Archive for the ‘Kolumnit’ Category

Voiko tulevaisuutta valita?

Trump loi käsitteen vaihtoehtoisista totuuksista. Mutta onko olemassa myös vaihtoestoisia tulevaissuksia? Suuret monikansalliset yhtiöt alkoivat tutkia mahdollisia tulevaisuuksiaan jo 1960-luvulta alkaen. Tulevaisuuden tutkimuksen katsotaan alkaneen matemaatikko Olaf Helmeristä, joka oli RAND-yhtiön palveluksessa.

Tulevaisuudentutkimuksen perusolettamuksen mukaan tulevaisuus ei ole ainakaan kokonaan ennalta määrätty, vaan tulevaisuus on avoin ja siihen voidaan vaikuttaa. Tulevaisuudentutkimus ei pyri ennustamaan yhtä ainoaa tulevaisuutta, vaan kartoittamaan mahdollisia vaihtoehtoisia tulevaisuustiloja eli polkuja.

Tässä prosessissa tulevaisuudentutkijat käyttävät hyväkseen erilaisia työkaluja kuten esimerkiksi aikasarja-analyyseja, skenaarioita ja simulaatioita. Skenaariot muodostuvat yleensä heikoista signaaleista ja trendeistä. Näistä pyritään päättelemään, mitkä vaihtoehdot muodostuvat megatrendeiksi. Näin aikaan saatuja tuloksia kutsutaan tulevaisuustiedoksi.

Tulevaisuuden tutkimisen vaihtoehtona on ns. ajopuutulevaisuus. Tätä termiähän on käytetty monasti politiikassa. Tulevia tapahtumia, kuten vaikkapa budjettien toteutumismahdollisuuksia, ei sen kummemmin analysoida. Mennään vanhoilla kaavoilla ja vanhoilla luvuilla lisäämällä entisten päälle joitakin prosentteja. Näin saadaan ajopuutulevaisuus, jossa virta vie mukanaan.

Monissa yrityksissäkin unohdetaan se, että maailma muuttuu hyvin nopeasti. Kun on joskus tehty yrityksen perustamisvaiheessa rahoittajien vaatimuksesta liiketoiminta suunnitelma eli Business Plan, niin se siitä. Nykyisessä globaalissa maailmassa tämä suunnitelma pitäisi päivittää joka vuosi budjetin teon yhteydessä. Pitäisi arvioida, mitä muutoksia on tapahtunut liiketoimintaympäristössä ja miten niihin pitäisi reagoida?

Suurimpia yhteiskunnallisia mokia tulevaisuuden ennustamisen kannalta käsitellään hallituksessa ja eduskunnassa parhaillaan. Jo 1980-luvulta alkaen oli tiedossa, että suuret ikäluokat joutuvat aikanaan pois työterveysjärjestelmästä kansalliseen terveydenhuoltoon. Osaltaan lain tekijät ovat itse syyllisiä siihen, etteivät ottaneet jo silloin huomioon tätä faktaa. Aikaa olisi ollut ainakin 30 vuotta, mutta vasta nyt, kun on niin sanotusti tyrät sylissä, koitetaan kovalla kiireellä saada aikaan Sote-uudistusta, jolla voitaisiin taata myös suurten ikäluokkien puolelle miljoonalle kansalaiselle tasa-arvoiset palvelut.

Samaan aikaan ollaan tekemässä myös toista virhettä. Syntyvien lasten määrän aleneminen on muodostunut selväksi trendiksi. Tilastollisesti tarkastellen viimeinen suomalainen syntyy joskus 2050-luvulla. Tästä trendistä huolimatta poliittiset päättäjät eivät ole varautuneet mitenkään väestön vähenemiseen. Tulevaisuuden suunnittelemiseksi pitäisi selvittää, miksi lapsia syntyy niin vähän? Jos syntyvyydelle ei pystytä tekemään mitään, niin ilmeinen vaihtoehto on lisätä maahanmuuttoa. Tässä vaihtoehdossa ovat kuitenkin tunteet vahvasti pinnalla, mutta mikä on vaihtoehto?

Nyt pitäisi siis arvioida, kuka palvelee nykyisiä nuoria 50 vuoden päästä? Suomalaisista ovat jäljellä ehkä vain 2030-luvulla syntyneet, joita on liian vähän palveluammatteihin. Rasismi ei ainakaan auta tilannetta lainkaan! Nykyisten poliittisten päättäjien olisi siis syytä pohtia ja arvioida tulevaisuuden vaihtoehtoja, eikä vain puuhastella tämän ajan ongelmissa.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Voiko tulevaisuutta valita?

Pitäisikö nähdä metsä puilta

Pahasti on vihreiltä pallo hukassa, kun väittävät, että tukkipuista tehdään haketta ja polttopuita. Ei se näin ole. Pitäisiköhän mennä salaa kuvaamaan sellutehtaalle, kuinka tukki menee hakkuriin? Sen verran kuitenkin voidaan myöntää, että nykyisillä sahausmenetelmillä tukkien kupeet kyllä menevät hakkeeksi. Tukki ei kuitenkaan ole ainoa sahatavaran lähde. Tukista seuraavakin puukoko sahataan nykyisin kauppatavaraksi ns. pelkkamenetelmällä. Siinäkin systeemissä syntyy myös haketta.

Suomen metsien kaupallistaminen alkoi, kun tervaa ryhdyttiin viemään maailmalle. Tervan historian oli myös unohtanut EU-komissio, kun se ryhtyi kieltämään tervan käytön. Vai oliko syynä huono omatunto? Eurooppalaisia imperiumeja ei nimittäin olisi ilman suomalaista tervaa. Suurin osa europopalisista kauppa- ja sotalaivoista oli suojattu suomalaisella tervalla. Vain Arkangelin terva kilpaili suomalaisten kanssa.

Tervanpoltosta digiaikaan on kuitenkin pitkä matka ja paljon on tehty myös virheitä. Yksi suurimmista virheistä oli Tunturilapin avohakkuut vuosikymmeniä sitten. Otettiin muistaakseni mallia Ruotsista. Ruotsalaiset luonnonsuojelijat ovat nyt näyttäneet Eurosportin kanavilla ilmakuvaa näistä ankeista maisemista. Suomessakin näitä kyntökaskia on vielä nähtävissä, eikä siellä kasva mikään.

