Archive for elokuu, 2019

Miksi yleensä pitäisi viedä?


Teimme 90-luvun loppupuolella LUT:ssa tutkimusta Kaakkois-Suomen pk-yritysten suhtautumisesta vientiin. Yleisin kuulemani vastaus oli, miksi kun menee hyvin, niin menkööt! Globalisaatio ja euro ovat asettaneet yrityksille aivan uuden haasteen viennin suhteen.  Yhä useammat ulkomaiset yritykset tulevat Suomeen kilpailemaan samoilla tuotteilla. Silloin on harkittava, pitääkö haasteeseen vastata ja jos, niin miten?

Yleisesti ottaen suomalaiset pk-yritykset eli suurin osa yrityksistä, on liian pieniä vientimarkkinoille. Siihen on toki ratkaisu, mutta etenkin vanhan polven yrittäjät eivät ole siihen valmiita. Sama koskee suuria suomalaisia yrityksiä, joilla on vientimarkkinat hallinnassaan. Vastaus ongelmaan on verkostovalmistus.

Nokia toi tämän strategian ensimmäisenä Suomessa käytännön tasolle. 90-luvun lopun Nokian kännyköiden lähtö vientimarkkinoilla todelliseen lentoon todistaa asian. Tein aikoinaan ministeriölle tutkimuksen asiasta ja kiertelin näitä Nokian alihankkijoita. Sain silloin melko hyvän käsityksen siitä, miten Nokian verkostovalmistus toimi. Pahimmalla kilpailijalla Erikssonilla oli valtavamäärä monikerroksisia tuotantolaitoksia pelkästään Tukholman alueella. Näissä massiivisissa tiloissa tehtiin kaikki itse.

Nokian verkostovalmistus toimi kuin ahjon palje. Puhelimen prototyyppi valmistui jopa 72 tunnissa. Varsinaisen valmistuksen aloittaminen ei kestänyt juuri viikkoa kauempaa, kun verkostossa jokainen teki oman osansa. Toinen valmistusetu oli se, että mikäli markkinat jostain syystä sakkaavat, niin palkeista lasketaan vähän ilmaa pois, eikä kukaan kärsi pahemmin. Kilpailijalla ongelma oli paljon vaikeampi, kun piti irtisanoa tai lomauttaa, joka Ruotsissakin on hidas prosessi.

Jos todella haluttaisiin työllisyyttä parantaa ja saada yrityksiä lisää vientimarkkinoille, niin tässä olisi hallitukselle ja ministeriöille hyvä markkinarako. Tällainen mahdollisuus on byrokratialle kuitenkin liian vaativa ja etenkin työläs. Voi todeta samalla tavoin, kuin yrittäjät: kun menee byrokratiassa muutenkin mukavasti, niin menkööt!    

Kommentit pois päältä artikkelissa Miksi yleensä pitäisi viedä?

Miss Suomi apuun


Ensimmäisillä matkoillani Britanniaan asuin juuri valmistuneessa hotelli Britanniassa. Hotelli on vielä samalla paikalla, mutta nimi lienee vaihtunut moneen kertaan. Hotelliin oli useana vuonna majoitettu Miss Universumi-kisaan osallistujia. Heille oli varattu kokonainen kerros, joka oli hyvin tarkoin vartioitu. Eräänä marraskuun iltana istuin parin asiakkaan kanssa hotellin aulabaarissa drinksuilla aivan ravintolan oven vieressä. Yhtäkkiä alkoi hissistä tulla vartiomiehiä ja heidän perässään missikatras. Mukana oli myös Miss Suomi, jonka nimeä en muista. Toivotin kuuluvalla äänellä hänelle suomeksi hauskaa iltaa.

Hän pysähtyi paikoilleen ja sitten tuli vartiomiesten saattamana luokseni.

  • En ole moneen päivään puhunut tai kuullut suomea. Missimamma jätti minut täysin yksin tänne. Meillä ei ole täällä tulkkeja, enkä puhu englantia. Koko ajan ovat vartijat vierellä, joten olisi hauska jutella.

Vartijat kuitenkin alkoivat jo närkästyä, mutta hän ei antanut periksi.

  • Meillä on kohta illallistanssiaiset, joten voisitko tulla sinne kavaljeerikseni.
  • Eivät varmaan hyväksy ulkopuolisia sinne.

Samassa saattajat jo veivätkin hänet pois ravintolaan melkein kainaloista kannatellen. Asiakkaani olivat kuitenkin aivan äimän käkenä. He muistivat tapauksen vielä vuosikymmenien päästä ja meikäläisestä tuli oitis julkkis ja asiakassuhde kukoisti ja maine kasvoi. Minä tietenkin kerroin asiakkailleni jutun vähän väritettynä. Kerroin toki, että sain kutsun missien iltagaalaan, mutta sinnehän on kavaljeerit valittu jo hyvissä ajoin. Eikä juttu päättynyt tähän. Alalla jutut leviävät kulovalkean tavoin ja niin tämäkin. Monet viikot sain vastailla eri asiakkaille tapahtumasta.  

