Archive for the ‘Kolumnit’ Category

Liikenteenpäästöt

Ollaanko varmasti ihan vakavissaan, kun puhutaan liikenteenpäästöjen vähentämisestä? Liikennepolttoaineet ja verotus liittyvät toisiinsa kaikissa EU-maissa kuin paita ja peppu. Jos aletaan oikein miettiä, puhuvatko hallitukset liikennepäästöjen vähentämisestä tosissaan, nousee esiin monta ihmetyksen aihetta.

Vedyllä toimivien polttokennoautojen valmistus loppui kuin seinään 2006. Miksi myös autojen valmistajat lopettivat lupaavasti alkaneen valmistuksen niin nopeasti?  Yksi syy saattoi olla se, että vetyä voi valmistaa kotioloissa vaikka järvivedestä.  Tämä olisi katkaisut pahasti polttoaineen verotusketjun ja vähentänyt radikaalisti valtioiden verotuloja. Olisi pitänyt säätää kieltolaki, joka kieltää vedyn valmistuksen kotona kuin pontikan keiton. Tällainen olisi kuitenkin ollut mahdoton valvoa.

Sitten alkoivat tulla markkinoille biopolttoaineet. Suomen metsäteollisuus ei ollut lainkaan kiinnostunut tuotekehityksestä markka-aikana. Silloin tuotekehittelystä vastasi devalvaatio. Kun euro otettiin käyttöön, niin oli pakko ryhtyä harrastamaan tuotteiden kehittelyä. Jos tässäkin asiassa halliotus olisi vakavissaan vähentämässä päästöjä, niin kyllä biopolttoaineiden verotusta pitäisi muuttaa niin, että hinta olisi sama kuin hiilipohjaisilla.

Nyt on kuitenkin asia jätetty autoilija vastuulle, jonka pitää maksaa valtiolle siitä, että vähentää päästöjä. Eihän valtio voi omasta pussistaan päästöjen vähennyksiä maksaa – paitsi tietysti tuulivoimaloissa. Biopolttoaineet ovat siis muutaman prosentin kalliimpia kuin ne enemmän saastuttavat tavalliset bensat ja dieselit.

Sitten ovat nämä sähköautot. Ne ovat kovin kalliita ja ajomatkatkin vielä melko lyhyitä. Norjassa on subventoitu näiden autojen ostoa rajusti, mutta meillä tuki on mitätön. Sähköautoon on nyt kehitetty pieni diesel, joka lataa akkuja ja saa aikaan säätöjä ja samalla vähentää päästöjä. Sähköauton yleistymisen esteenä on hinnan lisäksi jälleen verotus. Sähköä autonlataukseen on vaikea verottaa raskaammin, kuin teollisuus- ja kotitalouskäyttöön.

Kotitalouksien verotus on jo tapissaan ja sähkölaskussa enää vain kolmannes on energian hintaa. Loput ovat sitten monopolin alaisia siirtomaksuja ja veroja. Jos yleistä sähkön verotusta nostettaisiin, niin se alentaisi ostovoimaa. Koko autokanan sähköistäminen siis pienentäisi jälleen roimasti valtion verotuloja. Se ei myöskään ole mahdollista, koska veropohjaa ei ole enää mahdo0llista laajentaa korvaamaan polttoaineiden verotusta. Polttoaineiden hinnasta yli 70 % on veroja ja sitä on vaikea korvata.

Edellä olevan perusteella siis voi tulla sellaiseen johtopäätökseen, että liikennepäästöjen vähentäminen on noidankehä, josta on vaikea päästä ulos. Jos tästä päästäisiin ulos, niin valtiolle jäisi Musta Pekka käteen ja olisi pakko purkaa rakenteita säästöjen saamiseksi. 100-vuotiaan Suomen veronkierrossa on jo niin paljon kolesterolia, että tulppa ei ole kaukana. Viroistaan kynsin hampain kiinnipitävien olisi jo aika hyväksyä tosiasiat!

Kommentit pois päältä artikkelissa Liikenteenpäästöt

Aktiivimalli

Tämä malli on kuulemma kopsattu Tanskasta. Kopsauksessa on aina se ongelma, että taustamuuttujat jäävät yleensä selvittämättä. Tanskassa tilanne on sellainen, että korkean tuloveroprogression vuoksi suuren joukon ihmisiä ei kannata käydä töissä täysiä viikkoja tai päiviä. Näin ollen monessa yrityksessä on jopa tuplahenkilöstö tekemässä osaviikkoja.

Mitä sitten tulee työnperässä matkustamiseen tai muuttoon, niin kyllä sitä oli ennen tytöttömyyskorvauksia pakko kulkea pitkiäkin matkoja työn perässä. Itse aloitin työnperässä kulkemisen 12–13-vuotiaana 1950-luvulla, kun jouduin koko kesäloman kulkemaan Heinolassa Kansakoulunkadun työmaalla. Sitten olin 1957 kesän merillä ja Ruotsiin jouduin muuttamaan 1957. Sitten menikin opiskellessa pitkä tovi.

Valmistuessani tekusta 1967 Lahdessa ei taaskaan ollut töitä ja jouduin hakeutumaan Helsinkiin. Verottaja ei hyväksynyt omaa auto, joten piti kulkea junalla. Juna lähti Lahdesta 04:50 ja oli Helsingissä 7:30. Paluu oli klo 17 ja kotona n. klo 19. Siteen oli vuorossa rakennustyömaa Mäntsälässä, jonne ajeltiin firman autolla.

Sitten löytyikin Lahdesta töitä kunnes 1976 tuli muutto Englantiin. Siellä matka työpaikalle junalla ja metrolla kesti reilut 2,5 tuntia suuntaansa. Paluu Suomeen tuli 1979 ja työpaikka oli Espoossa. Asustelin siellä osan viikkoa firman kämpässä, kunnes osasto päätettiin siirtää takaisin Hämeenlinnaan. Sinnehän ei päässyt työaikoina linja-autolla eikä junalla. Piti ajaa joka päivä ja matkaa kertyi sellaiset 170 km/päivä.