Toinen suuri moka oli inflaatio-devalvaatio pariteetti. Sillä pidettiin kartellinomaisesti sahatavaran hinta niin korkeana kotimarkkinoilla, että esim. suomalaiselta huonekaluteollisuudelta vietiin kilpailukyky täysin. Vientiin sen sijaan jouduttiin myymään sahatavaraa kilpailun edellyttämin hinnoin. Pahin kilpailijamaa oli Neuvostoliitto. Myös Ruotsilla oli logistisesti hyvä kilpailuasema. Kilpailusta johtuen mm. tanskalaiset pystyivät ostamaan sahatavaraa jopa kolmanneksen halvemmalla kuin suomalaiset.

Kilpailun rajoittamiseen osallistui aktiivisesti myös suomalaiset poliittiset toimijat. Bilateraalikaupan sopimuksissa oli nimittäin sovittu, että Neuvostoliitosta saa tuoda sahatavaraa ja puulevyjä ainoastaan lisenssiviraston luvalla. Näitä lupia ei herunut aluksi lainkaan. Myöhemmin poikkeuksia saatiin raja-alueille kuten läntiseen Karjalaan. Ruotsia puolestaan ei kiinnostanut myynti Suomeen. Sen sijaan pohjoisessa ruotsalaiset ostivat tukkia Suomen Lapista.

Pahimpiin virheisiin kuuluu myös ns. hakekartelli. Metsäteollisuus yritykset siirtyivät sellunkeiton alkaessa sopimaan keskenään hinnasta, joka sahoille maksettiin hakkeesta sellutehtaalle toimitettuna. Myös yritysten sisällä toimiville sahoille maksettiin siirtohintoina samaa alhaista hintaa kuin ulkopuolisille. Asiasta on tehty monia laskelmia, mutta yleinen käsitys on, että hinta-laatusuhteen perusteella maksetut hinnat olivat vähintään 20 % alle metsistä tuodun kuitupuun hinnan hakkeena.

Sahat ovat itse olleet vaisuja vetämään tätä kartellia julkisuuteen, koska hakkeen ostot olisivat loppuneet. Toinen pakote oli vaatia hake toimitettavaksi etelän sahoilta Kemiin, jolloin rahti olisi vielä ollut lisärangaistus. Tämä aiheutti sen, että sahateollisuuden tulorakenne oli kaksinapainen. Hyvinä aikoina sahaus oli kannattavaa, mutta huonoina aikoina hake piti hengissä. (Ainoa sahuri Suomessa, joka ei suostunut kiristettäväksi, oli Kalevi Koskinen). Hän laivasi hakkeensa belgialaisille lastulevytehtaille, kunnes aloitti itse lastulevyn valmistuksen.

On myös todettava, että metsäteollisuutta ei juuri tuotekehityskään kiinnostanut, koska ongelmat korjattiin aina devalvaatiolla. Metsäteollisuus itse aika pitkälle määritteli devalvaatiot aina 1990-luvulle saakka, jolloin vahvan markan politiikka otti oikein kunnolla turpiinsa maailman markkinoilla. Euro vie mukanaan markan ja devalvaatiot. Euron tuoma kilpailu puolestaan on johtanut tilanteeseen, jossa nyt käynnistetään uusia suuria sellu- ja bionestetehtaita. Tätä voivat markkaa takaisin haikailevat miettiä tykönään.

Metsän istutukset sen sijaan ovat Suomessa Metsälain mukaan pakollisia. Tämä näyttää olevan asia, joka jopa omilta mepeiltämme on unohtunut. Myös kunnilta, kuten esimerkiksi Lahden kaupungilta, lain määräykset ovat unohtuneet. ”Jos metsätalousmaata, joka on ilmoitettu otettavaksi muuhun käyttöön, ei ole neljän vuoden kuluessa hakkuun tai muun toimenpiteen päättymisestä otettu tähän käyttöön, sovelletaan alueeseen ja sillä suoritettuun hakkuuseen tai muuhun toimenpiteeseen tämän lain säännöksiä.” Ympäri Lahtea on alueita, jotka on ennen kaavojen hyväksymistä hakattu aukoiksi ja sitten unohdettu. Kaavoista tehdyt valitukset ja kysynnän muutokset, aiheuttavat sellaisia viivästymisiä, että kyseinen lainkohta edellyttäisi toimenpiteitä.

Metsän uudistamisvelvoitetta ei kovin monissa EU-maissa ole, joten suomalaisen metsänhoidon ymmärtäminen saattaa olla EU-parlamentissa vaikeaa. Eurooppalaisissa raporteissa myös arvostellaan istutusten vähentävän metsien monimuotoisuutta. Mainittakoon vielä, että suomalaiset metsäylioppilaat ovat olleet istutustöissä mm. Britanniassa ja Irlannissa viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Näissä maissahan puut käytettiin maailmanvalloitukseen tarvittaviin laivoihin.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Pitäisikö nähdä metsä puilta

Investoinnit

Demarinaisten kolmikko kirjoitti Etelä-Suomen Sanomissa eräänä vaihtoehtona tulopohjan laajentamista investoinneilla. Yksityisen sektorin ja julkisensektorin investoinneilla käsitetään hieman eriasioita. Julkisissa investoinneissa oleellista on pitää lainanhoitokulujen määrä tuotannon kasvua pienempänä, ja kiinnittää huomiota julkisten investointien hyödyllisyyteen, tehokkuuteen ja vaikuttavuuteen. He peräänkuuluttavat tarkemmin erittelemättä investointien tavoitteeksi uusien veronmaksajien, yritysten ja matkailijoiden saamista kaupunkiin.

Tässä kohden kaupungin strategiat ovat joko ristiriitaisia tai sitten ylisuuria rahoitettaviksi. Tähän saakka kaupungin suuret investoinnit ovat keskittyneet keskustan eheyttämiseen toriparkin ja Aleksin yksisuuntaistamisen avulla. Matkakeskuksen voidaan olettaa olevan tarkoitettu houkuttelemaan matkailijoita kaupunkiin. Mitä on investoitu yritysten saamiseksi kaupunkiin? Toteutuneen perusteella näyttääkin siltä, että kaupungin raskaista investoinneista ei ole ollut Lahden viehätysvoiman lisääjiksi.