Joskus, kun käy oikein hyvä tuuri, niin voi saada vientiapua vaikka Miss Suomelta ja mikäs sen hauskempaa.

Kommentit pois päältä artikkelissa Miss Suomi apuun

Miksi yrityksen pitää kansainvälistyä?


 Mikä tai mitkä siis voisivat olla sellaisia tekijöitä, jotka pakottavat yrityksen kansainvälistymään? Yrityksen kannalta tekijöitä voi olla ainakin kaksi:

  1. Yritys on kasvanut siihen mittakaavaan, että markkinaosuuksien valtaaminen kotimarkkinoilla alkaa heikentää tulosta,
  2. Kansainväliset kilpailijat tunkeutuvat aggressiivisesti yrityksen kotimarkkinoille.

Ensimmäisessä tapauksessa yrityksen on valittava joko paikoilleen pysähtyminen ja hidas taantuminen. Nykyisissä olosuhteissa jättiläisten kaatajat ovat aina kärkkymässä ja odottamassa tilannetta, jossa markkinajohtaja on haavoittuva. Avoimessa markkinataloudessa ei yksinkertaisesti ole turvallista ryhtyä lepäämään laakereillaan. Tähän viittaa liberaalin talouspolitiikan lentävä lause: Kasva tai kuole!

Silloin, kun kansainväliset kilpailijat tunkeutuvat markkinoille, ne ottavat markkinaosuutta siellä jo olevilta. Keinot ovat moninaisia, mutta kaikki johtavat voittojen kaventumiseen. Markkinoille tulijoilla on yleensä suomalaiseen yritykseen verrattuna suuruuden ekonomia apunaan, koska Suomen markkinat ovat pienet ja vain niillä toimiva ei voi hyödyntää vastaavasti suuruuden ekonomiaa. Tällaisessa tilanteessa yritykselle jää kilpailijaan nähden eduksi vain parempi markkinoiden tunteminen ja pitkäaikaiset suhteet.

Tällaisessa tapauksessa yrityksellä on kaksi vaihtoehtoa: se joko siirtyy kokonaan edullisemmille toiminta-alueille tai siirtää osia toiminnastaan edullisempiin toimintaympäristöihin. Molemmat merkitsevät kansainvälistymistä. Markkinoista ei missään tapauksessa luopua, koska niiden osaaminen on selvä kilpailuetu. Tämä etu ei ole pysyvä, mutta se on varsin tärkeä, kun muut kilpailuelementit ovat kunnossa.

Yrityksen kansainvälistyminen johtuu kansainvälisestä kilpailusta. Mitä avoimemmin markkinat toimivat yrityksen kansallisessa ympäristössä, sitä suurempi on tarve kansainvälistymiseen.

Molemmat teoriat ovat siis itse asiassa puukko kurkulla teorioita. Yritykselle ei jää vaihtoehtoja. Aina on tietenkin vaihtoehto lopettaa toiminta tai kaatua saappaat jalassa. Näitä ei voida kuitenkaan noudattaa yrityksen strategioina. Ne ovat luopumisvalintoja. Entiset suljetut taloudet ja siirtymätaloudet ovat joutuneet yhdistyvän Euroopan ja globalisaation myötä näiden uusien haasteiden eteen.

Yritysten kansainvälistymisen tarve riippuu suuresti toimialasta. Globaalisti tarkastellen teollisten yritysten kansainvälistymisestä ovat suuremmat kuin palvelualojen. Teollisuuden ollessa kysymyksessä yrityksen arvoketjut ovat huomattavasti pitempiä ja siksi myös kustannuksiltaan kalliimpia kuin palvelualojen. Palvelualan kansainvälistyminen merkitsee yleensä paikallista toimimista, jolloin toimijoiden arvoketjut ovat samankokoisia. Kilpailu tapahtuu tällöin muilla keinoin ja huomattavasti kapeammalla kustannusten alueella.

Teollisessa tuotannossa R&D voidaan keskittää yhteen maahan ja tuotanto hajauttaa markkinoiden tarpeiden mukaan.

Teollisuudessa voidaan tuotteita suojata patenteilla. Palveluteollisuudessa puolestaan asiakkaiden palvelu saattaa olla hyvinkin yksilöllistä. Tällöin osaaminen joudutaan siirtämään maasta toiseen oppimisprosessien avulla. Nämä ovat verrattain hitaita ja kalliita prosesseja. Kaikesta huolimatta palveluteollisuuden suorat kansainväliset investoinnit (FDI) ovat voimakkaasti lisääntyneet. Kehityksestä huolimatta EU ei ole päässyt vielä yksimielisyyteen, joka mahdollistaisi kaikkien palvelujen vapaan liikkumisen EU:n alueella. Tämä haittaa sellaisia aloja kuten esim. vakuuttaminen ja eläkevakuuttaminen, jotka perustuvat suuruuden ekonomiaan. Tällaisilla aloilla kuluttajien hyödyt olisivat kaikkein huomattavimmat.

