hinnat olivat jopa puolet korkeampia kuin etelä- ja Kaakkois-Virossa ja maan koko on vain prosentin osia Kiinasta.

Kiinan ehkä suurin vaara kehitykselle ovat ilman saasteet. Talousasiantuntijat jostain syystä karsastavat tätä kilpailukykyhaittaa, mutta se on Kiinassa todellinen. Se voi haastaa kaikki edellä mainitut markkinaedut.

Kiina ja Kaakkois- Aasia omine markkinatalousmalleineen tulee muuttamaan globalisaation kokonaiskuvaa kaksinapaiseen suuntaan. Lännen pitkälle kehittynyt mutta monijakoinen kansallisten talouksien sekamelska saattaa hyvinkin hävitä hybridiksi muuttuvassa markkinataloudessa. Joka tapauksessa Trump on käynnistänyt prosessin, joka tekee tulevaisuudesta ennalta arvaamattoman jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Varmaa ainakin on se, että Kiinan kanssa kannatta olla hyvissä väleissä.

 

Lähde: Jacques Martin, When China Rules the World, The end of Western World an the Birth of a New Global Order, 2012. Penguin Books.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Hybriditalous

Perintövero

Perintöjen verotuksesta on tieteellisessä tutkimuksessa olemassa suuri joukko erilaisia malleja ja hypoteeseja. Mallit kuitenkin perustuvat oletukseen siitä, että on jotain, minkä voi jättää perinnöksi. Elinkaarimalli on kuitenkin lähellä arvoketjumallia. Elinkaarimallikaan ei kuitenkaan puutu oleelliseen asiaan eli perintöjen moninkertaiseen verotukseen.

Kun tarkastellaan perinnön arvoketjua eli sitä, miten perintö on syntynyt, kasvanut ja elänyt, joudutaan pohtimaan, mikä on oikeus ja kohtuus. On olemassa perintöjen perintöjä, jotka jatkuvat sukupolvelta toiselle hamaan tulevaisuuteen. Lopulta nekin jakautuvat niin pieniin osiin, että niiden merkitys vähenee. Yrittäjäsuvuissa sen sijaan perintö saattaa kumuloitua huomattavastikin, jolloin sukupolvenvaihdokset törmäävät ongelmiin.

Suurin osa perinnöistä on kuitenkin ansaittu kovalla työllä, josta on maksettu ankara tulovero. Vanhemmista omaisuuksista on aikoinaan maksettu myös rankka omaisuusvero. Kiinteän omaisuus puolestaan sisältää näiden lisäksi kiinteistöveron, raaka-aineiden ALV:n, työntekijöiden työvoimakustannukset, jotka sisältävät runsaasti erilaisia veroja ja veronluonteisia maksuja. Kaiken kruunaa vielä varainsiirtovero, joka joudutaan maksamaan, kun perintö joudutaan realisoimaan.

Perinnöstä on siis maksettu jo ennen varsinaista perintöveroa moninkertaiset verot. Tätä perinnön arvoketjun tai elinkaaren aikana syntynyttä verokertymää ei ole tutkimuksissa tarkasteltu. Verottajan ja kansanedustajien kannaltahan tämä on erinomainen asia, koska voidaan ainoastaan tuijottaa siihen, että jos perintövero poistetaan, niin valtio menettää 720 miljoonaa euroa verotuloja.

Perintöverotuksessa ei ole myöskään ajateltu perinnöllisten hyvin erilaisia olosuhteita, vaan verottajan kirves heilahtaa armottomasti. Otetaan todellinen esimerkki. Jos perinnön saaja on orvoksi jäänyt peruskoululainen, joka on saanut perinnöksi velkaisen asunnon. Perintöveron vuoksi hänen edunvalvojansa on myytävä asunto, jolloin hänestä tuleekin vuokralainen. Jos oikein huonosti käy, niin yhteiskunta maksaa perintöveron takaisin monin kerroin erilaisina sosiaalisina tukina. Tällaisia tapauksia varten perintöverolaissa pitäisi olla myös varaa harkinnalle. Näinhän kävi 1990-luvun konkurssin tehneille yrittäjille!

