Someen
ilmestyy aika-ajoin ihmettelyä, miksi vahvan markan politiikasta ei ole tehty
tieteellisiä tutkimuksia. Selvityksiä on kyllä tehty ja ainakin yksi
kansainvälinen tutkimus. VATT:n selvityksistä on jäänyt mieleeni kaksi
tapausta. Eräässä selvityksessä todettiin, että 90-luvun lama päättyi kaksi
vuotta liian aikaisin, jotta rakenteita olisi voitu korjata. Syyksi
ilmoitettiin Nokian nousukiito!
Toinen tapaus
oli sikäli järkyttävä, että se todisti Suomen pankin täydellisen ammattitaidon
puutteen valuuttamarkkinoiden toiminnasta. Raportin mukaan Suomen Pankin
johtoryhmässä todettiin, että: ”Saavat tulla metsäteollisuuden vuorineuvokset
polvillaan rukoilemaan devalvaatiota!” Ei tarvinnut tulla, koska metsäteollisuus
oli toimialana polvillaan 90-luvun alussa!
Suomen markan
historia on lyhyt, mutta värikäs. On ollut hopeamarkkaa, kultamarkkaa, valuuttoihin
sidottua markkaa jne. Markan muututtua setelirahaksi, sitä on jouduttu korjaamaan
toistuvilla devalvaatioilla. Devalvaatioita seurasi aina inflaatio ja uusi
devalvaatio, jota kutsuttiin D-vitamiiniksi. Vuosina 1957 ja 1967 suoritettiin
30 % devalvaatiot. Devalvaatioilla pyrittiin aina korjaamaan inflaation aiheuttama
kansainvälinen kilpailukykyvaje. Nyt Kiinaa syytetään valuuttansa manipuloinnista,
mutta kyseessä on devalvointi. Kiinan valuutta reminbi on samanlainen keskuspankin
säätelemä kuin Suomen markka oli.
Koiviston
hallituksen vuoden 1967 devalvaation jälkeistä inflaatiota yritettiin hillitä
hintasäännöstelyllä. Se epäonnistui kuitenkin pahasti, koska tuontituotteille
ei ollut mahdollista asettaa hintasulkuja, koska devalvoitu markka itsessään
nosti tuntihintoja. Kotimaisten tuotteiden hintasulkua myös kierrettiin esim.
kierrättämällä tuote esim. Ruotsin kautta, jolloin hinnan muodostus oli vapaa. Säännöstely
ei myöskään koskenut koko myyntiketjua.
Suomi on
ollut ja on edelleen viennistä riippuva maa. Markan ongelma oli aina se, että kukaan
ulkomainen vientiasiakas ei suostunut ostamaan markoissa. Vientituotteet oli
myytävä Euroopassa ostajamaiden valuutoilla ja muualle dollareina. Kaikkein
koomisinta oli se, että sahamiehet joutuivat myymään tuotteensa Ruotsin
kruunuissa. Ostajat eivät halunneet ottaa mitään valuuttariskiä kahden pahimman
kilpailijamaan välillä. Sahatavaramarkkinoilla Ruotsin kruunu oli vahva valuutta!
Vuoden 1982
devalvaation jälkeen inflaation hillitsemiseen otettiin käyttöön toinen keino.
Sitä on kutsuttu vahvan markan politiikaksi. Markkaa ryhdyttiin keinotekoisesti
vahvistamaan ilman, että Suomen talous olisi antanut siihen aihetta. Apuna
käytettiin jopa markan revalvointia prosentilla 1984 ja neljällä prosentilla
1989. Lopulta tämä politiikka vahvisti Suomen markkaa suhteessa Saksan markkaan
noin 33 % kahdeksassa vuodessa. Tämä on niin suuri valuutan arvon nosto, että
yksikään yritys ei pysty sitä millään toimilla kompensoimaan ja
vientikilpailukyky oli sitten siinä!
Markan
keinotekoisen vahvistamisen lisäksi ryhdyttiin vapauttamaan
valuuttamarkkinoita. Vapauttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa, mutta viimeinen
vaihe tuli liian nopeasti. Kaikilla oli mahdollisuus saada valuuttalainoja ja
pankit pitivät yrityksille oikein kokkareita ja jopa painostivat ottamaan
valuuttalainoja.
Kysyinkin
tutulta pankinjohtajalta tällaisessa tilaisuudessa, että mitäpä jos kupla puhkeaa?
Suomen Pankkihan tätä tyrkyttää, hän vastasi. Valuuttalainat lisäsivät rahan
määrää markkinoilla valtavasti ja Suomesta tuli kasinotalous! Suomen Pankissa
ei ymmärretty sitä, että valuuttalainoja voidaan käyttää vain sellaisissa
kansantalouksissa, joissa oman valuutan arvo määräytyy kansainvälisillä markkinoilla
eli ”kelluu”.
Hintasäännöstelyn
ja vahvan markan politiikan vaihtoehtona olisi ollut kilpailukyvyn
palauttaminen Sisäisellä devalvaatiolla. Sehän ei ollut
kolmikantakonsensuksessa mitenkään mahdollista, koska se olisi edellyttänyt
palkkojen ja muiden etujen leikkauksia. Kiky oli hyvä esimerkki sisäisen devalvaation
yrityksestä. Tuloksethan olivat varsin heikkoja. Vahva markka alkoi vapista,
kun päivittäin alkoi pankeilta tulla tietoja ongelmista lainojensa kanssa. Loppuvaiheessa
yliyön korotkin olivat jo jopa yli 40 %. Monet yritykset, joilla oli
ylimääristä, laittoivat rahat viikon lopun yli koville koroille ja saivat ne
takaisin maanantaina mukavasti turvonneina.
Kun kupla
alkoi puhjeta, niin ensin markka sidottiin ecuun ja devalvoitiin 12 % 1991.
Heti seuraavana vuonna markka jouduttiin laittamaan kellumaan, jolloin sen arvo
romahti. Valtio laittoi pankeille piikin auki ja pankit hakivat konkurssiin
jopa kannattavia yrityksiä. Eri tutkimusten mukaan vahvan markan politiikka
maksoi Suomelle reilut 40 000 yritystä. Arvatkaa kuka joutui lakisääteisesti
elättämään konkurssiin menneet ja elinkautiseen velkahelvettiin tuomitut yrittäjät
– Suomen valtio!
Näitä kustannuksia
ei ole edes VATT halunnut laskea ja kertoa kansalle? Koko tämä tapahtumaketju
vuodesta 1982 johti siihen, että Suomen oli luovuttava markasta ja liityttävä
euroon. Ne, jotka vieläkin haikailevat markan perään, eivät ymmärrä, että Suomi
oli puun ja kuoren välissä!
Pahin on
kuitenkin vielä edessä. Suomen hallinnolliset rakenteet ovat edelleen
samanlaiset ja kilpailukykyämme rasittava kuin ennen euroon liittymistä.
Seuraava lamakausi on tulossa ja silloin on tiedossa verta, hikeä ja
kyyneleitä. Mikäli silloin ei korjata rakenteita kilpailukykyisemmiksi, tullaan
näkemään teollisuuden maastapako. Olipa sitten voimassa täysin naurettava maastopoistumisvero
tai ei.