Seuraava työpaikka 1983–1989 olikin rannikolla Kotkassa ja Haminassa. Siellä asustelin viikot appivanhempien mökillä ja ajelin kotiin viikonloppuisin. Kesällähän se oli mukavaa, kun oli meri vieressä ja perhekin suurimman osan aikaa mukana. Talvet sitten olivat tosi kurjia, kun pahimmillaan pakkasta oli 42 astetta. Sitten oli lahtelaisen konefirman konsulttina 1989–1992 ja vietin puolet vuodesta Venäjää kiertämällä. Tähän aikaan asuin myös pari vuotta Virossa.  Sitten 1996 alkoi opiskelu, assarin hommat ja luennointi Lappeenrannassa, jonne piti ajella useana päivänä viikossa.

Sitten taas 1998 tuli kutsu Viron Viljandiin, ja toiminkin Virossa sekä useiden yritysten liikkeenjohdon konsulttina että myös EU:n tehtävissä aina vuoteen 2007. Näinä vuosina asuin pääosin viikot Virossa. Urani päätin luennoitsija Kokkolassa 2008–2010. Ajomatka oli 500 km suuntaansa.

Matkustelemaan olen siis joutunut työnperässä koko työikäni ja vähän sen ylikin, koska lopetin vasta ollessani 69. Pahin kokemukseni tältä ajalta on, kun pienet tyttäreni kysyivät äidiltään: Äiti kukan tuo setä on, joka käy pesettämässä pyykkinsä meillä?

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Aktiivimalli

Sääntösuomen juuret

Sääntösuomi-ohjelma perkaa suomalaisia sääntökukkasia jäävuoren huipulta alaspäin. Kukaan ei ole koskaan tutkinut, mistä kaikki on saanut alkunsa, eikä sitä oikein helppoa ole tieteellisesti tutkiakaan. Valistuneita arvauksia voi sen sijaan esittää.

Kun Suomi oli sotinut ja väärin perustein joutunut maksamaan sotakorvauksia, kansa taisteli yhtenä joukkona tämän maksuongelman kanssa. Sotakorvausten päättymisen kunniaksi pidettiin Helsingin messuhallissa 23. syyskuuta 1952 suuri juhla.  Sotakorvaussuoritusten päättyminen vapautti Suomen suuresta taloudellisesta taakasta, mutta urakan päättyminen oli vähintään yhtä merkityksellinen henkinen kysymys. Suomalaiset tunsivat saaneensa aikaan jotakin hyvin konkreettista, joka oli muutakin kuin käsin kosketeltavaa.

Sodan ja sotakorvausten vaikutuksesta yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen. Vuoteen 1955 asti Suomessa oli voimassa hinta- ja palkkasäännöstely. Koko toisen maailmansodan ja sotakorvausajan voimassa ollut hinta- ja palkkasäännöstely päättyi, kun eduskunnan määrävähemmistö oli vuoden 1955 lopussa estänyt sen jatkumisen lykkäämällä niin sanotun valtalain voimaantulon seuraavien vaalien jälkeiseen aikaan.

Säännöstelyvaltuuksien päättyminen kiristi työntekijöiden, työnantajien ja maataloustuottajien tulopoliittisia ristiriitoja. Palkkojen nostamista vaadittiin, kun vuoden 1956 alussa korotettiin asuintalojen vuokria 25 % sekä maitotuotteiden ja monien muiden tuotteiden hintoja niin, että elinkustannusindeksi nousi tammikuun aikana 101 pisteestä 104 pisteeseen ja uhkasi nousta edelleen seuraavina kuukausina.

SAK:n puheenjohtaja Eero Antikainen hahmotteli palkkavaatimukseksi vähintään 6 prosentin korotuksen tuntipalkkoihin. SAK:n kommunistien vaatimukset olivat suurempia. Työnantajille esitettiin vaatimus 15 markan korotuksista. Työnantajat eivät hyväksyneet markkaperusteista korotusta ja pitivät vaatimusta liian suurena, vaikka ymmärsivätkin palkankorotusten tarpeen. Neuvottelut päättyivät 6. helmikuuta tuloksettomina. Tämä johti yleislakkoon, joka alkoi 1. maaliskuuta 1956.

Yleislakko oli alku tulevalle kehitykselle, jossa kolmikanta alkoi päättää Suomen tulevaisuudesta osittain ohi eduskunnan. Kokoomus joutui pitkäksi aikaa oppositioon ja maata hallitsivat tiheään vaihtuvat punamultahallitukset. Koska kyseessä oli myös maatalouspuolen etu, alkoi yhteisen hyvän jakamiseksi sulle-mulle-huutokauppa. Kun toinen puoli sai jotain hyvää yhteisesti pussista, piti myös toisen puolen saada. Vasemmisto ja ay-liike vauhdittivat omia vaatimuksiaan kaikilla mahdollisilla lakoilla.

Sosiaaliturvan uudistaminen alkoi koomisella tavalla 1960-luvun alussa. Suomi-Ruotsi maaottelua käytiin monilla eri alueilla ja sosiaaliturvankin osalta tavoitteena oli saavuttaa Ruotsin taso. Nopein keino tähän pääsemiseksi oli ryhtyä kääntämään ruotsalaista lainsäädäntöä suomeksi ja nuijimaan sitä läpi Eduskunnassa. Kiire oli niin kova, että alkuperäisissä käännöksissä oli huvittaviakin käännösvirheitä, joita sitten korjailtiin jälkeenpäin.

Sääntösuomen rakentamisessa oli kuitenkin pari merkittävää valuvikaa. Koska verotulojen ennustaminen tilastollisesti oli hyvin hankalaa ja palkkojen ennustaminen sen sijaan melko helppoa, kasattiin sosiaalipuolen kulut yritysten maksettavaksi ja palkkasidonnaisiksi. Tällaiset verot, joita maksuiksi kutsuttiin, kiersivät sitten Valtiovarainministeriön kautta. Verovertailuissa näitä ei vieläkään katsota veroiksi ja se vääristää kansainvälisiä verovertailuja.