Kommentit pois päältä artikkelissa Miksi yrityksen pitää kansainvälistyä?

Luottamus

 

BtoB kaupassa luottamuksen merkitys on aivan toista kuin vähittäiskaupassa. Luottamuksen luominen voi olla pitkäaikainenkin projekti. Yksi luottamuksen saavuttamiskeino on reklamaatioiden käsittely. Se saattaa olla ongelmallista, kun asiakkaitakin on kaikenlaisia. Periaatteessa oli niin, että ennen öljykriisiä käytännössä kaikki kättäpäälle-sopimukset pitivät. Useimmiten ne kuitenkin vahvistettiin kirjallisesti.

Kansainvälisessä kaupassa on olemassa jokaisella teollisuuden alalla hyväkauppatapa, joka toimii ohjeena esim. välimiesoikeuksissa. Ruotsi on yksi niitä harvoja maita, joiden kanssa pitää olla tarkkana. 60-luvulla heillä oli sellainen käytäntö, että kokemukseni mukaan kaikki ostajat tekivät pieniä reklamaatioita. Aloin miettiä, mikä on juju. Totesin hyvin pian, että kaikki reklamaatiot olivat sen verran pieniä, että matkakustannukset olivat korkeampia. Keksittyäni tämän, ilmoitin, että minä tulen katsomaan reklamaation. Reklat loppuivat siihen.

Aiemmin kerroin jo B&D:n kaupasta. Se alkoi monessa suhteessa monien vastoinkäymisten kautta. Lopulta kuitenkin saimme ensimmäisen tilauksen Irlannin tehtaille. Yksi kontillinen eli noin 9 500 kapulaa. Olin Belfastissa perjantaina iltapäivänä lähdössä takaisin Englantiin, kun sain soiton tehtaalta. Kerrottiin, että asiakas oli tehnyt reklamaation liian ohuista levyistä. Aavistin, mitä oli tapahtunut.

Lohjan tehtailla oli paikallisjohtajana paperi-insinööri, jolla ei ollut mitään tajua vanerista. Eikä sitä paitsi kaupankäynnistäkään, koska Finnpap hoiti kaupankäynnin. Hän soitti minulle ja komensi minut lähtemään viikonlopuksi selvittämään asiaa ja mittaamaan kapuloiden paksuuksia. Kysyin häneltä, että tajuaako hän, että niitä on 9,5 tuhatta. No ota Dublinin vapaapalokuntalaisia avuksesi mittaamaan. Vastasin hänelle, että minä lähden nyt kotiin, kun olen ollut koko viikon matkalla. Sanoin, että nyt opetetaan tässä tehdasta ja kontti lähetetään takaisin tehtaalle. Näin lopulta sovittiin, mutta sain hänestä ikuisen vihamiehen.

Tehtaalla sitten todettiin, että yksi paali kapuloita oli silminnähden matalampi kuin muut. Oli käynyt niin, että yksi puristimellinen oli ollut vähän liian paineen alla. Kysyivät että, mitä tehdään, valmistetaanko satsi uudelleen. Ei valmisteta, vastasin. Pakatkaa koko erä uudelleen ja älkääkä laittako niitä ohuita samaan paaliin. Näin tehtiin ja se erä meni sitten läpi. Yleinen käytäntö oli, että 5 % voi olla virheellisiä, mutta eihän niitä nyt samaan pakettiin kannata laittaa.

Tämä temppu kuitenkin vakuutti B&D:n Irlannin, Englannin ja Kanadan tehtaat siitä, että olemme kaupan kanssa tosissaan ja että meihin voi luottaa. Sain vielä paluurahdin puoleen hintaan, joten kustannuksetkin jäivät aika pieniksi, kun ottaa huomioon määrän, joka asiakkaalle toimitettiin vuosien mittaan.   

Saman raaka-aineen kanssa sattui reklamaatio myös Englannissa. Asiakas ilmoitti, että olemme toimittaneet liimavikaista vaneria. Hänpä ei tiennyt, että jokaisella suomalaisella vanerin valmistajalla oli oma tunnusvärinsä liimassa. Kaikki värit tiesi ainoastaan VTT. Asiakas alkoi näyttää huolestuneelta, kun kaivoin laukustani UV-lampun ja aloin tarkastaa liimasaumaa. Kerroin hänelle syyn ja sanoin, että ei ole meidän vaneria. Hän sanoi, ettei ole ostanut keltään muulta. Samalla kuitenkin pihaan kaartoi Schaumannin rekka. Mennäänkö lounaalle, minä tarjoan, sanoi asiakas. Reklamaatio loppui siihen, mutta niin loppuivat kilpailijan kaupatkin.