Perintöjen jättäjien enemmistyönä ovat nyt suuret ikäluokat ja hieman heitä ennen syntyneet. Nämä ikäluokat ovat ansainneet omaisuutensa kovalla työllä rakentaessaan hyvinvointisuomea, joka toivottavasti jää myös perinnöksi tuleville sukupolville. Nämä sukupolvet ovat siinä samalla kouluttaneet lapsensa ilman nykyisenkaltaisia tukia ihan omalla kustannuksellaan.

Kun sitten tarkastellaan pitkällä tähtäimellä perintöveroa, niin sen tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta. Kun suurten ikäluokkien perinnöt on jaettu ja verotettu, niin entä jatko? Tilastojen mukaan seuraavana on vuorossa kuluttajasukupolvi, joka on pahasti velkaantunut. Toki syntyvyys vähenee huimaa vauhtia, joten perillisiä on tulevaisuudessa vähemmän. Onko tälle vähäiselle joukolle enää perintöjä jaossa, onkin arvoitus. Joka tapauksessa on täysin selvää, että 2030-luvulta alkaen perintöveron tuotto laskee oleellisesti. Kuinka se on tarkoitus korvata?

Perintövero onkin edellisen perusteella kostovero. Jos olet kovalla työllä yrittänyt turvata lapsillesi paremman tulevaisuuden, niin sitähän ei heille sallita. Viedään ne kuuluisat tuhkatkin pesästä!

 

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Perintövero

Kysynnän ja tarjonnan laki

Kysynnän ja tarjonnan laki on taloustieteessä yleisesti hyväksytty teoria, joka selittää tuotteiden hinnan ja määrän automaattisen määräytymisen kilpailluilla markkinoilla. Se on taloustieteen perustaa. Jos tuotteesta on pulaa, myyjät nostavat hintapyyntöjään kunnes tämä saa ostajat vähentämään ostohaluaan ja tuottajat lisäämään tuotantoaan niin paljon, että kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret. Tämä hinta on tasapainohinta.

Jos tuotteesta on ylitarjontaa eli tuotteet eivät tahdo mennä kaupaksi, myyjät kilpailevat ostajista alentamalla hintojaan. Tämä lannistaa tuottajia tuottamasta yhtä paljon kuin aiemmin ja toisaalta houkuttelee kuluttajia ostamaan tuotetta enemmän kunnes päädytään hintatasolle (tasapainohinta), jolla kysyntä ja tarjonta ovat yhtä suuret.

Tämä on taloustieteilijöiden muodostama teoria. Kysyntä ja tarjonta ovat kuitenkin pariteetti, joka laajemmin ajateltuna on paljon enemmän. Ne muodostavat koko maailman talouden verenkiertojärjestelmän. Kysyntä muodostaa verisuoniston, johon sitten tarjonta sydämenä pumppaa tarvittavan määrän kuluttajien haluamia tuotteita.

Mielenkiintoisen tästä asiasta tekee se, että kysynnän muodostajia ovat asiakkaat siis kuluttajat, jotka itse tuottavat tarjonnassa olevat tuotteet. Jos kuluttajat siis kokevat itse valmistamansa tuotteet liian kalliiksi niin, mitä tapahtuu? Ostavatko he mahdollisesti kilpailijoidensa valmistamia tuotteita? Tällainen tilanne aiheuttaa kilpailua työn tekemisen välille. Tämä on osatekijä yritysten kilpailukyvyssä. Tämä on yhtälö, jossa lakkoilemalla voi ampua omaan jalkaansa.

Kun Neuvostoliitto hajosi, niin neuvostoaikaisilla tehtailla ei ollut hajuakaan, minne myydä tuotteensa. Toimitusosoitteet olivat aina tulleet jostain Moskovasta. Kun tuotteet eivät menneet kaupaksi, niin tekijät eivät saaneet palkkojaan. Ratkaisuksi muodostui, että palkat maksettiin tuotteina. Tämän jälkeen kaupunkien sisääntuloteiden varsille alkoi muodostua ”kirppiksiä”, joissa työntekijät myivät palkkana saamiaan tuotteita. Kysyntää ilmeisesti löytyi, koska Venäjä on edelleen olemassa.