Toinen valuvika syntyi siitä, että kun kansantalouden sisäiset tulonsiirrot kasvoivat, jakohommaan ja valvontaan tarvittiin yhä lisää väkeä. Tässä vasemmistolaiset olivat julkisella sektorilla valppaina ja osasivat ottaa suurimman siivun uusista työpaikoista. Vuosien saatossa tämä johti siihen, että työpaikkojen puolustamiseksi piti luoda yhä uusia sääntöjä. Ne puolestaan edellyttivät yhä uusia valvojia ja niin käynnistyi lumivyöryilmiö. Suhteessa populaatioon, Suomessa on nyt enemmän väkeä julkisella sektorilla, kuin missään muualla. Näin on saatu aikaan itse itseään täydentävä Sääntösuomi!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Sääntösuomen juuret

Olisiko aika siirtyä digidemokratiaan?

Demokratian alkuaikoina vakuuteltiin demokratian olevan yhteisten asioiden hoitamista. Nyt kuitenkin alkaa vahvasti näyttää siltä, että jakovarat on käytetty loppuun, eikä ole varaa nostaa panoksia antamalla kansalaisille vaikkapa ilmaisia asuntoja ja autoja. Yhteisten asioiden hoitaminen on huomaamatta muuttunut omien ja sidosryhmien asioiden hoitamiseksi. Tätä voisi kutsua vaikkapa rakenteelliseksi korruptioksi?

Toki on myös muistettava, että demokratioitakin on vähän joka lähtöön. Jokainen maa on muokannut omia demokratioitaan kansallisten halujen ja kykyjen mukaisesti. Sotien jälkeen kommunismin pelko vaikutti eri maissa demokratian kehitykseen. Nyt ääripäissä voivat olla vaikkapa Sveitsin torikokoukset ja Unkarin ja Puolan demokratiat. Venäjä ei edes yritä vakuutella ketään demokraattisuudestaan.

Suomessakin on omanlaisensa demokratia. Valtuustoihin ja eduskuntaan mennään puolueiden hyväksymillä mandaateilla. Puolueet valitsevat jäsenistöstään ehdokkaat ja sitten tukevat omia suosikkejaan. Päälisin puolin se näyttää hyvin demokraattiselta, mutta äänestäjän kannalta epäilyttävältä. Ovatko ehdokkaat parhaita saatavilla olevia? Jos joku yksittäinen pääsee vaikkapa valtuustoon sivuraiteelta, niin hän on aika voimaton.

Presidentinvaalit ovat suorat kansanvaalit. Niissä ainakin Väyrynen on todistanut, että hän sai kannatuskorttiäänestyksessä riittävästi väkeä taakseen. Näin hän voi asettua ehdokkaaksi ties kuinka monetta kertaa ja hajottaa melko perusteellisesti vanhan tai siis nykyisen apupuolueensa pakkaa.

Jotenkin pitkään demokratiaa eri maissa seuranneena alkaa näyttää siltä, että demokratian kliimaksi alkaa olla ohi (Trump, Brexit, jne.)ja on seurannut väljähtymisvaihe, josta populismi ottaa kaiken irti. Demokratian voisi pelastaa ainoastaan se, että neljän vuoden mandaattia jotenkin löysättäisiin ja kansalaisille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Nythän tahtoo olla niin, että annetut vaalilupaukset unohdetaan, kun on äänten laskennan jälkeen nukuttu yön yli ja annetulla mandaatilla tehdään sitten se, mitä puoluetoimistoista sanellaan.

Demokratian saattaminen takaisin arvoonsa vaatii uudenlaista lähestymistä kansanvaltaan. Kansalle pitää antaa oikeus ilmaista mielipiteensä riittävän kuuluvasti ONLINE! Digitalisaatio antaa tähän hyvät mahdollisuudet. Neuvoa-antavia äänestyksiä voitaisiin helposti ja nopeasti suorittaa netissä. Somessahan poliitikot saavat jo muutenkin kuulla kunniansa, mutta koska ne ovat yleensä yksittäisiä mielipiteitä, niistä ei sen kummemmin välitetä.

Tällaiset nettiäänestykset ovat kuitenkin kauhistus puolueille, koska ne rajoittavat puolueiden valtaa. Niitä on vastustettu kaikenlaisilla tietosuoja- yms. syillä. Tämä on vähintäänkin hätävarjelun liioittelua. Meillähän on nyt sivustoja, joissa voi tehdä aloitteita, kun saa 50 000 kannattajaa, meillä on kanta.fi, hyvis.fi, pankkiasiat hoituvat jopa mobiilisti jne. Kaikki puolustelut neuvoantavasta äänestyksestä ovat pelkkiä tekosyitä.

Niin viranomaiset kuin poliitikot huutavat kaikki digitalisaation käyttöä kaikkeen mahdolliseen, joten miksei sitten siirrytä myös demokratiassa tälle vuosituhannelle ja oteta käyttöön digidemokratia?  Eduskunnalle omat sivut, joissa kansa voi ottaa kantaa eduskuntasirkuksen ohi. Samoin kunnille, ettei tule jatkuvalla syötöllä suuria ja kalliita päätöksiä yhden äänen enemmistöllä. Kompromisseilla vesitetyille päätöksille pitää saada juu tai ei myös kansalta, joka kaiken maksaa!

Lenin sanoi aikoinaan Neuvostoliittoa perustettaessa, että valta ei kuulu kansalle, vaan se kuuluu eliitille. Nykyinen demokratia alkaa kaikissa demokratioissa näyttää Leninin ennustuksen toteutumiselta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Olisiko aika siirtyä digidemokratiaan?

Suomi neidon toisenlainen historia

Suomi pääsi kansainväliseen kauppaan mukaan, kun Idän Silkkitie avautui noin vuonna 500 jaa. Kauppa oli bilateraalista vaihtokauppaa, kuten sodan jälkeinen Neuvostoliiton kauppa. Kauppaa käytiin rannikolla lähinnä turkiksilla ohittavien laivojen kanssa. Kauppaa käytiin rantakallioilla, jossa osapuolet vuoroin kävivät katsomassa ovatko määrät ja hinnat kohdallaan.