Kaikki edelliset ja mahdollisesti muutkaan investoinnit eivät ole juuri lisänneet kaupungin väkilukua tavoitteiden mukaisesti. Yrityksetkään eivät ole rynnänneet joukolla kaupunkiimme. Se, mitä todellisuudessa on tapahtunut, on kaupungin velkaantuminen. Yksityinen investointi edellyttää säästämistä, eli taloudellisen vaurauden kerryttämistä ja/tai lainaa. Keynesin teorian mukaan myös julkiset investoinnit edellyttävät säästämistä hyvinä aikoina. Tämä näyttää unohtuneen poliitikoilla ihan globaalisti.

Investointi on suppeimmassa merkityksessään pääoman eli tuotantovälineiden tai maan hankintaa tuotantoa varten. Investoinnin tarkoituksena on yleensä tuotannon aloittaminen tai lisääminen. Muitakin tavoitteita voi olla, kuten tuotannon tehostaminen, työnteon helpottaminen, ympäristökuormituksen vähentäminen. Investointi on yleensä suuri sijoitus, jonka oletetaan maksavan itsensä pitkällä aikavälillä takaisin.

Lahti on myös investoinut valtavia summia maan hankintaan ja kaavoitukseen. Nyt monet kaavoitetuista alueista lepäävät tyhjän pantteina. Puut on hakattu aukkohakkuuperiaatteella ja tehty tilaa pusikoille ja vatuille. Yksityisen tehdessä hakkuita, seuraa aina istutusvelvollisuus. Tämä laki ei ilmeisesti koske lainkaan kuntia. Näitä kaavoitettuja pusikoita, joista puuttuu mm. kunnallistekniikka, on kaupungissa kymmenien miljoonien edestä. Onko kyseessä hukkainvestointi vai investointi tulevaisuuteen esim. 2050-luvulle?

Toisaalta kaupunkia ei voida syyttää säästämisen laiminlyönneistäkään. Säästetty on etenkin koulujen ja julkkisten rakennusten huolloissa. Näiden säästöjen seurauksena meillä tarvitaan nyt kymmeniä miljoonia koulujen remontteihin, mutta missä ovat kouluissa tehdyt säästöt? Kuka käytti nämä säästöt ja mihin? Jos ne säästöt on käytetty matkakeskukseen, toriparkkiin ja sen ympäristöön niin, mitkä ovat perusteet? Onko priorisointi osunut kohdalleen? Pitäisikö poliitikkojen mennä peilin eteen ja kysyä, anteeksi, kuka sinä olet. En taida tuntea sinua?

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Investoinnit

Ratakilpailun edistäminen

Kilpailun saaminen rautateille ei ole kovin helppo projekti. Satuin asumaan Englannissa, kun Thatcher aloitti British Railin yksityistämisen. Jo sitä ennen koko 1970-luvun lopun lippujen hinnat olivat nousseet tehottoman toiminnan johdosta. Myös ratojen kunto oli heikentynyt varojen puutteessa niin, ett ”derailment” eli radalta suistuminen oli tullut aivan liian yleiseksi.

Yksityistäminen ei Britanniassa kylläkään lisännyt kilpailua, vaan monopolisoi liikenteen. Jos otetaan esimerkiksi vaikka Lontoo Manchester- linja, niin sitä operoi vain yksi yhtiö eli Virgin rail. Samaa yhtymää kuin Virgin Airways. Tällainen monopoliasema nosti lippujen hintoja roimasti ja kaikenlaiset tarjoukset lisääntyivät. Tavallista työmatkailijaa sen sijaan rokotettiin armotta.

Tilanne tällä reitillä aiheutti sen, että lentäen pääsi Lontoosta halvemmalla Manchesteriin kuin junalla. Kilpailu eri muodoissaan on pakottanut hinnat realistisemmiksi, kun myös tehokkuus on laskenut kustannuksia. Suomessa pitäisi välttää tätä systeemiä, mutta saadaanko samoille linjoille kilpailijoita. Jos saadaan niin, miten käy Suomen VR:n?

Eräs ongelma kuitenkin jäi Britanniaan pitkäksi aikaa. Rautatieverkosto jäi nimittäin valtiolle, jonka piti huolehtia sen kunnosta. Siinä kuitenkin kävi niin, kuin Suomen tieverkolle. Rataverkoston saamat vuokrat menivät parempiin tarkoituksiin. Suomessakin autoveron tuotto alkuperäisen lain perustelujen mukaan piti käytettämän tieverkon rakentamiseen ja ylläpitoon.

Suomessa on tieverkon kuin myös rataverkon kunto suurien investointien edessä. Jos nyt sitten rataverkon käytöstä aletaan periä vuokria, niin käykö tässä taas niin, että löytyy parempia rahareikiä vuokratuloille. Britanniassa British Rail ei voinut vaikuttaa mitenkään rautateiden kunnossapitoon, mutta yksityiset yritykset saattoivat uhata laittaa junat seis. Pitääkö mahdollisesti Suomessakin mennä taas kantapään kautta?

Kommentit pois päältä artikkelissa Ratakilpailun edistäminen

Russofobialle ei ole perusteita

Pari sotaa lyhyen ajan sisällä ja sen jälkeinen tehovalvonta pahoittavat tehokkaasti kansalaisten mielet ja syntyy vihasuhde. Historia kuitenkin pyrkii tasaamaan näitä kuiluja ja asettamaan asiat oikeisiin suhteisiin. On myös muistettava, että kansakunnat ja kansalaiset eivät ole sama asia! Tavallinen kadun mies tai kylätien tallaaja ei välttämättä edusta samoja näkemyksiä kuin poliittiset päättäjät ja sotien aloittajat.

Näin 100-vuotiaassa Suomessa venäläisistä puhuttaessa on hyvä muistaa, että Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden, jota hitaimmat kansakunnat eivät heti tunnustaneet. On epäilty, että Lenin, vaikka toimikin protokollan mukaan,  maksoi tavallaan velkoja suomalaisilta saamastaan hyvästä palvelusta ja ehkä jopa henkensä pelastamisesta. Stalin puolestaan oli eri mieltä ja lavasti Mainilan laukaukset.