Toinen esimerkki toiselta laidalta maailmaa on Ford. Autojen tuotanto alkoi sarjatuotannon myötä ylittää nopeasti ylittää kysynnän. Henry alkoi pohtia tilannetta ja huomasi melko nopeasti syyn heikkoon kysyntään. Se ei suinkaan ollut hinta. Hän huomasi, että eihän työntekijöillä ollut aikaa käyttää autoja, kun vain sunnuntai oli vapaa. Hän päättikin tehdä radikaalin muutoksen ja antaa myös lauantait vapaiksi alentamatta kuitenkaan palkkoja. Autojen kysyntä räjähti kasvuun ja muu teollisuus seurasi nopeasti perässä.

Kolmas merkittävä tekijä tässä yhtälössä on valtio. Talousteorioiden (mm. Philip Kotler) mukaan, valtion tehtävä on luoda yrityksille mahdollisimman kilpailukykyinen toimintaympäristö. Erityisen tärkeää tämä on Suomen kaltaiselle valtiolle, jonka elinehto on vienti ja sen yritysten kilpailukyky. Onko hyvinvointivaltio mallina riittävän kilpailukykyinen?

Suomen koko hyvinvointijärjestelmä rakennettiin olosuhteissa, joissa kansallinen kilpailukyky ei ollut merkittävä tekijä. Kilpailukyky korjattiin devalvaatioilla. Entä nyt? Kuten Juhana Vartiainen totesi, muissa Pohjoismaissa on rakenteita laitettu kuntoon, mutta Suomessa ollaan pahasti jälkijunassa.

Suomi on maantieteellisesti samanlainen saari kuin Irlanti. Siellä ei tosin tarvita jäänmurtajia, jotka nytkin uhkaavat pysäyttää vientikaupan tukilakoillaan. Siellä ei toisaalta ole laivaväkikään lakossa, joten vienti porskuttaa. Päämarkkina-alueiden suhteen Suomi on siis saari toisin kuin muut pohjoismaat. Sopiikin kysyä, olisiko Tallinnan tunneli ainoa Suomen talouden pelastaja?

Jos Suomi ei pysty saamaan tarjontaansa markkinoille ja hyvinvointi toimii vain velkarahalla, niin on syytä huoleen. Heiveröinen Kiky ei poistanut tarvetta suuriin rakenteellisiin uudistuksiin. Tulevaisuuden isokuva pitää pystyä hahmottamaan!

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Kysynnän ja tarjonnan laki

Verovertailut ovat vain viihdettä

Suomessa tehdään innokkaasti verovertailuja muihin maihin. Haluna on löytää edes joku maa, jossa verotus olisi kovempaa kuin Suomessa. Vaikka suomalaiset vertailujen tekijät eivät asiaa myönnä, niin vertailut ovat mahdottomia. Kaikissa maissa järjestelmät ovat täysin erilaisia, joten niiden keskinäinen vertailu ei ole objektiivista. Perustellusti voisi olettaa, että vertailuja tehdään Suomessa tarkoitushakuisesti? Selkeämmän kuvan saisi, jos verrattaisiin maiden talouksien sisäisten tulonsiirtojen määrää toisiinsa.

Suomessa unohdetaan esimerkiksi palkansaajien maksamat veroluonteiset eläke- ja -sosiaaliturva-maksut. Useimmissa maissa nämä maksut sisältyvät tuloveroon, ALV:on ja muihin vastaaviin veroihin. Samoin yritysten verovertailuissa unohdetaan yritysten maksamat palkkoihin perustuvat verojen luonteiset maksut. Näin ollen yritystenkään verovertailut eivät ole vertailukelpoisia.

Lisäksi vertailuissa pitäisi ottaa huomioon verotuksen rakenteelliset erot. Esimerkiksi Virossa ja Britanniassa tuloveroilmoitus tehdään vain erittäin harvinaisissa poikkeustapauksissa. Yleensä verotus tapahtuu työnantajan antamien tietojen perusteella. Tämä johtuu siitä, että ansiotulosta ei ole mahdollista tehdä mitään vähennyksiä. Suomessa puolestaan näitä vähennyksiä on runsaasti esim. työmatkavähennykset, kotitalousvähennykset, jäsenmaksut, asuntolainojen korkovähennykset ja lukuisia muita. Vertailuissa käytetään vain julkisia prosentteja, jotka eivät todellakaan kerro yksittäisen henkilön todellista lopullista veroprosenttia.