Seuraava varsinainen ulkomaakappa alkoi tervan viennillä 1500-luvulla. Käytännössä suurin osa eurooppalaisista kauppa- ja sotalaivoista tervattiin suomalaisella tervalla. Tervakauppaa rasitti Tukholman kauppakomppania, joka kantoi viennistä veron. Ruotsalaisille ei riittänyt se, että Suomen maat jaettiin ruotsalaisille kartanoiksi pärstäkertoimella.

Venäjän vallattua Suomen ja Suomen suuriruhtinaskunnan synnyttyä, alkoi höyrykoneiden myötä Suomen teollinen kehitys. Kauppakomppania jäi itkeskelemään menetettyjä tulojaan. Suomen onni oli, että Venäjä ei perinyt viennistä mitään tulleja. Sen sijaan Venäjä hyötyi Suomen viennistä, koska Suomi toimitti elintarvikkeita Venäjälle ja käytännössä ruokki Pietarin.

Venäjä siis tuki Suomen elinkeinoelämän syntyä, koska siitä oli hyötyä myös Tsaarin valtakunnalle. Ruotsi puolestaan hidasti Suomen kasvua ja länsikauppaa, koska se koki Suomen kilpailijakseen. Historioitsijat eivät aina katsele asioita kansantaloudellisista näkökohdista. Ehkä tästä syystä Ruotsia on pidetty historian saatossa pysyvästi esillä.

Mielenkiintoista on myös, että Venäjän vallattua Suomen, virkamieskunta ei juuri vaihtunut. Näin ollen Ruotsinvallanaikaiset virkamiehet säilyttivät paikkansa ja pitivät yllä ruotsin kieltä ja ruotsalaista hallintokulttuuria. Venäläinen virkavalta puolestaan passitteli suomalaisia hangoittelijoita rakentamaan Siperiaa.

Suomen itsenäisyyden juuret varmaan luotiin tarjoamalla Leninille hyvää palvelua ja suojapaikkoja eri puolilla Suomea. Ehkä hän maksoi tätä velkaa takaamalla Suomelle itsenäisyyden. Taka-ajatuksena saattoi myös olla toivomus vasemmiston vallasta Suomessa. Neuvostoliiton joukothan taistelivat punaisten rinnalla sisällissodassa.

Veljessota oli Suomen historian synkimpiä aikoja ja hetkiä. Jopa veljet taistelivat toisiaan vastaan. Nämä traumaattiset kokemukset nousevat silloin tällöin pintaan vieläkin. Kommunismista sanotaankin, että aate oli hyvä, mutta jätkät pilasivat sen. Kommunismi sortuikin taloudelliseen tehottomuuteensa.

1800-luvulla alkanut metsäteollisuus kuitenkin kasvoi ja kehittyi. Sahatavaraa vietiin 1930-luvun puolivälissä jo yli 5,5 milj. kuutiometriä. Tämä on saman verran kuin 1990-luvun laman pahimpina vuosina.

Jopa venäläiset historioitsijatkin ovat myöntäneet, että Neuvostoliitto aloitti talvisodan. Tästä huolimatta venäläiset trollit vieläkin levittävät aktiivisesti vaihtoehtoista totuutta. Nykyisellä Venäjällä näyttää syntyneen sellainen valehtelun kulttuuri, että itsekin uskotaan siihen. Totuuden puhuminen ei ole kovin yleistä yleensäkään slaavilaisessa kulttuurissa.

Sodat kuitenkin yhdistivät kansan ja sotakorvaukset vielä tiivistivät sitä. Sotakorvaukset loivat perustan Suomen teolliselle nousulle. Suuryritysten hallitsemaan Suomeen alkoi syntyä uutta keskisuurta ja pientä teollisuutta, koska suurteollisuuden rahkeet eivät yksin riittäneet sotakorvausten maksuun. Samalla se loi pohjan vuosikymmeniä kestäneelle vaihtokaupalle Neuvostoliiton kanssa.

Sotakorvausten jälkeen kapasiteettia riitti myös länsimarkkinoille, joita ryhdyttiin valloittamaan tarmokkaasti. Tosin yleislakko ja työväenliikkeen vahvistuminen aiheutti inflaatio-devalvaatio rumban, joka päättyi vasta markan arvon romahdukseen ja kelluttamiseen. Oma valuutta oli kuitenkin ollut vaikeuksissa koko historiansa ajan. Se oli välillä sidottu milloin mihinkin valuuttaan ja kultaan ja hopeaan. Oli myös setelin leikkauksia ja viimeisessä vaiheessa markka sidottiin 1991 ecuun.  Markka on ollut käytössä itse asiassa jo 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien.

Suomella on ollut runsaasti onnea idänkaupassaan. Kun sotakorvausten jälkeen alettiin tehdä kahdenvälistä kauppaa, niin yhdeksi peluriksi perustettiin vuonna 1948 Neste Oy. Venäjältä ei ollut kovin paljon tuotavaa, eivätkä sinkkiämpärit riittäneen kattamaan vientiä. Öljy sen sijaan oli tuote, jolla vienti voitiin kattaa. Nesteen historiassa kerrotaan, että suomalaisista tuotteista maksettiin ylihintaa, koska Neste maksoi öljystä n. 5 % maailmanmarkkinahintoja enemmän. Tämä oli niitä Kekkosen sopimuksia ja sillä perusteella hän myös valitsi yritykset, jotka saavat idänkauppaa käydä. Se oli sellainen kultapossukerho!

Öljykriisi oli Suomen kannalta lottovoitto. Kun muut maat olivat kriisin kourissa polvillaan, niin Suomi sen kun porskutti. Mitä kalliimpaa öljy oli, sitä enemmän piti itään viedä maksuksi tavaraa. Kun länsivienti sakkasi pahasti, niin itävienti kasvoi kohisten ja auttoi pahimman yli. Myös BKT kehittyi siten, että Sorsan hallitus pääsi laittamaa kunnolla rahaa haisemaan.