Kommentit pois päältä artikkelissa Luottamus

Tavaraoppi

Kaikessa BtoB markkinoinnissa on tärkeää tuntea oma tuotteensa niin hyvin kuin mahdollista. Kun ryhdyin kansainväliseksi vanerikauppiaaksi, niin toki tiesin, mitä vaneri on. Halusin kuitenkin perehtyä asiaan perusteellisemmin ja menin pariksi viikoksi vaneritehtaalle. Olin sikäli onnekas, että siellä oli tuotantojohtajana tuttu insinööri omasta oppilaitoksestani.

Hänen opastuksellaan kävin läpi vanerin valmistuksen kohta kohdalta tukista valmiiksi tuotteiksi. Silloin oli kova buumi jatkojalostukseen ja uusia tuotteita syntyi kuin sieniä sateella. Jalosteiden ongelma oli se, että ne olivat pitkälti tuotantolähtöisiä ideoita, eikä kaikilla ollut mahdollisuutta tai tarvetta markkinoilla.

Urani aikana tapasin useita maistereita ja metsänhoitajia, jotka oli revitty suoraan yliopistoista vain alhaisella palkalla. Heidät pantiin töihin ilman minkäänlaista perehdyttämistä. Yritys otti tässä sen riskin, että asiakkaiden luottamus häviää, kun myyjä ei oikein tiedä, mitä myy. Toki aina tulee esiin kysymyksiä, joihin hyväkään myyjä ei osaa vastata. Silloin on rehellisesti sanottava, että ei pysty vastaamaan asiaan, mutta luvata selvittää asian tehtaan kanssa.

Kun minä myin tuotteitani toiselle teollisuusyritykselle, niin vaadin aina, että haluan käydä tehtaalla katsomassa tuotantoa. Ajan mittaan kokemus kasvoi ja pystyin tehtaan läpi kävelemällä arvioimaan, mitä tuotteita sinne on mahdollista myydä. Peruslähtökohta on aina se, että molempien on hyödyttävä asiasta. Pidin periaatteenani fifty-fifty ratkaisua hinnoittelussa. Kun asiakkaalle esittää asian näin, niin usein syntyy käsitys myös myyntihinnasta.

Matkan varrella on tullut vastaan myös tilanteita, joissa asiakas ei halua esitellä tehdastaan. Tämä logiikka perustuu yleensä ajatukseen, että myyjähän kopioi tuotteen ja ryhtyy valmistamaan sitä itse. Tällainen käytös saattaa kuitenkin johtaa myyjän omaan valmistukseen. Tällainen esimerkki oli Black & Decker. He alkoivat 70-luvulla valmistaa kuuluisaa WorkMate-työpenkkiään. Sen kansi oli turvallisuussyistä tehtävä vanerista, joka oli osoittautunut parhaaksi tarkoitukseen.

Idea valmistukseen tuli kuitenkin B&D:ltä itseltään, koska kilpailu pakotti etsimään logistisesti edullisempia tuotteita. Määrät kasvoivat kuitenkin niin suuriksi, että entisetkin alihankkijat pysyivät kuvassa mukana. Tämän hankkeen eteen jouduin tekemään töitä usean vuoden ajan ja se alkoi kyllä aivan vahingossa. Öljykriisin alkaessa jouluaattona Saksan agentti soitti ja ilmoitti, että asiakas haluaa peruuttaa tilauksensa. Tavara oli jo laivassa, joten se oli pakko viedä Saksaan. Kun asiakas oli tietoinen asiasta, hän lupasi ottaa erän vastaan puoleen hintaan.

Koomiseksi asia tuli, kun asiakas teki tuotteesta reklamaation, kun se oli vielä laivassa merellä. Silloin ilmoitin varustamolle, että tuokaa erä takaisin Suomeen. Siellä se sitten kökötti varastossamme, kun UK:n agenttimme tuli ja huomasi erän. Kun hän ihmetteli asiaa, kerroin tarinan. Ei mennyt kauaa, kun hän lähetti tilauksen. Seuraavalla vierailullani Englannissa, kävin tämän asiakkaan luona. Silloinen työnantajani ei ollut kiinnostunut lopputuotteesta, vaikka konekantaa ja osaamista oli riittävästi.

Seuraavan työnantajani töissä olin sitten Lontoossa ja aloin heti perehtymään asiaan tarkemmin. Lopputulos oli, että valmistus alkoi alihankkijan avulla Lohjalla 1977. Monta vääntöä käytiin asian tiimoilta. Käytimme asiakkaita Lapin Luostossa ja itsekin kävin heidän tehtaallaan Kanadassa. Kauppa jatkui aina 90-luvulle asti, jolloin HDF korvasi vanerin. Niitä ehdittiin kuitenkin tietojeni mukaan valmistaa yli 30 miljoonaa kappaletta. Se oli ehdottomasti Suomen suurin vanerin jatkojalostekauppa!  