Vierailin ensimmäisen kerran nuorena merimiehenä silloisessa Leningradissa vuonna 1957 eli 60 vuotta sitten. Eihän meille paljon siellä näytetty ja sotilaat valvoivat laiturilla laivaan menijöitä ja tulijoita. Se, mitä näimme, oli tosi lohdutonta eikä jälleenrakentamisesta raunioiden keskellä näkynyt merkkejä. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli jo aivan toinen ja Inturist hoiteli turisteja. Palvelua ei kuitenkaan voinut kehua.

Tuolla matkalla sain ensimmäisen kosketuksen tavalliseen venäläiseen. Istuimme odottamassa jotain purtavaa kaverini kanssa paikallisessa ravintolassa. Lähellämme oli pitkä pöytä, jossa aivan ilmeisesti vietettiin häitä. Pöydästä nousi vanhempi mies, joka asteli meidän luoksemme. Heikolla englannillaan hän arveli, että olemme suomalaisia, koska ei tuohon aikaan vielä paljon muita turisteja ollut. Hän pyysi meidät seurueeseensa, koska heidän pöydässään tarjottiin parempia eväitä kuin, mitä ravintolan listalta löytyi. Hieman epäröiden liityimme hääseurueeseen ja ruoka olikin todella maukasta – vodkasta ja samppanjasta puhumattakaan.

Sen jälkeen vierailin epäsäännöllisesti Neuvostoliitossa turistina ja muistakin syistä, kunnes Neuvostoliiton romahtamisen aikoihin jouduin työni puolesta vierailemaan säännöllisesti ensin Neuvostoliitossa ja sitten synnytystuskia kärsivällä Venäjällä. Vietin näillä matkoilla usean vuoden ajan nelisen kuukautta vuodessa 1 – 2 viikkoa kerrallaan. Matkat veivät aina Uralin taakse jopa Altaille asti. Pääasiassa kuljimme etäkohteisiin lentäen ja junalla. Kohteissa asiakkaamme hoitivat kuljetukset ja majoitukset.

Kombinaattien ja tehtaiden johtajat olivat puolueen jäseniä, mutta kuten he itse totesivat, ei Moskovassa tiedetä, että olemme edes olemassa. Näissä henkilökohtaisissa tapaamisissa sekä pomojen että tavallisten työntekijöiden kanssa, minulle tuli käsitys ystävällisistä, avuliaista ja vieraanvaraisista ihmisistä. Monissa kombinaateissa oli henkilökuntaa kaikkialta kommunistisesta maailmasta Vietnamia myöden. Suuret kombinaatit asuttivat jopa 12 – 15 000 ihmistä ja lähimpään varsinaiseen kaupunkiin saattoi olla mataa 500 kilometriä.

Tällainen eri kansallisuuksista ja kulttuureista kostuva yhteisö ei toimi ilman keskinäistä ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta. Kun kaukaisesta Suomesta saapui joukko ihmisiä, kaikki halusivat kuulla, mitä ”lännessä” tapahtuu. Mieleeni jäi erityisesti, kun kaukana Altailla Sibirski Pravdan toimittaja kysyi; mitä meistä ajatellaan maailmalla? Tuli elävästi nuoruus mieleen, kun Suomessa oltiin huolissaan siitä, mitä meistä ajatellaan muualla. En kehdannut sanoa, että ei mitään, koska ei oikein kukaan muualla tiedä, missä Altai on.

Lähialueilla aina Uralia myöden liikuin asuntoautolla. Hotelleja ei kaikkialla ollut ja jos oli, niin ne olivat täynnä pieniä otuksia, jotka pakenivat listojen alle, kun valot syttyivät. Autoni sain aina tehtaan portinvartijan kopin viereen, josta sai sähköt ja suojelun. Paluumatkalle lähtiessä tankki täytettiin ilman korvausta. Pitkillä matkoilla sattui myös kaikenlaista. Välillä loppui polttoaine tai tuli muuta kremppaa. Aina löytyi avuliaita auttajia ja matka pääsi jatkumaan. Koskaan ei pyydetty korvausta, mutta yleensä minulla oli mukana kahvipaketteja ja ne otettiin kiitollisina vastaan. Kerran tuli jopa kuormuri kylkeen ja piti tulla auton kanssa rekalla kotiin.

Aika usein kutsuttiin myös kylään, kun oltiin samassa paikassa useampia päiviä. Kontrasti suttuisesta porraskäytävästä asuntoon, oli mykistävä. Asunnot olivat siistejä ja kodikkaita vaikka pienessä huoneistossa saattoi asua kolmekin sukupolvea. Pöytä notkui ruokaa ja juomia ja ateriaan osallistui koko suku. Pöydän antimista saattoi päätellä, että niitä oli koottu pitemmän aikaa. Siitä voi päätellä, kuinka vieraita arvostettiin. Antimiin oli uhrattu myös paljon ruplia ja se teki olon vähän kiusaantuneeksi, kun ei oikein voinut tätä vieraanvaraisuutta korvata.

Venäläinen perusluonne muistuttaa jossain mielessä suomalaista melankoliaa. Melankolisen Uralin pihlajan ja pirtsakan Katinkan välillä on kuitenkin vain muutama vodka ryyppy. Vodkan vaikutusta kompensoidaan rasvaisella ruoalla ja suolakurkuilla, joita nautitaan pitkään ja hartaasti. Paukkujen välillä pidetään myös paljon puheita. Joskus ravintolassa joku saattoi nousta ja kajauttaa ilmoille laulun, Nyt kuulemma karaoke on saavuttanut suuren suosion.

Valtioiden poliittiset eliitit seurustelevat keskenään diplomatian pelisäännöillä. Tavallista kansalaista ei kuitenkaan pidä tuomita heidän tekojensa perusteella!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Russofobialle ei ole perusteita

Kuntakonsernit

Kuntakonserni on täysin hatusta temmattu toimintamuoto. Ei ole olemassa minkäänlaista hallinnollista määritelmää kunta- tai kaupunkikonsernista. Konserni on kahden tai useamman yrityksen muodostama taloudellinen kokonaisuus, jossa emoyrityksellä on yksin tai yhdessä muiden samaan konserniin kuuluvien yritysten kanssa määräämisvalta.

