Archive for elokuu, 2019

Vahvan markan unelma


Someen ilmestyy aika-ajoin ihmettelyä, miksi vahvan markan politiikasta ei ole tehty tieteellisiä tutkimuksia. Selvityksiä on kyllä tehty ja ainakin yksi kansainvälinen tutkimus. VATT:n selvityksistä on jäänyt mieleeni kaksi tapausta. Eräässä selvityksessä todettiin, että 90-luvun lama päättyi kaksi vuotta liian aikaisin, jotta rakenteita olisi voitu korjata. Syyksi ilmoitettiin Nokian nousukiito!

Toinen tapaus oli sikäli järkyttävä, että se todisti Suomen pankin täydellisen ammattitaidon puutteen valuuttamarkkinoiden toiminnasta. Raportin mukaan Suomen Pankin johtoryhmässä todettiin, että: ”Saavat tulla metsäteollisuuden vuorineuvokset polvillaan rukoilemaan devalvaatiota!” Ei tarvinnut tulla, koska metsäteollisuus oli toimialana polvillaan 90-luvun alussa!

Suomen markan historia on lyhyt, mutta värikäs. On ollut hopeamarkkaa, kultamarkkaa, valuuttoihin sidottua markkaa jne. Markan muututtua setelirahaksi, sitä on jouduttu korjaamaan toistuvilla devalvaatioilla. Devalvaatioita seurasi aina inflaatio ja uusi devalvaatio, jota kutsuttiin D-vitamiiniksi. Vuosina 1957 ja 1967 suoritettiin 30 % devalvaatiot. Devalvaatioilla pyrittiin aina korjaamaan inflaation aiheuttama kansainvälinen kilpailukykyvaje. Nyt Kiinaa syytetään valuuttansa manipuloinnista, mutta kyseessä on devalvointi. Kiinan valuutta reminbi on samanlainen keskuspankin säätelemä kuin Suomen markka oli.

Koiviston hallituksen vuoden 1967 devalvaation jälkeistä inflaatiota yritettiin hillitä hintasäännöstelyllä. Se epäonnistui kuitenkin pahasti, koska tuontituotteille ei ollut mahdollista asettaa hintasulkuja, koska devalvoitu markka itsessään nosti tuntihintoja. Kotimaisten tuotteiden hintasulkua myös kierrettiin esim. kierrättämällä tuote esim. Ruotsin kautta, jolloin hinnan muodostus oli vapaa. Säännöstely ei myöskään koskenut koko myyntiketjua.

Suomi on ollut ja on edelleen viennistä riippuva maa. Markan ongelma oli aina se, että kukaan ulkomainen vientiasiakas ei suostunut ostamaan markoissa. Vientituotteet oli myytävä Euroopassa ostajamaiden valuutoilla ja muualle dollareina. Kaikkein koomisinta oli se, että sahamiehet joutuivat myymään tuotteensa Ruotsin kruunuissa. Ostajat eivät halunneet ottaa mitään valuuttariskiä kahden pahimman kilpailijamaan välillä. Sahatavaramarkkinoilla Ruotsin kruunu oli vahva valuutta!

Vuoden 1982 devalvaation jälkeen inflaation hillitsemiseen otettiin käyttöön toinen keino. Sitä on kutsuttu vahvan markan politiikaksi. Markkaa ryhdyttiin keinotekoisesti vahvistamaan ilman, että Suomen talous olisi antanut siihen aihetta. Apuna käytettiin jopa markan revalvointia prosentilla 1984 ja neljällä prosentilla 1989. Lopulta tämä politiikka vahvisti Suomen markkaa suhteessa Saksan markkaan noin 33 % kahdeksassa vuodessa. Tämä on niin suuri valuutan arvon nosto, että yksikään yritys ei pysty sitä millään toimilla kompensoimaan ja vientikilpailukyky oli sitten siinä!

Markan keinotekoisen vahvistamisen lisäksi ryhdyttiin vapauttamaan valuuttamarkkinoita. Vapauttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa, mutta viimeinen vaihe tuli liian nopeasti. Kaikilla oli mahdollisuus saada valuuttalainoja ja pankit pitivät yrityksille oikein kokkareita ja jopa painostivat ottamaan valuuttalainoja.