Kaikessa kaupankäynnissä on aina pidettävä silmät auki ja mieli avoimena. Etenkään kansainvälinen kauppa ei ole mitään Speden rautakauppa!    

Kommentit pois päältä artikkelissa Tavaraoppi

Asiantuntijoiden mukaan…


Kun otsikon fraasia käytetään, niin on syytä nimetä asiantuntija, johon viitataan. On nimittäin niin, että aina on myös asiantuntijoita, jotka ovat täysin erimieltä asioista. Ei ole myöskään kovin rakentavaa viitata asiantuntijaan jossain yksityiskohdassa, joka ei ole ratkaiseva kokonaisuuden kannalta. Jopa tutkimuksetkin voivat olla tarkoitushakuisia.

Toimittaja Larkion saama palaute Lukijan sanassa on oiva esimerkki moisesta asiantuntijoihin vetoamisesta. Asiassa keskityttiin sähköautojen akkuihin, mutta ne ovat vain yksi osa kokonaisuutta. Sähköauto tarvitsee sähköä, joten pitäisi ottaa huomioon myös, miten ja millä sähköä tuotetaan. Pistokkeesta otettua sähköä ei voi valita, koska se on sekasähköä. Ainoa ekologinen sähkö on, jos omalla katolla on aurinkopaneelit tai pihassa tuulimylly. Mutta ei valtio ole tässäkään toimeton. Se nostaa sähkön verotusta kaikilla osa-alueilla!

Jos hallitus todella olisi kiinnostunut autojen tuottamista päästöistä, niin se olisi alentanut biopolttoaineiden verotusta öljypohjaisille kilpailukykyiseksi. Vihreät ovat hallituksessa, mutta tämä tosiasia ei ole kolahtanut? Valtio vaan myy päästöoikeuksia yrityksille ja käyttää rahat vaikkapa esikuntiensa palkkaamiseen. Kun raha kirstuun kilahtaa, niin päästöt taivaalle vilahtaa!

Suomi on aika pieni tekijä ilmaston saastuttamisessa, mutta sisäinen meteli on sen kovempaa. Jos halutaan saada oikeita tuloksia, niin pitäisi tarkastella asiaa vähemmän tekopyhästi. Verotulojen lisääminen ei voi olla pääasia, jos halutaan olla oikealla asialla. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, halutaanko lisää verotuloja, vai vähemmän päästöjä? Halutaanko vähentää uhkapelaamista, vai lisää tuloja? Halutaanko raitistaa kansaa, vai halutaanko lisää verotuloja?

Valtion ja kuntien menojen hillitsemiseksi tarvittaisiin rakenteellisia muutoksia. Niitä on kuitenkin vaikeaa ellei mahdotonta tehdä, koska julkisessa hallinnossa on yli 600 000 henkilöä, jotka ovat poliittisesti erittäin valveutuneita. Hyvä esimerkki oli 90-luvun lama, jolloin valtio vähensi työvoimaa, mutta siirsi tehtävät ja työvoiman kuntien palvelukseen. Näiden rakenteiden kustannuksiin käytetään päästöistä kerättyjä verotuloja, joita on siirrelty taskusta toiseen!

Kommentit pois päältä artikkelissa Asiantuntijoiden mukaan…

Alku aina hankalaa

Vientimarkkinoilla kilpailu on niin kovaa, että itsensä ja tuotteidensa asiakkaan mieleen jättäminen on koko homman a ja o. Nykyisin ajatellaan, että, kun on nettisivut, niin siinä kaikki. Näin ei ole! Kotisivut ovat vain käyntikortti ja etenkin fyysiset teollisuustuotteet vaativat, että sivut päivitetään riittävän usein. Monilla näillä aloilla käydään vielä kauppaa silmästä silmään. Silloin on tärkeää, että pärstäsi jää asiakkaan mieleen.

Jouduin mukaan vientibisnekseen 1971 ihan puun takaa. Pomo tuli perjantaina iltapäivällä kertomaan, että sunnuntaina lähdet Lontooseen. Vähän aikaa löi tyhjää, mutta eihän siinä mikään auttanut. Hän sanoi vain, että agentti David on kentällä vastassa. Olin käynyt Brightonissa vaimon kanssa parin viikon englanninkielen kurssin ja asunut perheessä. Tosipaikan tullen tilanne on kuitenkin toinen.

No siellähän David oli vastassa Heathrown tungoksessa. Ensimmäiseksi yöksi hän vei minut kotiinsa tapaamaan perheensä. Matkalla minun piti joka asia kysyä moneen kertaan, että pääosin asioista jyvälle. David oli tottunut työskentelemään ulkomaalaisten kanssa, joten hän puhui hitaasti ja artikuloi selvästi.