Kaikki hauska päättyy aikanaan. Koivisto yritti pääministerinä ja presidenttinä hillitä jatkuvaa inflaatio-devalvaatio kierrettä erilaisin konstein. 1977 devalvaation jälkeen kokeiltiin hintasäännöstelyä ja sitten 1980-luvulla vahvan markan politiikkaa. Globaaleja markkinoita ei voi kuitenkaan mikään valtio ohjata valuuttakikkailullaan. Vahvan markan politiikkaan päättyi markan 150-vuotinen historia. Hyvällä syyllä voi kysyä, oliko tämä vahvan markan politiikan perimmäinen tarkoituskin?

Lamasta noustiin sitten Nokian avulla. Tutkijat tosin jopa VATT:ssa todistavat, että Nokian apu tuli liian aikaisin. Olisi vielä tarvittu muutama vuosi, jotta työmarkkinoiden ja julkisen hallinnon rakenteet olisi saatu uusittua. Mutta kuten sanotaan: Mitä isompia ne ovat, sitä kovemmalla rytinällä ne kaatuvat. Nokia sortui vauhtisokeuteen. Seurasi 8 vuoden lama, mutta tänäkään aikana ei ole saatu rakenteita kuntoon.

Rakenteiden uudistamiseen tarvitaan suuria ikäluokkia. Kun nämä puolimiljoonaa poistuvat työelämästä, niin 2020-luvulla hallituksilla ei ole paljon vaihtoehtoja. Silloin itketään ja uudistutaan. 100-vuotias itsenäinen Suomi on tänä aikana todistanut myös poliittisen itsepäisyytensä.

Kommentit pois päältä artikkelissa Suomi neidon toisenlainen historia

Kohtaanto-ongelmat

Työelämän ja koulutuksen kohtaanto-ongelmista keskustellaan vilkkaasti. Työttömiä on paljon, mutta niin on myös avoimia työpaikkoja. Suuri joukko työttömistä on myös koulutettuja. Mieleeni muistui oma kokemukseni 60-luvun teknillisestä koulusta. Meille opetettiin pärekaton rakentamista.

Kurssin lopussa opettaja totesi, että pärekattojen teko on Palolaissa kielletty jo vuosia sitten, mutta koska se on opetusohjelmassa edelleen, niin kurssi on pidettävä ja tentittävä. Tosin nyt tilanne on sellainen, että pärekattokin voidaan tehdä palamattomaksi, mutta laki kieltää sen edelleen.

Nykyinen kehitys on kaikilla aloilla paljon nopeampaa kuin 60-luvulla ja vauhti vain kiihtyy. Myös työn osaamisen vaatimukset muuttuvat melkein päivittäin. Miten siis koulutus voitaisiin pitää ajan tasalla? Tilanne on nyt se, että vastavalmistunut, joka ei ole ollut alansa työharjoittelussa, joutuu kuukausia kestävään perehdytykseen uudessa työpaikassaan. Olen teettänyt melko paljon remontteja ja joutunut niissä tekemisiin myös nuorten kanssa.

Kysyin eräältä nuorelta mieheltä, onko hän käynyt ammattikoulun. Vastaus vähän yllätti. Hän sanoi, että monet ammattikoulun käyneet ovat kertoneet, että siellä ei opi kolmessa vuodessa mitään. Hän päättikin ryhtyä ammattilaisen oppipojaksi. Siinä hän oppii kolmessa vuodessa paljon enemmän kuin ampparissa ja saa vielä palkkaa. Alan ammattilaisen pitää sanoa, että hyvin oli poika oppinut.

Remonttihommissa on sellainen erikoispiirre, että sillä pitää olla moniosaaja. Pelkkä puutöiden tai muuraamisen osaaminen ei enää riitä, vaan on osattava monia muitakin tehtäviä. Luvanvaraiset työt kuten sähkö- ja lvi-työt ovat oma lukunsa. Ammattikouluissa on sellainen ongelma, että työnopettajilta ei vaadita enää käden taitoja. AMK-insinöörit opettavat töitä netistä, mutta se ei todelliseen ammattitaitoon riitä!

Yliopistojen ongelma puolestaan on se, että suurin osa professoreista ei ole koskaan ollut ”oikeissa” töissä. Nykypäivän ulkomaankauppaa ei oikein voi opettaa kuin teoriassa. Käytännöt, joita työelämässä tarvitaan, ei opita yliopistoissa. Olen toiminut monta vuotta näiden suoraan yliopistoista tulleiden maisterien ja metsänhoitajien kanssa ja tuotteen koko arvoketju myyjältä asiakkaalle on ollut pahasti kateissa.

Yhdysvalloissa opiskelijat käyvät hyvin ahkerasti vierailuilla yrityksissä. Siellä he saavat edes jonkinlaisen kuvan käytännön työelämästä. Jotkut voivat jopa löytää kesätyöpaikkojakin. Suomessa professoreilla on iso kynnys olla yhteydessä käytännön elämään opiskeluaikaisen perehdyttämisen järjestämiseksi, koska yrityksessä voi äkkiä munata itsensä.

Myös yrityksissä on nykyisin ongelmia. Ennen työpaikalla oli esim. eläkkeelle lähtevä opastamassa uutta työntekijää, mutta nyt ei ole. Säästöpaineissa uusi työntekijä otetaan vasta, kun siihen on ehdoton pakko. Tähän saattaa kulua kuukausia. Hiljainen tieto on ehtinyt kadota ja perehdyttäminen on hyvin vaikeaa ja rasittaa koko organisaatiota. Yrityksille tällainen perehdyttäminen on kallista, mutta kovapalkkaiset johtajat eivät sitä näytä ymmärtävän. Karavaani pitää kulkea, haukkokoot koirat, mitä haukkuvat.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Kohtaanto-ongelmat

Inflaatio

Kansantaloustieteessä on parikin eri määritelmää inflaatiolle, mutta nehän ovat kaikkien tiedossa. Inflaation kasvuympäristö etenkin euroalueella on vain oleellisesti muuttunut. Markka-aikana Suomen inflaatio oli erittäin monipuolinen ja värikäs. Työmarkkinaneuvottelijat kolmikannassa tiesivät tarkkaan, mitä suuret lakoilla pohjustetut palkankorotukset aiheuttaisivat. Tätä inflaatiota kutsuttiin kustannusinflaatioksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska devalvaatiolla kuitattiin palkankorotusten ostovoima ja kilpailukyvyn menetykset.