Kysyinkin tutulta pankinjohtajalta tällaisessa tilaisuudessa, että mitäpä jos kupla puhkeaa? Suomen Pankkihan tätä tyrkyttää, hän vastasi. Valuuttalainat lisäsivät rahan määrää markkinoilla valtavasti ja Suomesta tuli kasinotalous! Suomen Pankissa ei ymmärretty sitä, että valuuttalainoja voidaan käyttää vain sellaisissa kansantalouksissa, joissa oman valuutan arvo määräytyy kansainvälisillä markkinoilla eli ”kelluu”.

Hintasäännöstelyn ja vahvan markan politiikan vaihtoehtona olisi ollut kilpailukyvyn palauttaminen Sisäisellä devalvaatiolla. Sehän ei ollut kolmikantakonsensuksessa mitenkään mahdollista, koska se olisi edellyttänyt palkkojen ja muiden etujen leikkauksia. Kiky oli hyvä esimerkki sisäisen devalvaation yrityksestä. Tuloksethan olivat varsin heikkoja. Vahva markka alkoi vapista, kun päivittäin alkoi pankeilta tulla tietoja ongelmista lainojensa kanssa. Loppuvaiheessa yliyön korotkin olivat jo jopa yli 40 %. Monet yritykset, joilla oli ylimääristä, laittoivat rahat viikon lopun yli koville koroille ja saivat ne takaisin maanantaina mukavasti turvonneina.

Kun kupla alkoi puhjeta, niin ensin markka sidottiin ecuun ja devalvoitiin 12 % 1991. Heti seuraavana vuonna markka jouduttiin laittamaan kellumaan, jolloin sen arvo romahti. Valtio laittoi pankeille piikin auki ja pankit hakivat konkurssiin jopa kannattavia yrityksiä. Eri tutkimusten mukaan vahvan markan politiikka maksoi Suomelle reilut 40 000 yritystä. Arvatkaa kuka joutui lakisääteisesti elättämään konkurssiin menneet ja elinkautiseen velkahelvettiin tuomitut yrittäjät – Suomen valtio!

Näitä kustannuksia ei ole edes VATT halunnut laskea ja kertoa kansalle? Koko tämä tapahtumaketju vuodesta 1982 johti siihen, että Suomen oli luovuttava markasta ja liityttävä euroon. Ne, jotka vieläkin haikailevat markan perään, eivät ymmärrä, että Suomi oli puun ja kuoren välissä!

Pahin on kuitenkin vielä edessä. Suomen hallinnolliset rakenteet ovat edelleen samanlaiset ja kilpailukykyämme rasittava kuin ennen euroon liittymistä. Seuraava lamakausi on tulossa ja silloin on tiedossa verta, hikeä ja kyyneleitä. Mikäli silloin ei korjata rakenteita kilpailukykyisemmiksi, tullaan näkemään teollisuuden maastapako. Olipa sitten voimassa täysin naurettava maastopoistumisvero tai ei.

Kommentit pois päältä artikkelissa Vahvan markan unelma

Miksi investoinnit hiipuvat?

Aloitin LUT:n Täydennyskoulutuskeskuksessa tutkimuksen vuonna 1995. Siinä pyrittiin selvittämään Pk-yritysten lakisääteisiksi määrättyjä maksuja EU-maissa. Tutkimukseni ensimmäinen vaihe johti siihen, että kansanedustaja Väinö Saario kutsui koolle työryhmän, koska suomalaisille yrityksille määrätyt velvoitteet poikkesivat niin ratkaisevasti muista EU-maista. Poikkeaman katsottiin haittaavan radikaalisti suomalaisten yritysten kilpailukykyä Euroopan Unioniin liityttäessä.  Työryhmään kuuluivat mm. Kaisa Vikkula KTT, KOP kansantalousosasto ja valtiovarainvaliokunnan asiantuntija jäsen sekä Mikael Söderman SYKL.

Työryhmän ehdotus toimitettiin Paavo Lipposen hallitusohjelmaneuvotteluihin ja Kauppa- ja Teollisuusministeriöön. Nyt voidaan sanoa, että raportilla ei ollut mitään vaikutusta, ellei oteta huomioon edellisen hallituksen Kiky-sopimusta. Suomen erilainen pakollisten palkkoihin sidottujen ”verojen” vaikutus maamme yritysten kilpailukykyyn on siis ollut tiedossa jo neljännesvuosisadan!