Ensimmäisellä matkalla oli järjestelyt t6ehty etukäteen ja loppuviikosta oli viimeistään selvillä, että näiden asiakkaiden kanssa kaupat oli sovittu paljon ennen minun tuloani. Tämä oli normaalia, koska yleensä puunjalostusalalla Suomesta tulijat olivat tehtaiden johtajia, joita kiinnosti enemmän mukava ajanvietto Englannissa ja Lontoossa. Osa ei edes halunnut poistua Lontoosta.

Kun sitten olimme paluumatkalla kentälle, pystyin jos anomaan Davidille Englanniksi, että seuraavan matkan ohjelman haluan tehdä itse. Hänellä venähti naama ja kysyi miksi? No olin tehnyt kauppaa jo kotimaassa usean vuoden, enkä vielä koskaan ollut saanut kauppoja joka kerta. Kerroinkin, että nämä kaupat on tehty etukäteen, eikä minulla ollut mitään osuutta niihin. Hän myönsi asian oitis.

Oltiin käynnistämässä lahtelaisessa yrityksessä vaneri- ja lastulevytuotantoa ja se vaati kovaa fyysistäkin panostusta myyntiin. Asiakkaita tuotiin jopa partchartereilla ulkomailta Suomeen vierailemaan tehtaalla. Ainoa kestityspaikka oli noihin aikoihin Seurahuone. Siellä oli ravintolapäällikkönä Reino Oinonen, joka oli pomoni läheinen ystävä. Aina, kun menin asiakkaiden kanssa illalliselle, Reino tuli pöytään ja teki oman manööverinsä. Hän pyysi tarjoilijan paikalle, otti silmälasit päästäni ja kehotti tarjoilijaa käymään pesemässä ne. Tämä oli asia, joka hämmästytti ulkomaisia vieraita ja jäi heidän mieleensä. Otin tästä asiasta kopin.

Kommentit pois päältä artikkelissa Alku aina hankalaa

Kohtaanto-ongelma


Otsikon aihe on yhä useammin esillä julkisessa sanassa. Se on ollut jo pitkään sitä, mutta ongelmalle ei ole tehty juuri mitään – miksi? Useat peräkkäiset hallitukset ovat lisänneet rahoja etenkin yliopistoille, mutta akateeminen työttömyys on vain lisääntynyt. Toisaalta eri teollisuuden aloilla on työvoimapulaa, mutta ammatilliseen koulutukseen ei juuri paukkuja löydy? Pitääkö tästä vetää se johtopäätös, että tulipalo on väärin sammutettu? Pitäisikö nyt ryhtyä pitkän yliopisto-opiskelun jälkeen ryhtyä uudelleen kouluttamaan maistereita hitsaajiksi, metallimiehiksi, timpureiksi, sairaanhoitajiksi jne?  

Monilla näillä aloilla hankkii nykyään paremmin kuin maisterin papereilla. Esimerkiksi ei kannata ottaa paperikoneenhoitajaa, joka tienaa tuplasti valtiotieteen maisteriin verrattuna. Paperikoneen hoitajalta vaaditaan tietoja, taitoja ja vankkaa osaamista, jota yliopistoista ei saa. Yliopistokoulutus kaiken kaikkiaan on pääosin pelkkää teoriaa ja käytäntö joudutaan opettelemaan varsinaisilla työpaikoilla. Yhdysvalloissa yhteistyö yliopistojen ja yritysten välillä on opiskeluaikana hyvin tiivistä.

Tekniikan kehittyminen teollisilla aloilla on niin nopeaa, että koulutuksen on käytännössä mahdotonta pysyä vauhdissa mukana. Koneet ja laitteet kehittyvät siksi nopeasti, että koulujen on mahdotonta niihin investoida! Lisäksi robotismi tuo mukanaan täysin uudenlaisia haasteita. Koko suomalainen koulutusjärjestelmä ja työnvälitys on niin byrokratisoitunut, että se pitäisi luoda kokonaan uudelleen.

Rakennusmestarien koulutus lopetettiin 90-luvulla. Silloin asiantuntijat varoittelivat seurauksista. Siinä säästettiin taas väärästä paikasta. Nyt on jouduttu palaamaan ja AMK-rakennusmestarien koulutus on aloitettu. Opetusohjelmat ovat kuitenkin entiseen verrattuna täysin puutteellisia. Nämä rakennusmestarit eivät ole päteviä työnjohtajia, joista on nyt huutava pula. Rakentaminen on hyvin vastuullista, koska vaarassa ovat ihmishenget. Tästä syystä yritykset eivät uskalla palkat näitä henkilöitä työnjohtajiksi.

Sen sijaa, että hoetaan jatkuvasti kohtaanto-ongelmasta, pitäisi tehdä perusteellinen selvitys ongelmasta ihan koko ketjun osalta koulutuksesta työnvälitykseen ja työpaikoille.  