Myös yritysverotuksen rakenteet poikkeavat huomattavasti maasta toiseen. Jos Suomea verrataan vaikkapa Tanskaan, niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Tanskassa yritykset eivät maksa mitään palkoihin perustuvia sosiaali- yms maksuja. Suomessa tällaisia maksuja on kappalemääräisesti noin 20. Tanskassa työnantajamaksut kerätään muina veroina. Virossa yritykset maksavat veroa vasta silloin, kun yhtiöstä kotiutetaan voittoja. Suomessa puolestaan yrityksiä verotetaan ensin voitosta ja sen jälkeen osakkeenomistajia osingoista. Omistajien kannalta Suomessa maksetaan kaksinkertainen vero Viroon verrattuna.

Suomessa yritysverotuksen rakenne on myös epätasa-arvoinen, ellei jopa perustuslainvastainen. Tästä esimerkkinä vaikkapa lääkärien nostamat verottomat osingot yhtiöistään. Myös listattuihin yrityksiin sijoittaneet joutuvat maksamaan osingoista korkean veron, kun listaamattomissa pääsee helpommalla. Monet yksin yrittäjät ja pienten yhtiöiden omistajat eivät voi koskaan jakaa osinkoja ja joutuvat maksamaan palkoistaan tavallista tuloveroa. Se ei paljon houkuttele ottamaan yritysriskejä.

Kun Suomessa puhutaan yritysten kansainvälisestä verokilpailusta, niin vain yhteisövero (20 %) tuodaan esille ja sitä verrataan muiden maiden vastaaviin veroihin. Se ei todellakaan ole mikään mittari, koska se kätkee taakseen paljon muita veroluonteisia maksuja. Olisi syytä tarkastella myös isoa kuvaa eli sitä, kuinka paljon sijoittaja joutuu maksamaan osingoistaan. Kokonaisuutena sijoittaja joutuu maksamaan veroja yli 50 %, kun otetaan huomioon ensin yhteisövero ja sitten osinkovero.

Ei siis ole ihme, jos verot kauas karkaavat. Suomessa veropohja on niin laaja, että seinät alkavat tulla vastaan. Kansainvälisten tutkimusten mukaan yhden verodollarin uudelleen jakaminen maksaa 2 dollaria. Tästä todisteena Suomellakin velka vain kasvaa, kun tulot eivät riitä kattamaan menoja! Hyvinvointivaltion hallitus onkin kuin tikka tervatulla laudalla. Digitalisaatio alkaa purra tähän ongelmaan vasta joskus, kun ennen sotia ja sota-aikana syntyneistä aika jättää.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Verovertailut ovat vain viihdettä

Työvoimapula

Markkinataloudessa valtion ensisijainen tehtävä on luoda avoimelle sektorille eli yrityksille kilpailukykyinen toimintaympäristö. Nyt EU:ssa se on entistäkin tärkeämpää, kun alueella on tulleista ja rajoista vapaa kilpailu. Suomessa kolmikanta on kuitenkin toiminut päinvastaiseen suuntaan. On jaettu sellaista, mitä ei ole vielä ehditty ansaita.

Koulutuksesta puhutaan nyt laajasti julkisuudessa, mutta etenkin ammattialoilla se alkaa olla myöhäistä. Esimerkiksi rakennusmestarien koulutus lopetettiin laman aikana 1994. Silloin ylevänä ajatuksena oli korvata mestarit AMK-insinööreillä, Tein viime vuosikymmenellä laajan konsulttityön eräälle alan suurelle yritykselle. Yksiselitteinen tulos oli, että insinöörejä ei kiinnosta töiden johtaminen rakennuksilla.

Muutoksen myötä hävisi myös hiljaisen tiedon siirtyminen vanhemmilta nuoremmille. Tämä näkyy erityisen hyvin tilanteissa, joissa yritetään korjata vaikkapa homeisia rakennuksia. Suunnittelijat, konsultit ja teettäjät eivät tiedä vuosikymmenten takaisista rakennustavoista ja -materiaaleista mitään. Epäonnistumisista päätellen, ei ole edes haluttu tietää. Tämä on tullut ja tulee maksamaan Lahdellekin miljoonia. Päättäjän osa on vaikea, jos ei tiedä, mistä maksaa.