Tutkimuksen eräs ongelma oli, että useat EU-maat eivät halunneet vastata työryhmän tiedusteluihin lainkaan. Näitä maita olivat USA, Hollanti, Norja, Italia ja Tanska. Vastaus saatiin Suomen suurlähetystöltä Hollannista, mutta esim. Suomen suurlähetystö Yhdysvalloissa ei vaivautunut vastaamaan lainkaan. Tietoja saatiin Suomen kaupallisilta konsuleilta esim. Portugalista ja Espanjasta. Oli hyvin ymmärrettävää, että EU:iin liittyvälle maalle ei haluttu paljastaa tärkeitä kilpailukykytekijöitä. Nyt tilanne on muuttunut ja asiat selviävät hyvinkin yksityiskohtaisesti esim. investindenmark.dk ja muilta vastaavilta nettisivuilta.

Rahallisesti Suomi on aivan omassa luokassaan, koska suurlakon jälkeen, kun hyvinvointivaltiota ryhdyttiin rakentamaan, linjaksi valittiin Suomessa yritysten kurittaminen. Tähän oli kaksi syytä. Tilastokeskus piti tarkkaa tilastoa maksetuista palkoista ja kolmikantaneuvottelujen jälkeen palkkoihin tulevat korotukset olivat tiedossa seuraavan vuoden budjetteja laadittaessa. Näin ollen valtion tulot pystyttiin arvioimaan melko tarkasti. Toinen syy oli varmaan se, että varsinaisia tuloveroja ei keskustavasemmiston hallituksissa haluttu pitää tikun nenässä. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa veropohja yltää silmänkantamattomiin ja myös tuloverot ovat aikalailla piikissä.

Jos raportista haluaa jotain hauskaa kertoa, niin erimaiden pakollisten maksujen kappalemäärät kertovat omaa karua kieltään. Hollannissa ja Tanskassa ei yrityksillä ollut lainkaan sivukuluja. Englannissa oli 4 kpl, Portugalissa ja Ranskassa 6 kpl, Saksassa 7 ja Suomessa 16 kpl. Tutkimus osoitti, että Suomen järjestelmä on monimutkainen, vanhanaikainen ja yrityksille hyvin kallis. Ongelma on myös se, että tällainen tilkkutäkki hämärtää eri osapuolten käsityksen todellisista työvoimakustannuksista. Yritin selittää järjestelmäämme useille konsultoimilleni yrityksille Eestissä, mutta sanoma ei mennyt perille. Virossa työntekijät eivät maksa veroja lainkaan. Ne maksaa yritys!

Turun Kauppakorkeakoulun samoihin aikoihin tehdyssä tutkimuksessa PK-yritysten hallintomenettelystä todettiin, että em. hallintomenettelyt vievät pk-yrityksissä aikaa yhteensä 290 tuntia vuodessa. Ajankohdan palkkatason mukaan kustannukset olivat n. 40 000 markkaa vuodessa. Pankki- ja postikuluiksi arvioitiin n. 5 000 markkaa vuodessa. Nyt hallinnointiin käytetään tietokoneita ja ohjelmia. Tästä huolimatta on arvioitu, että kuluja kertyy vuosittain pk-yrityksille n. 25 000 euroa vuodessa. Jos tämä tieto päivitetään ja kerrotaan Tilastokeskuksen yritysten määrällä, saadaan yritysten hallintokuluiksi n. 8,7 miljardia euroa vuodessa. Suurin osa tästä on pois suomalaisten yritysten kansainvälisestä kilpailukyvystä!

Vaikka yllä olevia tietoja ei ole päivitetty, niin Suomessa pakollisten palkkoihin sidottujen yritysten kulujen rakenne ei ole muuttunut. Tältä pohjalta tarkasteltuna, Kiky-hanke oli pelkkää näpertelyä aamukasteisissa lillukanvarsissa. Suomi elää edelleen kaikkien hallinnollisten rakenteidensa osalta aikaa ennen EU:n jäsenyyttä. Tätä menoa kilpailukyky voi ainoastaan taantua edelleen!  Poliittista tahtoa ei näytä löytyvän rakenteiden päätöksiin ennen, kuin tulee itku!                

Kommentit pois päältä artikkelissa Miksi investoinnit hiipuvat?

WP Login