Kommentit pois päältä artikkelissa Kohtaanto-ongelma

Eläkkeiden leikkaus


Eläkkeiden leikkaus ei ole kovin yksinkertainen tehtävä, koska eläkelakejakin on monta. Työeläkelakeja ovat merimieseläkelaki, yrittäjän eläkelaki, maatalousyrittäjän eläkelaki, julkisten alojen eläkelaki, ortodoksisesta kirkosta annettu laki, Suomen Pankista annetun lain 2 momentin 6 kohdan nojalla annettu eläkesääntö ja eräiden valtakunnassa voimassa olevien valtion eläkkeitä koskevien säännösten soveltamisesta Ahvenanmaan maakunnassa annettu maakuntalaki.

Ensimmäiseksi pitää priorisoida, minkä ryhmän eläkkeitä leikataan. Maatalousyrittäjien ja yrittäjien eläkkeet ovat siksi pieniä, että leikkaukset jouduttaisiin kompensoimaan erilaisilla sosiaalisilla tuilla. Jos taas leikattaisiin vain erittäin korkeita eläkkeitä, niin hyöty jäisi melko pieneksi. Lisäksi tulisi eteen perustuslaillisia tasavertaisuusongelmia.

Ihan matemaattisesti tämän hetken tilanteen mukaan eläkekassojen varat riittävät noin sadaksi vuodeksi. Eläkkeensaajien määrä puolestaan alkaa laskea voimakkaasti jo 30 vuoden kuluttua. Silloin suuret ikäluokat eivät enää kuluta eläkekassojen varoja. Toisesta päästä puolestaan ikäluokat pienenevät kovaa vauhtia syntyvyyden laskiessa. Voikin olla, että eläkeläisten suurin ryhmä ovat maahan muuttaneet. Nuorten olisi nyt syytä panna jäitä hattuun ja laskeskella asioita tarkemmin.

Lopuksi nuorten on myös pohdittava, ovatko he itse valmiita huolehtimaan vanhemmistaan hautaan asti, kun eläkkeet on leikattu sellaisiksi, että niillä ei enää pärjää. Ennen nykyisiä eläkelakeja, perheiden lapsimäärät olivat suuria, koska lapset olivat vanhempiensa ainoa eläketurva. Jättäisikö siis nykyinen sukupolvi vanhempansa heitteille, kun yhteiskunta on näin jo melkein tehnyt vanhuksille?

Kommentit pois päältä artikkelissa Eläkkeiden leikkaus

Vahvan markan unelma


Someen ilmestyy aika-ajoin ihmettelyä, miksi vahvan markan politiikasta ei ole tehty tieteellisiä tutkimuksia. Selvityksiä on kyllä tehty ja ainakin yksi kansainvälinen tutkimus. VATT:n selvityksistä on jäänyt mieleeni kaksi tapausta. Eräässä selvityksessä todettiin, että 90-luvun lama päättyi kaksi vuotta liian aikaisin, jotta rakenteita olisi voitu korjata. Syyksi ilmoitettiin Nokian nousukiito!

Toinen tapaus oli sikäli järkyttävä, että se todisti Suomen pankin täydellisen ammattitaidon puutteen valuuttamarkkinoiden toiminnasta. Raportin mukaan Suomen Pankin johtoryhmässä todettiin, että: ”Saavat tulla metsäteollisuuden vuorineuvokset polvillaan rukoilemaan devalvaatiota!” Ei tarvinnut tulla, koska metsäteollisuus oli toimialana polvillaan 90-luvun alussa!

Suomen markan historia on lyhyt, mutta värikäs. On ollut hopeamarkkaa, kultamarkkaa, valuuttoihin sidottua markkaa jne. Markan muututtua setelirahaksi, sitä on jouduttu korjaamaan toistuvilla devalvaatioilla. Devalvaatioita seurasi aina inflaatio ja uusi devalvaatio, jota kutsuttiin D-vitamiiniksi. Vuosina 1957 ja 1967 suoritettiin 30 % devalvaatiot. Devalvaatioilla pyrittiin aina korjaamaan inflaation aiheuttama kansainvälinen kilpailukykyvaje. Nyt Kiinaa syytetään valuuttansa manipuloinnista, mutta kyseessä on devalvointi. Kiinan valuutta reminbi on samanlainen keskuspankin säätelemä kuin Suomen markka oli.

Koiviston hallituksen vuoden 1967 devalvaation jälkeistä inflaatiota yritettiin hillitä hintasäännöstelyllä. Se epäonnistui kuitenkin pahasti, koska tuontituotteille ei ollut mahdollista asettaa hintasulkuja, koska devalvoitu markka itsessään nosti tuntihintoja. Kotimaisten tuotteiden hintasulkua myös kierrettiin esim. kierrättämällä tuote esim. Ruotsin kautta, jolloin hinnan muodostus oli vapaa. Säännöstely ei myöskään koskenut koko myyntiketjua.