Nyt sitten on mestareista pulaa, vaikka opetus aloitettiin uudelleen 2007. Ongelma vain on se, että kun tuli hätä käteen, niin piti löysätä vaatimuksia. Ennen piti olla kokemusta rakennustyömailta vähintään kaksi vuotta. Lisäksi opiskeluaikana eli neljän kuukauden kesälomilla piti olla työharjoittelussa. Nyt näitä vaatimuksia ei ole. Kuten eräs vanhempi mestari totesi, että ei näitä hommia opita läppäreilä ja Excel-taulukoita selailemalla. Monille nuorille olosuhteet rakennustyömaalla saattavat myös tulla yllätyksenä.

Rakennusalan työnantajat ovat huomanneet, että riskit ovat liian suuria palkata nuoria ja kokemattomia uuden koulun mestareita, jotka mahdollisesti astuvat ensimmäisen kerran rakennustyömaan portista. Jopa työturvallisuusriskit ovat suuret. Rakennusmestareilla on myös hirvittävän suuri vastuu, jos työmaalla tapahtuu jotain. Ei sitä niin vain mennä vihellellen tilipussin kanssa pankkiin!

Myös ammattikoulujen tasolla on tapahtunut muutoksia, johtuen osittain edellisestä. Ennen työnopettajina toimivat henkilöt, jotka osasivat kädestä pitäen näyttää, miten työ tehdään käytännössä. Tästäkin ministeriössä viisaat päättivät, että ammattiopettajaksi vaaditaan vähintään AMK-insi-nööri. Tällä tavoin siis hävitettiin käden taito työnopetuksesta ja siirryttiin näyttämään töitä tietokoneilta. Nyt sitten on pulaa ammattitaitoisista rakennusmiehistä. Viesti tulee sieltäkin, että ampparissa ei opi läheskään yhtä paljon kuin oppisopimussuhteessa. No virolaiset paikkaavat.

Voi siis melko perustellusti sanoa, että työvoiman ja työpaikkojen kohtaaminen on seuraus uudistuksista, joissa uudistajilla, ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, kokemusta tai tietoa, mitä työpaikoilla todellisuudessa vaaditaan tuotannon ja kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelma ei siis ole varsinaisesti työttömien syy, vaan se on seuraus. Se on seurausta opetuksen uudistuksista, joissa kentän ääntä ei ole kuultu. Rakennusmestarikoulutuksen lopettamista vastustettiin kovasti, mutta asiakkaita ei haluttu kuulla.

Ainoa mahdollisuus työttömien kouluttamiseksi ammattitöihin on ”learning by doing”, jota monissa maissa on käytetty hyvin tuloksin. Suomessa tämän suurin este on kilpailijamaita korkeammat työvoimakustannukset. Kiky-sopimus oli kaunis ajatus, mutta se vesittyi eksyneen huudoksi autiomaassa. Sillä ei todellakaan pureuduttu rakenteellisiin ongelmiin. Muutamaa pleikkarifirmaa lukuun ottamatta, teollisuudessa syntyy eniten jakovaraa, joten sen kilpailukyky ja menestys on oleellista valtiolle kuin valtiolle.

Kommentit pois päältä artikkelissa Työvoimapula

Jakovara ja kotimainen kysyntä

Taas on se aika vuodesta, jolloin keskustellaan jakovarasta ja kotimaisesta ostovoimasta eli kotimaan kysynnästä. Molemmat ovat poliittisia mantroja, joista niiden käyttäjillä näyttää olevan enemmän haavekuvia kuin faktapohjaista tietoa.

Jakovara tieteellisenä terminä on luokittelematon kansainvälisessä taloudessa. Lähimmäs pääsee ehkä Netto kansan tulo (Net National Income, NNI). Sekään ei kuvaa jakovaraa sinällään, mutta on aika lähellä. Ainoa jakovaramittari on kansallisen talouden mahdollinen ylijäämä, joka pitäisi Keynesin talousteorioiden mukaan laittaa säästöön pahan päivän varalle. Tämä periaate on useimmissa hyvinvointivaltioissa joutunut poliittisen tarkoituksenmukaisuuden uhriksi.