Kunta ei ole osakeyhtiö. Kunta on veroilla toimeentuleva julkinen yhteisö, jollaisena se ei voi muodostaa lainmukaista konsernirakennetta. Kunnat kuitenkin yhtiöittävät toimintojaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Miksi näin menetellään? Mikä on se pakottava syy? Alkaa olla riittävästi näyttöä siitä, että hyvin usein yhtiöittäminen epäonnistuu ja tappiot jäävät veronmaksajien maksettavaksi. Paikallisena esimerkkinä vaikka LSKT.

Normaalissa konserniyhtiön konkurssissa tai alasajossa, osakkeenomistajat eli sijoittajat maksavat tappiot. Ennen konkurssia joutuvat omistajat normaalisti sijoittamaan lisää pääomia yhtiöön toiminnan jatkamiseksi. Mikäli lisärahoituskaan ei auta, on edessä konkurssi tai toiminnan alasajo.

Kuntakonsernissa veronmaksajilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia valita, haluavatko sijoittaa varojaan kuntien perustamiin yhtiöihin. Tässä kohden perustuslaillinen kysymys onkin, antaako valtuustoon demokraattisesti äänestäjiltä saatu valtuutus oikeuden perustaa veronmaksajien nimissä ja varoilla osakeyhtiöitä? Kysymyshän on veronmaksajien rahojen sijoittamista ilman suoraa valtuutusta.

Osakkeenomistaja tarvitsee osakeomistuksensa kohteena olevasta yhtiöstä totuudenmukaista tietoa, jotta voi huolellisesti arvioida yhtiön toimintaa ja osakeomistuksensa mielekkyyttä. Riittävä tiedonsaanti lisää osakkeenomistajien luottamusta yhtiöön, mikä on markkinoiden tehokkaan toiminnan edellytys. Kunnallisissa osakeyhtiöissä on maan tavaksi muodostunut koko toiminnan salaaminen liikesalaisuuksiin vetoamalla. Tilanne on hyvin kaksinaismoraalinen!

Osakeyhtiölainsäädäntö, EY-oikeus sekä elinkeinoelämän itsesäätely takaavat osakkeenomistajalle sekä vähemmistöosakkeenomistajalle kattavan oikeuden luotettavaan tietoon. Tätä ei kuntien omistamissa yhtiöissä noudateta? Näyttääkin vahvasti siltä, että itsesäätely ei toimi kuntien omistamissa yhtiöissä, vaan niissä pyritään kaikin keinoin piilottamaan yhtiön toiminta liikesalaisuuksien piiriin.

Tällainen yhtiöittäminen, jossa kunta tai kunnat omistavat täysin osakeyhtiön, antaa perustellun aiheen epäillä, että nykyinen osakeyhtiölaki ei käytännössä toimi julkisesti omistetuissa yhtiöissä. Samoin perustein on syytä epäillä, että yhtiöitä perustetaan nimenomaan tiettyjen toimintojen salaamiseksi todellisilta omistajilta eli veronmaksajilta. Lahdesta esiin nousee Lahti Events.

Laissa harmaan talouden selvitysyksiköstä (1207/2010) harmaalla taloudella tarkoitetaan organisaation sellaista toimintaa, josta aiheutuvia lakisääteisiä velvoitteita laiminlyödään. Harmaasta taloudesta puhuttaessa, sormi osoittaa yleensä yritysten yrityksiin välttää verojen ja muiden lakisääteisten maksujen maksamista. Kun puolestaan puhutaan kuntayhtiöiden tarkoituksellisesta tiedon salaamisesta, niin liikutaan harmaalla alueella (Shadow Economy).

Kuntayhtiön toiminnan määritteleminen harmaan talouden toiminnaksi, edellyttäisi perehtymistä yhtiön perustamisen syihin. Onko visiona ollut nimenomaan demokraattisen läpinäkyvän päätöksenteon piilottaminen osakeyhtiölain säännösten taakse. Varmaa perustamistapahtumasta on ainakin se, että valtuutetut eivät ole olleet laatimassa yhtiöjärjestyksiä. Ne ovat virkamiestyötä. Kovinkaan monella valtuutetulla ei ole osaamista arvioida yhtiöjärjestystä veronmaksajan tai mistään näkökulmasta. Sama koskee pääosin yhtiöiden hallituksia.

Nykyisen trendin jatkuessa, kuntien hallituksilla ja valtuustoilla ei ole lautakuntia.  On vain eri alojen osakeyhtiöitä, joiden päätöksentekoon hei eivät voi osallistua. He voivat vain valita hallituksen jäseniä puolueen ohjauksen mukaan. Koska lukuisista mielipiteistä huolimatta hallitukseen ei valita osaajia, siellä päättävät asioista kykenemättömyytensä tasolle ylennetyt jees-jees-miehet.

Onko demokratia siis tullut tiensä päähän? Alistetaanko veronmaksajat salassa pidettyjen päätösten maksumiehiksi?

Kommentit pois päältä artikkelissa Kuntakonsernit

Merkkivuosi

Kun Suomi täytti vuonna 1967 50 vuotta, valmistui Lahden teknillisestä oppilaitoksesta joukko rakennusmestareita. Opiskelu oli noihin aikoihin täysin toisenlaista kuin nykyisin. Ei ollut opintotukia eikä valtion takaamia opintolainoja. Opiskeltiin pääasiassa omin varoin. Onneksi meillä oli 4 kuukauden kesälomat, jolloin ansaittiin rakennuksilla varoja talven opiskelua varten.

Silloin ei myöskään ollut tietokoneita tai edes laskimia. Kaikki laskettiin käsin laskutikun avulla. Laskutikun käytössä oli erityisen tärkeää määritellä pilkun paikka laskelmissa. Silloin laskelmat myös tarkastettiin rakennusvalvonnassa käsin. Nyt tietokoneohjelmat tekevät lujuuslaskelmat ja rakennuksia tuppaa sortumaan.

Silloin pidettiin myös tiukasti kiinni opetusohjelmista. Meille opetettiin mm. pärekaton teko juurta jaksain. Lopuksi opettaja kuitenkin sanoi, että pärekatot kiellettiin palolaissa jo 5 vuotta sitten, mutta on pakko opettaa, kun on opetusohjelmassa. Sen sijaan elementtirakentaminen ei ollut ohjelmassa, koska se oli ollut käytössä vain muutamia vuosia. Kuitenkin se mainittiin kuriositeettina. Käytännössä perehdyimme siihen kesätöissä.