Suomi on ollut ja on edelleen viennistä riippuva maa. Markan ongelma oli aina se, että kukaan ulkomainen vientiasiakas ei suostunut ostamaan markoissa. Vientituotteet oli myytävä Euroopassa ostajamaiden valuutoilla ja muualle dollareina. Kaikkein koomisinta oli se, että sahamiehet joutuivat myymään tuotteensa Ruotsin kruunuissa. Ostajat eivät halunneet ottaa mitään valuuttariskiä kahden pahimman kilpailijamaan välillä. Sahatavaramarkkinoilla Ruotsin kruunu oli vahva valuutta!

Vuoden 1982 devalvaation jälkeen inflaation hillitsemiseen otettiin käyttöön toinen keino. Sitä on kutsuttu vahvan markan politiikaksi. Markkaa ryhdyttiin keinotekoisesti vahvistamaan ilman, että Suomen talous olisi antanut siihen aihetta. Apuna käytettiin jopa markan revalvointia prosentilla 1984 ja neljällä prosentilla 1989. Lopulta tämä politiikka vahvisti Suomen markkaa suhteessa Saksan markkaan noin 33 % kahdeksassa vuodessa. Tämä on niin suuri valuutan arvon nosto, että yksikään yritys ei pysty sitä millään toimilla kompensoimaan ja vientikilpailukyky oli sitten siinä!

Markan keinotekoisen vahvistamisen lisäksi ryhdyttiin vapauttamaan valuuttamarkkinoita. Vapauttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa, mutta viimeinen vaihe tuli liian nopeasti. Kaikilla oli mahdollisuus saada valuuttalainoja ja pankit pitivät yrityksille oikein kokkareita ja jopa painostivat ottamaan valuuttalainoja.

Kysyinkin tutulta pankinjohtajalta tällaisessa tilaisuudessa, että mitäpä jos kupla puhkeaa? Suomen Pankkihan tätä tyrkyttää, hän vastasi. Valuuttalainat lisäsivät rahan määrää markkinoilla valtavasti ja Suomesta tuli kasinotalous! Suomen Pankissa ei ymmärretty sitä, että valuuttalainoja voidaan käyttää vain sellaisissa kansantalouksissa, joissa oman valuutan arvo määräytyy kansainvälisillä markkinoilla eli ”kelluu”.

Hintasäännöstelyn ja vahvan markan politiikan vaihtoehtona olisi ollut kilpailukyvyn palauttaminen Sisäisellä devalvaatiolla. Sehän ei ollut kolmikantakonsensuksessa mitenkään mahdollista, koska se olisi edellyttänyt palkkojen ja muiden etujen leikkauksia. Kiky oli hyvä esimerkki sisäisen devalvaation yrityksestä. Tuloksethan olivat varsin heikkoja. Vahva markka alkoi vapista, kun päivittäin alkoi pankeilta tulla tietoja ongelmista lainojensa kanssa. Loppuvaiheessa yliyön korotkin olivat jo jopa yli 40 %. Monet yritykset, joilla oli ylimääristä, laittoivat rahat viikon lopun yli koville koroille ja saivat ne takaisin maanantaina mukavasti turvonneina.

Kun kupla alkoi puhjeta, niin ensin markka sidottiin ecuun ja devalvoitiin 12 % 1991. Heti seuraavana vuonna markka jouduttiin laittamaan kellumaan, jolloin sen arvo romahti. Valtio laittoi pankeille piikin auki ja pankit hakivat konkurssiin jopa kannattavia yrityksiä. Eri tutkimusten mukaan vahvan markan politiikka maksoi Suomelle reilut 40 000 yritystä. Arvatkaa kuka joutui lakisääteisesti elättämään konkurssiin menneet ja elinkautiseen velkahelvettiin tuomitut yrittäjät – Suomen valtio!

Näitä kustannuksia ei ole edes VATT halunnut laskea ja kertoa kansalle? Koko tämä tapahtumaketju vuodesta 1982 johti siihen, että Suomen oli luovuttava markasta ja liityttävä euroon. Ne, jotka vieläkin haikailevat markan perään, eivät ymmärrä, että Suomi oli puun ja kuoren välissä!

Pahin on kuitenkin vielä edessä. Suomen hallinnolliset rakenteet ovat edelleen samanlaiset ja kilpailukykyämme rasittava kuin ennen euroon liittymistä. Seuraava lamakausi on tulossa ja silloin on tiedossa verta, hikeä ja kyyneleitä. Mikäli silloin ei korjata rakenteita kilpailukykyisemmiksi, tullaan näkemään teollisuuden maastapako. Olipa sitten voimassa täysin naurettava maastopoistumisvero tai ei.

Kommentit pois päältä artikkelissa Vahvan markan unelma

WP Login