Eri hallitukset väistelivät korkeaksi kohoavia inflaatioita eri tavoin. Tässä olivat apuna suljetut rajat, mahdollisuudet käyttää tulleja ja jopa kotimaisten tuotteiden hintasulut. Lisää rahaakin yritettiin painaa, mutta rahan määrän lisääminenkin aiheutti inflaation. Viimeinen yritys oli markan arvon keinotekoinen nosto 1980-luvulla. Se johti sitten lopulliseen katastrofiin. Edes nostalgisen markan aikana mitkään hallinnolliset keinot inflaation hillitsemiseksi eivät toimineet.

Kustannusinflaatio oli vähän kuin pissaisi housuihinsa pakkasella. Suomessa asia ratkaistiin pääasiassa vientikilpailukykyä parantavalla devalvaatiolla. Kaikki tiesivät, että devalvaatio tulee ja pelastaa, mutta tarkkaa aikaa ei tiennyt kukaan. Kaikkein hauskinta sitten oli, kun se tuli ja ostovoima heikkeni entisestään, niin ay-pomot sanoivat, että emmehän me mitään devalvaatiolle voi. Ja työläiset uskoivat!

Nyt ollaan täysin erilaisessa tilanteessa. On yhteinen euro, vapaa liikkuvuus, eikä rajoilla täytetä tullikaavakkeita. On myös paljon sopimuksia EU:n ulkopuolisten maiden kanssa, joilla on tullittomia tuotteita. Tällainen globaali tilanne on aiheuttanut sen, että pääsääntöisesti tarjonta ylittää roimasti kysynnän. Markkinataloudessa syntyy kilpailua, joka hillitsee inflaatiota. Eri euromaissa inflaatio onkin pääosin sisäistä inflaatiota, joka aiheutuu suurimmalta osalta omien hallitusten toimenpiteistä kuten esim. verojen ja maksujen korotuksista.

Vuoden 2008 jälkeen on nähty deflaatio eli hintojen aleneminen, stagnaatio eli talouden taantuman vakaana pitävät hinnat. Nyt ollaan tilanteessa, jossa talouden kasvu alkaa nousta jopa voimakkaasti. Nyt pitäisi olla se aika, jolloin perinteisen kansantalouden normien mukaan inflaation pitäisi alkaa laukata. Koko euroalueella ei kuitenkaan ole todettavissa merkittävää inflaatiota? Miten suhtautuvat tilanteeseen kansantaloustieteen professorit ja päivystävät dosentit? Kuuluuko huokauksia?

Muistan, kun olin mukana lautakuntatyössä 1970-luvulla. Kun tehtiin budjettia, niin puheenjohtaja yleensä kysyi esittelijältä, paljonko arvioidaan inflaation olevan tulevalla budjettikaudella. Jos vastaus oli esim. 3,5 %, niin puheenjohtaja kuittasi, että laitetaan tämän vuoden lukuihin 5 %, Sillä oli budjetti hoidettu. Nyt sitten ollaankin pulassa, kun ei ole inflaatiota, mutta budjettiin pitäisi saada lisää rahaa.

Kun niin valtiolla kuin kunnillakin on liikaa velkaa, niin ongelmaksi on noussut se, mistä karsitaan. Tämä onki poliitikoille vaikea paikka, kun nyt pitäisi päätösten toimia sumean logiikan tekniikalla. Nyt säästöjä kiristetään sairailta, koululaisilta, opiskelijoilta, eläkeläisiltä jne. Näin tutkijasta vaikuttaa siltä, että tässä noudatetaan käänteisenä sitä sulle-mulle-politiikkaa. Ei näytä olevan tavoitteita eikä strategioita. Yleisenä ohjeena pitäisi olla tulevaisuus! Historiaa emme voi muuttaa, mutta siitä voi aina oppia, jos on haluja. Mitä siis haluamme tulevaisuudelta???

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Inflaatio

Rakenteet remonttiin

Ainakin 30 vuotta on ollut tilastollisesti tiedossa, että julkinen terveydenhoito joutuu ennen näkemättömiin vaikeuksiin suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle julkisen terveydenhuollon piiriin. Päättäjät eivät kuitenkaan uskoneet tilastoja eivätkä tutkijoita ja tässä nyt ollaan.

Samanlainen tilanne on edessä, kun sadat tuhannet julkisen sektorin työntekijät lähtevät eläkkeelle. Tämäkin on tiedossa ollut jo pitkään ja tilanteesta on varoitettu. Kuitenkin sama meno jatkuu. Rakenteisiin ei uskalleta puuttua, koska likimain kaikki julkisen sektorin työntekijät ovat puolueiden jäseniä ja yli 600 000 äänestäjää on houkutteleva joukko. Päättäjät ovat siis puun ja kuoren välissä ja ainoastaan odottavat.

Odotus saattaa kuitenkin tulla kalliiksi. Syntyvyys vähenee ja työikäisten määrä vähenee. Tämä merkitsee kiristyvää kilpailua työvoimasta julkisen ja avoimen sektorin välillä. Mikäli mitään ei asian hyväksi tehdä, niin muutaman seuraavan vuosikymmenen kuluttua suurin häviäjä on Oy Suomi Ab. Hyvinvointivaltio Suomi ei voi tätä kilpailua voittaa.

Avoin sektori tulee taistelemaan työvoimasta niin kauan, kunnes palkkataso nousee sellaiseksi, että yritysten on muutettava pois maasta. Jos julkinen sektori ei osallistu palkkakilpailuun, niin julkiset palvelut kaatuvat henkilöstöpulaan. Hyvinvointivaltio alkaa siis kadota yhä kauemmas horisonttiin. Ainoa mahdollisuus varautua tuleviin haasteisiin olisi rohkeasti alkaa purkaa byrokratiaa ja täysin turhia rakenteita. Tosin onhan mahdollista tällaisena digi-aikana toimia kuten yksityiset yritykset. Huomattava osa toiminnoista voidaan ulkoistaa vaikka Espanjaan tai Intiaan.