Maaltamuutto oli Lahdessakin niin kiivasta, että nostureita oli niin paljon, että yleisin lintu oli nostokurki eikä lokki. Rakennusbuumi myös yhdisti markkinoilla ahneuden, kun täysin testaamattomia uusia materiaaleja otettiin käyttöön. Uusia materiaaleja valmistettiin maailmalta tuoduilla opeilla, mutta ilman muutoksia perinteisissä rakennustavoissa, niistä muodostui riski. Viranomaiset vain löivät leimoja papereihin. Kiertävä lause Lahdessakin oli: joka toiselle kuoppaa kaivaa ja joka toiselle rakentaa!

Eräs nykyisin suurta murhetta aiheuttava materiaali oli lämpöeriste. Lämpöeristeet valmistettiin joko lasivillasta tai ”vuorivillasta”. Sitten valettiin tehtailla kahden betonilevyn väliin ja siitä syntyi elementti. Niitä kuljetettiin suojaamattomina sateessa ja samoin varastoitiin työmaille suojaamattomina. Kun kostumista epäiltiin ja valmistajilta kysyttiin ohjeita, vastaus oli: nehän ovat mineraalia, eiväthän ne kastu. Jos olisi testattu ja tiedetty, mitä nyt tiedetään, niin villat olisi voinut ainakin käsitellä homeenestoaineilla.

Paloluokituksessakin sääntöjä sorvattiin ja nämä villat luokiteltiin palamattomiksi. Olivathan ne mineraalia. Mitään palotestejä ei ilmeisesti tehty, koska 80-luvulla Karhulassa paloi koko eristevarasto. Palo oli niin voimakas, että palokuntakin seurasi vain katseella. Asiaa peiteltiin kaikin tavoin julkisuudelta. Syy paloon selvisi kuitenkin varsin nopeasti. Villoissa käytettiin sideaineena fenolihartsia, joka on erityisen hyvin palava materiaali.

Villaeriteiden kosteusongelmia ryhdyttiin karsimaan kosteussuluilla, jotka asennettiin eristeiden lämpimälle puolelle. Tämä johtui siitä, että kosteus kondensoituu sellaisiin pintoihin, joissa kylmä  ja lämmin kohtaavat. Tämä toimi sellaisissa rakenteissa varsin hyvin, joissa oli painovoimailmastointi eli ilmanpoistohormit ja venttiilit. Kun tällaisiin tiloihin ryhdyttiin asentamaan koneellisia ilmastointeja, niin vanha rakennustekniikka unohdettiin. Seurauksena oli rakenteiden hidas kostuminen ja homehtuminen.

Noista ajoista rakentaminen on totaalisesti muuttunut. Ennen rakennusliikkeillä oli omia ammattilaisia suurin joukoin. Nyt kaikki on ulkoistettu niin, että vastaavilla työnjohtajilla on vaikeuksia tietää, missä mennään. Tämä voi alentaa kustannuksia, mutta laatua se ei paranna, eikä takaa. Etenkin julkisessa rakentamisessa ainoa mahdollisuus välttää nykyiset ongelmat, on elinkaarirakentaminen.

Meillä vanhoilla mohikaaneilla on paljon tietoa entisten aikojen rakentamisesta ja siitä, mitä pitäisi ottaa huomioon remontteja suunniteltaessa ja tehtäessä. Tämän lehden palstoilla Lahden Tilakeskuksen edustaja pyysi ottamaan yhteyttä suoraan heihin. On otettu, mutta meille ei ole vaivauduttu vastaamaan. Olisikohan se siitä kiinni ilmaisten neuvojen antajalla ei ole varaa tarjota ilmaisia lounaita? Kyllähän Tilakeskuksen pitäisi kuulua jo tähänastisen näytön teknisen toimialan alaisuuteen, eikä asiantuntemattomaan poliittiseen ohjaukseen kaupunginjohtajan kainalossa.

Viisikymmentä vuotta olemme siis Suomea ja muitakin maita rakentaneet, joten paljon onnea meille!

Kommentit pois päältä artikkelissa Merkkivuosi

Markan kivinen tie

Markasta on tullut suosittu aihe lukijan palstoilla. Markan historia on kuitenkin hyvin paljon värikkäämpi kuin lukijoiden kirjoituksissa on esitetty. Alun perin markka oli vanha eurooppalainen jalometallinen painomitta, joka vastasi 8 troy-unssia (249 g). Suomen rahayksikkönä markka toimi 1860–2002. Vuoden 1978 jälkeen markan kansainvälinen tunnus oli FIM.

Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä oli hopeamarkka, jossa kruunapuoli oli Venäjän kaksipäinen kotka ja klaavapuolella Suomen vaakunaleijona. Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaskuntana Suomi käytti vuoteen 1840 asti rahayksikkönään rinnakkain entisen emämaan Ruotsin riikintaalereita eli riksejä ja Venäjän ruplaa. Tämän jälkeen oli käytössä parikymmentä vuotta ainoastaan Venäjän rupla. Krimin sodan jälkeen ruplasta tuli kuitenkin hyvin epävakaa ja Venäjä joutui eroamaan hopeakannasta. Historia toistaa itseään!

Suomi anoikin lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti määräyksen uudesta rahayksiköstä Suomen Suuriruhtinaanmaalle. Markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta sen kurssi oli sidottu ruplan arvoon ja yksi markka vastasi 1?4 ruplaa.

Markan syntyyn tarvittiin lainarahaa, koska setelien lunastaminen olisi mahdollista vain, jos Suomen Pankin holvissa olisi riittävästi hopeaa. Laina saatiin mahtipankkiiri Carl von Rothschildiltä. Tämä oli Suomen ensimmäinen mutta ei viimeinen laina läntisiltä rahamarkkinoilta. Vuonna 1865 markka sidottiin hopeakantaan, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta.