Hyvänä esimerkkinä on Matti Vanhasen ennustus 2008 lokakuussa, että valtiontaloudessa on jakovaraa noin 4 – 5 miljardia. Sitten tuli finanssikriisi ja jakovara meni alas viemäristä. Sen jälkeen jakovara on ollut negatiivinen ja negatiivista jakovaraa on nyt kertynyt yli 100 miljardia ja lisää kertyy koko ajan.

Jakovarassa on se pirullinen ominaisuus, että sen käytöstä muodostuu ns. subjektiivinen oikeus edunsaajalle. Tällainen syntynyt oikeus on sellainen, että se ei poistu silloinkaan, kun jakovara muuttuu negatiiviseksi. Poliitikkojen lupaukset ja jakovaralla rakennetut rakenteet ovat osoittautuneet kiveen hakatuiksi, eikä niitä ole pystytty purkamaan yksikään hallitus. Näin ollen negatiivisen jakovaran aikana negatiivisuus on korvattu ottamalla lisää velkaa.

Professori Kanniainen tutki aikoinaan jakovaran juuria. Suurin jakovara syntyi tutkimusten perusteella sellaisilta aloilta, joissa pääomat, innovaatiot, raaka-aineet ja työvoima yhdistyvät. Tämän perusteella eniten jakovaraa syntyi teollisuudessa, jossa voidaan hyödyntää kotimaisia raaka-aineita. Sen sijaan palveluteollisuudessa jakovaran muodostuminen on heikointa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Kreikka, jonka suurin tulonmuodostus on tullut palvelualoilta.

Lahdestakin ajettiin ihan strategian voimalla savupiippuja nurin, koska kansainvälinen trendi niin edellytti. Pyrittiin siirtymään teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Taloustieteilijät kyllä varoittelivat eri puolilla maailmaa, että emme pärjää vain toistemme paitoja pesemällä. Poliittisesti tämä oli jotain uutta, johon äänestäjät saadaan hurahtamaan. Loppu onkin sitten historiaa!

Kotimainen ostovoima ja –kysyntä ovat toinen myytti. Poliitikot ja ay-liike puhuvat ostovoimasta ikään, kuin se kohdistuisi kaikki suoraan kotimaiseen tuotantoon, jolloin se tuottaisi lisää jakovaraa. Totuus euroalueella on kuitenkin täysin toinen. Tällä hetkellä tuoni Suomeen ylittää selvästi viennin. Se kertoo siitä, että Suomessa myydään enemmän ulkomaisia tuotteita, kuin omia tuotteita viedään.

Kaikista kauppojen tiskinylimyytävistä kotimaisella ostovoimalla maksetuista tuotteista yli 70 % on tuontitavaraa. Jo otetaan esimerkiksi vaikka huonekalut, niin Suomessa myytyjen kotimaisten kalusteiden osuus on vain 20 %. Ts. 80 % on ulkomailla valmistettuja ja tänne tuotuja. Tämä merkitsee sitä, että syntynyt jakovara tuotteiden osalta poistuu Suomesta ja toimii jakovarana jossain muussa maassa. Näissä tapauksissa Suomeen jäävä jakovara muodostuu vain tuontituotteisiin liittyvistä palveluista Suomessa. Tällaisia ovat mm. logistiikka- ja myyntipalvelut. Tätä yhtälöäkö eivät päättäjät ymmärrä puhuessaan kotimaisesta ostovoimasta? Kotimainen ostovoima tarvitsee myös kotimaista kilpailukykyä!

Tuonti Suomeen on aina maksettava viennillä Suomesta, jotta emme joutuisi maksamaan tuontiakin lisääntyvällä velanotolla. Kotimaisen ostovoiman lisänä onkin valtava satojen tuhansien velkaantuneiden joukko. On myös suuri joukko, jotka eivät ole pystyneet kotimaan kulutustaan maksamaan. Miten nämä velat maksetaan? Miten Suomi maksaa yhä kasvavan valtion velkansa, kun tulevat maksumiehet vähenevät syntyvien sukupolvien yhä kutistuessa?

Tällaista perintöä ollaan jättämässä kutistuville sukupolville? Mutta, mitä väliä, eihän rahalla ole mitään väliä niin kauan, kuin sitä on – omaa tai lainattua! Sotaveloista selvittiin yhteistyöllä ja kansan luopuessa vähistäänkin. Entä nyt?

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Jakovara ja kotimainen kysyntä

WP Login