Kun hyvinvointivaltiota rakennettiin, niin sitä ei pääosin rakennettu kansalaisten tarpeisiin vaan poliittisiin ja hallinnollisiin tarpeisiin. Voisikin siis hyvin todeta, että voi turhuuksien turhuus, kaikki on turhaa! Ongelma näissä purkutalkoissa on tietenkin se, että kukaan, ei edes VM, hallitse valtakunnan rakenteellista kokonaisuutta. Ministeriöt puolestaan pitävät kiinni tiukasti reservaateistaan. Yksikään ministeriö ei todellisuudessa halua luopua mistään. Jos pakko on, niin irtisanotaan sisälähetit, jos niitä vielä jossain on.

Tämä on tilastollisiin faktoihin perustuva ennustus, joka taas menee sarjaan EVVK! Mutta varoitus on jälleen annettu. Jos tässäkin asiassa ajatellaan kuten ennen, niin päätösten tekemättä jättäminen saattaa osua pahasti omaan nilkkaan!

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Rakenteet remonttiin

Voiko tulevaisuutta valita?

Trump loi käsitteen vaihtoehtoisista totuuksista. Mutta onko olemassa myös vaihtoestoisia tulevaissuksia? Suuret monikansalliset yhtiöt alkoivat tutkia mahdollisia tulevaisuuksiaan jo 1960-luvulta alkaen. Tulevaisuuden tutkimuksen katsotaan alkaneen matemaatikko Olaf Helmeristä, joka oli RAND-yhtiön palveluksessa.

Tulevaisuudentutkimuksen perusolettamuksen mukaan tulevaisuus ei ole ainakaan kokonaan ennalta määrätty, vaan tulevaisuus on avoin ja siihen voidaan vaikuttaa. Tulevaisuudentutkimus ei pyri ennustamaan yhtä ainoaa tulevaisuutta, vaan kartoittamaan mahdollisia vaihtoehtoisia tulevaisuustiloja eli polkuja.

Tässä prosessissa tulevaisuudentutkijat käyttävät hyväkseen erilaisia työkaluja kuten esimerkiksi aikasarja-analyyseja, skenaarioita ja simulaatioita. Skenaariot muodostuvat yleensä heikoista signaaleista ja trendeistä. Näistä pyritään päättelemään, mitkä vaihtoehdot muodostuvat megatrendeiksi. Näin aikaan saatuja tuloksia kutsutaan tulevaisuustiedoksi.

Tulevaisuuden tutkimisen vaihtoehtona on ns. ajopuutulevaisuus. Tätä termiähän on käytetty monasti politiikassa. Tulevia tapahtumia, kuten vaikkapa budjettien toteutumismahdollisuuksia, ei sen kummemmin analysoida. Mennään vanhoilla kaavoilla ja vanhoilla luvuilla lisäämällä entisten päälle joitakin prosentteja. Näin saadaan ajopuutulevaisuus, jossa virta vie mukanaan.

Monissa yrityksissäkin unohdetaan se, että maailma muuttuu hyvin nopeasti. Kun on joskus tehty yrityksen perustamisvaiheessa rahoittajien vaatimuksesta liiketoiminta suunnitelma eli Business Plan, niin se siitä. Nykyisessä globaalissa maailmassa tämä suunnitelma pitäisi päivittää joka vuosi budjetin teon yhteydessä. Pitäisi arvioida, mitä muutoksia on tapahtunut liiketoimintaympäristössä ja miten niihin pitäisi reagoida?

Suurimpia yhteiskunnallisia mokia tulevaisuuden ennustamisen kannalta käsitellään hallituksessa ja eduskunnassa parhaillaan. Jo 1980-luvulta alkaen oli tiedossa, että suuret ikäluokat joutuvat aikanaan pois työterveysjärjestelmästä kansalliseen terveydenhuoltoon. Osaltaan lain tekijät ovat itse syyllisiä siihen, etteivät ottaneet jo silloin huomioon tätä faktaa. Aikaa olisi ollut ainakin 30 vuotta, mutta vasta nyt, kun on niin sanotusti tyrät sylissä, koitetaan kovalla kiireellä saada aikaan Sote-uudistusta, jolla voitaisiin taata myös suurten ikäluokkien puolelle miljoonalle kansalaiselle tasa-arvoiset palvelut.

Samaan aikaan ollaan tekemässä myös toista virhettä. Syntyvien lasten määrän aleneminen on muodostunut selväksi trendiksi. Tilastollisesti tarkastellen viimeinen suomalainen syntyy joskus 2050-luvulla. Tästä trendistä huolimatta poliittiset päättäjät eivät ole varautuneet mitenkään väestön vähenemiseen. Tulevaisuuden suunnittelemiseksi pitäisi selvittää, miksi lapsia syntyy niin vähän? Jos syntyvyydelle ei pystytä tekemään mitään, niin ilmeinen vaihtoehto on lisätä maahanmuuttoa. Tässä vaihtoehdossa ovat kuitenkin tunteet vahvasti pinnalla, mutta mikä on vaihtoehto?

Nyt pitäisi siis arvioida, kuka palvelee nykyisiä nuoria 50 vuoden päästä? Suomalaisista ovat jäljellä ehkä vain 2030-luvulla syntyneet, joita on liian vähän palveluammatteihin. Rasismi ei ainakaan auta tilannetta lainkaan! Nykyisten poliittisten päättäjien olisi siis syytä pohtia ja arvioida tulevaisuuden vaihtoehtoja, eikä vain puuhastella tämän ajan ongelmissa.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Voiko tulevaisuutta valita?

Pitäisikö nähdä metsä puilta

Pahasti on vihreiltä pallo hukassa, kun väittävät, että tukkipuista tehdään haketta ja polttopuita. Ei se näin ole. Pitäisiköhän mennä salaa kuvaamaan sellutehtaalle, kuinka tukki menee hakkuriin? Sen verran kuitenkin voidaan myöntää, että nykyisillä sahausmenetelmillä tukkien kupeet kyllä menevät hakkeeksi. Tukki ei kuitenkaan ole ainoa sahatavaran lähde. Tukista seuraavakin puukoko sahataan nykyisin kauppatavaraksi ns. pelkkamenetelmällä. Siinäkin systeemissä syntyy myös haketta.