Vuonna 1878 markka sidottiin puolestaan kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta. Markka oli samanarvoinen Ranskan frangin, Belgian frangin, Sveitsin frangin sekä Italian liiran ja eräiden muiden latinalaisen rahaliiton jäsenvaltioiden kanssa. Näiden rahojen koko, paino ja kultapitoisuus olivat yhteneväiset maasta riippumatta ja periaatteessa ne kelpasivat maksuvälineinä maasta riippumatta. Voitaisiinko tätä verrata nykyiseen euroon historiallisena esimerkkinä.

Vuonna 1915 markka irrotettiin kummastakin kannastaan. Itsenäistymisen yhteydessä rahoista poistettiin venäjänkieliset tekstit. Suomen Pankissa pohdittiin rahapolitiikkaa. 1920-luvulla rahan arvo vakautui, mikä mahdollisti paluun kultakantaan. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama aiheutti ulkomaankaupan supistumisen ja kotimaista deflaatiota.

Kova valuutta muodostui velallisille ongelmalliseksi myyntihintojen laskun eli deflaation aiheuttaman korkean koron vuoksi, ja pakkohuutokaupat ja työttömyys laajenivat (Huom! 1980-luvun deflaatio). Useissa maissa luovuttiinkin kultakannasta. Suomessa valuuttakurssit sidottiin Englannin puntaan (Huom! Ecu).

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen markka kärsi jälleen kovasta inflaatiosta. Vuosina 1945–1947 markka myös devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Uudenvuodenpäivänä 1946 valtio otti kansalaisiltaan pakkolainaa setelinleikkauksella, jossa liikkeellä olevien 500, 1 000 ja 5 000 markan seteleiden arvot puolitettiin kertarysäyksellä.

Setelit oli leikattava keskeltä kahtia. Vasen puolisko oli käypää rahaa, mutta puolesta arvosta. Oikea puolisko oli toimitettava pankkien kautta valtiolle pakkolainaksi. Tässä operaatiossa olin jo itsekin mukana. Vuonna 1948 Suomi liittyi Kansainväliseen Valuuttarahastoon. Tämä merkitsi siirtymistä kultaparikantaan, jossa kultaa käytettiin maksuvälineenä keskuspankkien välisissä suorituksissa.

Tässä järjestelmässä eri maiden rahayksiköille oli määrätty kiinteät kurssit suhteessa reservivaluuttana toimineeseen Yhdysvaltain dollariin, joka vuoteen 1971 saakka oli sidottu tiettyyn kulta-arvoon. Vuonna 1957 suoritettiin kuitenkin devalvaatio, jossa markan arvoa muutettiin yli 30 prosenttia; tämän devalvaation jälkeen dollari vastasi 321 Suomen markkaa, kun se sitä ennen oli vastannut 231 markkaa.

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Uutta markkaa kutsuttiinkin pitkään nykymarkaksi.

Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin jälleen noin kolmasosa entisestään (Koiviston hallitus). Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971 ja markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin silti kolme kertaa vuosien 1977 ja 1978 välillä, ja vielä kerran 1982.

Suomen talous vahvistui 80-luvulla. Ulkomaisen pääoman vapauttaminen johti rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, ja ylikuumenemista hillittiin parilla minirevalvaatiolla. Markka revalvoitiin 1 % maaliskuussa 1984 ja 4 % maaliskuussa 1989. Vuosikymmenen loppua kutsuttiin vahvan markan politiikan ajaksi. Tänä aikana markka vahvistui noin kolmanneksella.

Vuonna 1991 markka oli täysin rähmällään kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja se sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992. Euroopan valuuttajärjestelmään liityttiin 1996. Useiden tutkimusten mukaan tämä operaatio maksoi Suomelle n. 45 000 yritystä ja avoimen sektorin työpaikat vähenivät noin puolella miljoonalla. 1. tammikuuta 1999 Suomen markka liittyi yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana.

Markka on siis vanhempi kuin Suomen 100-vuotias tasavalta. Se ei kuitenkaan ole ollut kovin itsenäinen, vaan sitä ovat ravistelleet monenlaiset maailman myrskyt ja sidonnaisuudet. Näin ollen markkaa ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata itsenäisen Suomen symboliksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kivinen tie

Markan kaipuu

Se näyttää olevan niin, että alle nelikymppisiltä on vanhan oman markan aikaiset tapahtumat pahasti kadoksissa. ”Jos meillä olisi oma valuutta, niin kikyä ei olisi tarvittu” paljastaa koko asian. Asian äänen sanonut varmaan koetti hakea lausahduksellaan ihan jotain muuta kuin etsiä tietä markan paluulle.

Ihan vain muistin virkistämiseksi vielä 1970-luvulla työmatkoilla ulkomailla liikkuvat joutuivat anomaan matkavaluuttansa Suomen Pankilta. Anomuksen käsittely kesti viikkoja. Suomalaiset Eurocardit eivät kelvanneet vielä 1980-luvun alussa ulkomailla ostosten tekoon. Ne kelpuutettiin vain joissakin hotelleissa ja ravintoloissa. Kotimaan pankissa sai valuuttaa vaihtaa vain sen verran, että sillä yöpyi kaupunkihotellissa Euroopassa vain kaksi yötä.

Markka-aika oli ketju devalvaatio-palkkavaatimukset-inflaatio ja jälleen devalvaatio. Tällä ketjulla oli monenlaisia vaikutuksia yhteiskuntaan ja kansantalouteen. Ensinnäkin se takasi työllisyyden ay-liikkeen puuhamiehille ja organisaatiossa eläville. Jatkuvat palkkaneuvottelut ja lakot pitivät siitä huolen.

Vastapuolella se vaikutti esimerkiksi metsäteollisuuteen niin, että käytännössä tuotekehitys laitettiin hyllylle odottelemaan kovempaa kilpailua. Kauppaa hoidettiin keskitetysti yhdistysten kautta ja yritysten vientimiehet olivat vain asiakkaiden viihdyttäjiä.

Pienemmille yrityksille markka merkitsi jatkuvaa valuuttariskien pelkoa. Vientiasiakkaat eivät ostaneet mitään Suomen markoissa. Kustannukset nousivat aina devalvaatiota kohti ja kannattavuus laski. 1980-luvulla rahapolitiikka vedettiin tappiin, kun markan annettiin keinotekoisesti vahvistua yli 30 %. VAT:n tutkimukset 90-luvulta osoittavat, että ilman markan kellutusta, meillä ei enää olisi metsäteollisuusyrityksiä lainkaan.