Suomen metsien kaupallistaminen alkoi, kun tervaa ryhdyttiin viemään maailmalle. Tervan historian oli myös unohtanut EU-komissio, kun se ryhtyi kieltämään tervan käytön. Vai oliko syynä huono omatunto? Eurooppalaisia imperiumeja ei nimittäin olisi ilman suomalaista tervaa. Suurin osa europopalisista kauppa- ja sotalaivoista oli suojattu suomalaisella tervalla. Vain Arkangelin terva kilpaili suomalaisten kanssa.

Tervanpoltosta digiaikaan on kuitenkin pitkä matka ja paljon on tehty myös virheitä. Yksi suurimmista virheistä oli Tunturilapin avohakkuut vuosikymmeniä sitten. Otettiin muistaakseni mallia Ruotsista. Ruotsalaiset luonnonsuojelijat ovat nyt näyttäneet Eurosportin kanavilla ilmakuvaa näistä ankeista maisemista. Suomessakin näitä kyntökaskia on vielä nähtävissä, eikä siellä kasva mikään.

Toinen suuri moka oli inflaatio-devalvaatio pariteetti. Sillä pidettiin kartellinomaisesti sahatavaran hinta niin korkeana kotimarkkinoilla, että esim. suomalaiselta huonekaluteollisuudelta vietiin kilpailukyky täysin. Vientiin sen sijaan jouduttiin myymään sahatavaraa kilpailun edellyttämin hinnoin. Pahin kilpailijamaa oli Neuvostoliitto. Myös Ruotsilla oli logistisesti hyvä kilpailuasema. Kilpailusta johtuen mm. tanskalaiset pystyivät ostamaan sahatavaraa jopa kolmanneksen halvemmalla kuin suomalaiset.

Kilpailun rajoittamiseen osallistui aktiivisesti myös suomalaiset poliittiset toimijat. Bilateraalikaupan sopimuksissa oli nimittäin sovittu, että Neuvostoliitosta saa tuoda sahatavaraa ja puulevyjä ainoastaan lisenssiviraston luvalla. Näitä lupia ei herunut aluksi lainkaan. Myöhemmin poikkeuksia saatiin raja-alueille kuten läntiseen Karjalaan. Ruotsia puolestaan ei kiinnostanut myynti Suomeen. Sen sijaan pohjoisessa ruotsalaiset ostivat tukkia Suomen Lapista.

Pahimpiin virheisiin kuuluu myös ns. hakekartelli. Metsäteollisuus yritykset siirtyivät sellunkeiton alkaessa sopimaan keskenään hinnasta, joka sahoille maksettiin hakkeesta sellutehtaalle toimitettuna. Myös yritysten sisällä toimiville sahoille maksettiin siirtohintoina samaa alhaista hintaa kuin ulkopuolisille. Asiasta on tehty monia laskelmia, mutta yleinen käsitys on, että hinta-laatusuhteen perusteella maksetut hinnat olivat vähintään 20 % alle metsistä tuodun kuitupuun hinnan hakkeena.

Sahat ovat itse olleet vaisuja vetämään tätä kartellia julkisuuteen, koska hakkeen ostot olisivat loppuneet. Toinen pakote oli vaatia hake toimitettavaksi etelän sahoilta Kemiin, jolloin rahti olisi vielä ollut lisärangaistus. Tämä aiheutti sen, että sahateollisuuden tulorakenne oli kaksinapainen. Hyvinä aikoina sahaus oli kannattavaa, mutta huonoina aikoina hake piti hengissä. (Ainoa sahuri Suomessa, joka ei suostunut kiristettäväksi, oli Kalevi Koskinen). Hän laivasi hakkeensa belgialaisille lastulevytehtaille, kunnes aloitti itse lastulevyn valmistuksen.

On myös todettava, että metsäteollisuutta ei juuri tuotekehityskään kiinnostanut, koska ongelmat korjattiin aina devalvaatiolla. Metsäteollisuus itse aika pitkälle määritteli devalvaatiot aina 1990-luvulle saakka, jolloin vahvan markan politiikka otti oikein kunnolla turpiinsa maailman markkinoilla. Euro vie mukanaan markan ja devalvaatiot. Euron tuoma kilpailu puolestaan on johtanut tilanteeseen, jossa nyt käynnistetään uusia suuria sellu- ja bionestetehtaita. Tätä voivat markkaa takaisin haikailevat miettiä tykönään.

Metsän istutukset sen sijaan ovat Suomessa Metsälain mukaan pakollisia. Tämä näyttää olevan asia, joka jopa omilta mepeiltämme on unohtunut. Myös kunnilta, kuten esimerkiksi Lahden kaupungilta, lain määräykset ovat unohtuneet. ”Jos metsätalousmaata, joka on ilmoitettu otettavaksi muuhun käyttöön, ei ole neljän vuoden kuluessa hakkuun tai muun toimenpiteen päättymisestä otettu tähän käyttöön, sovelletaan alueeseen ja sillä suoritettuun hakkuuseen tai muuhun toimenpiteeseen tämän lain säännöksiä.” Ympäri Lahtea on alueita, jotka on ennen kaavojen hyväksymistä hakattu aukoiksi ja sitten unohdettu. Kaavoista tehdyt valitukset ja kysynnän muutokset, aiheuttavat sellaisia viivästymisiä, että kyseinen lainkohta edellyttäisi toimenpiteitä.

Metsän uudistamisvelvoitetta ei kovin monissa EU-maissa ole, joten suomalaisen metsänhoidon ymmärtäminen saattaa olla EU-parlamentissa vaikeaa. Eurooppalaisissa raporteissa myös arvostellaan istutusten vähentävän metsien monimuotoisuutta. Mainittakoon vielä, että suomalaiset metsäylioppilaat ovat olleet istutustöissä mm. Britanniassa ja Irlannissa viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Näissä maissahan puut käytettiin maailmanvalloitukseen tarvittaviin laivoihin.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Pitäisikö nähdä metsä puilta

WP Login