Devalvaatioaikakauden paras esimerkki olivat ns. suhdannesahat. Ne aloittivat aina sahauksen devalvaation jälkeen ja painoivat terät punaisina aina siihen asti, kun inflaatio söi katteet. Sitten pantiin sahat seisomaan. Varsinainen sahateollisuus puolestaan myi olosuhteiden pakosta tuotteensa päämarkkinoille Ruotsin kruunuissa ruotsalaisten määrätessä hinnat.

Sen sijaan euroon liittyminen laittoi liikkeelle massiivisen tuotekehityksen, jonka tuloksia saamme nyt ihastella. Suuria tehtaita nousee eri puolille niin, että huolestuneimmat pelkäävät jo metsävarojen loppuvan. Puujätteistä tehdään energiaa aina polttoaineita myöden. Lisääkin on tulossa pitkässä juoksussa, joten uusiutuvat raaka-aineet eli metsät nostavat Suomen vielä kukoistukseen, vaikka EU:n jarrumiehet kuinka vastustaisivat kehitystä.

Vasemmistollehan euro on tietysti katkera paikka, koska devalvaatiot aina kasvattivat kansan mielestä karvoja vasemmiston rintaan. Devalvaatioiden jälkeisissä neuvotteluissa ei haluttu rehvastella sillä, että tuleva inflaatio syö kyllä palkkojen ostovoiman hyvin nopeasti. Sen sijaan raharikkaiden porvareiden omaisuuden arvoon inflaatio ei pystynyt. Inflaatio vain nosti kiinteän omaisuuden arvoja ja useimmiten omaisuuden päivitys oli enemmän kuin inflaation määrä. Kuinkas kävi, duunari hävisi aina ja kunnon kapitalisti voitti.

On hyvin surullista, että politiikassa tyhmyys pakkaa tiivistyä. Oma ja puolueen etu ovat tärkeämpiä kuin maan etu.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kaipuu

Sosiaali- ja terveydenhuollon yhtiöittäminen

Osakeyhtiön perustaminen on nykyisin varsin yksinkertainen prosessi. Sen sijaan otsikossa mainitunlaisen yrityksen perustaminen on hyvin monimutkainen tehtävä. Hallitus kuitenkin aikoo lähteä tälle tielle, mutta en ole missään nähnyt perustamismallia. Päijät-Hämeessä ollaan asiassa etunojassa, mutta täälläkään en ole nähnyt minkäänlaisia kommentteja juridiikan asiantuntijoilta?

Osakeyhtiön perustamisessa ´lähtökohtana ovat sijoittajat ja pääoman tarve eli osakepääoman suuruus. Tässä tapauksessa osakkaita ovat alueen kunnat, jotka ovat halukkaita sijoittamaan pääomia yhteiseen yhtiöön. Osakeyhtiön osakkaaksi pakottaminen ei onnistu!

Seuraava ongelma on, mitä sijoitetaan? Sijoitetaanko silkkaa kahisevaa vai kiinteää omaisuutta? Rahan sijoittamien vaatisi ilmeisesti lainan ottoa, koska tällaisia summia ei kuntien kassoista taida löytyä. Sen sijaan kunnilla on terveyskiinteistöjä, joita voidaan sijoittaa apporttina osakepääomaan. Jos omaisuudella on kaupallista arvoa, niin suurta ongelmaa ei ole. Nyt kuitenkin esim. vuodeosastoja on lakkautettu, joten niitä ei voida käyttää apporttiomaisuutena.

Suuri ongelma tulee myös olemaan tällaisen omaisuuden arvon määrittely, koska Heinolan tapauksessa on nähty, että sairaalakiinteistön myynti ei ole helppo tehtävä, eikä arvo vastaa kustannuksia. Jos kuitenkin jonkinlainen arvo löytyy ja omaisuus hyväksytään sijoitukseksi, niin joka tapauksessa omaisuuteen kohdistuvat velat jäävät osakkaan kontolle. Jos yhtiö ottaisi velat vastatakseen, niin silloinhan olisi kyseessä nollasummapeli, eikä ainakaan äänioikeutta syntyisi.

Kun velat siis jäävät sijoittajan vastuulle, niin sijoitukselle on saatava tuottoa, jotta sijoituksista voidaan huolehtia. Tämä puolestaan edellyttää, että yhtiön on tuotettava voittoa. Kun yhtiön tarkoitus on tuottaa palveluita omistajilleen ja muille halukkaille kuluttajille, niin palveluiden hinnoittelu tulee olemaan haastava tehtävä. Jos yhtiö myy palvelujaan omistajilleen halvemmalla kuin ulkopuolisille, niin verottaja katsoo sen peitellyksi osingonjaoksi. Tästä syntyy mielenkiintoinen ongelma, koska kunnathan eivät ole verovelvollisia. Tällainen hinnoittelu voi myös vääristää markkinoita.

Sitten koko tilanne muuttuu jälleen, kun valtio astuu maakuntien kautta kuvaan mukaan ja alkaa rahoittaa osakeyhtiön toimintaa. Osakeyhtiön osakkaiden valtaa yhtiössä voi muuttaa ainoastaan, jos valtio tai maakunta ostaa koko yhtiön. Toinen vaihtoehto on sosialisointi Venäjän öljy-yhtiöiden malliin. Tällaisessa tapauksessa sosialisoija joutuisi kyllä ottamaan myös velat vastattavakseen, mutta siitä se soppa syntyisi. Varmaankin pitäisi asettaa totuuskomitea arvioimaan, paljonko kunnilta velkoja siirretään. Olisiko Lahdessa vastapeluri konsernipankki?

Sosiaali- ja terveyspalveluiden yhtiöittämisessä on siis vielä hyvin paljon avoimia kysymyksiä, jotka pitäisi ratkaista laillisesti ja oikeudenmukaisesti. Toistaiseksi joudutaan menemään vanhalla tilaaja-tuottajamallilla. Tässä mallissa PHHYKYssä on valtuusto ja hallitus, mutta mallin muuttaminen osakeyhtiöksi ei ole mikään läpihuutojuttu. Valtakin muodostuu täysin uudelta pohjalta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Sosiaali- ja terveydenhuollon yhtiöittäminen

WP Login