Archive for tammikuu, 2018

Yliopistomaailma

Ollessani jatko-opiskelijana LUT:ssa, professorini pyysi minua kirjoittamaan oppikirjan puutuotteiden markkinoinnista. Se tulisi olemaan Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppikirjasarjan oppikirja no 1. Nyt, kun googlaa tätä sarjaa, niin se oli myös sarjan viimeinen. En silloin ollut niin paljon sisällä yliopistomaa-ilmassa, että olisin tajunnut tulleeni hyväksikäytetyksi professorin kampanjassa rehtoriksi.
Puolisentoista vuotta meni kirjan kirjoittamiseen ja matkalla selvisi, että aiheesta ei ole aikaisemmin kirjoitettu yhtään kirjaa ainakaan Euroopassa. Sain käsikirjoituksen valmiiksi ja vein sen proffan luettavaksi. Hän piti kirjaa hyvänä, mutta lupasi pyytää mielipidettä yliopiston kaupalliselta puolelta. Muutaman viikon kuluttua sain sitten kutsun mennä tapaamaan kaupallisen yliassistenttia. Tämä naishenkilö oli sellainen alle kolmekymppinen pitkän linjan yliopistolainen. Hänen ainoa kommenttinsa oli, että kirjassa oli liian vähän lähdeviitteitä.
Pyysin häntä suosittelemaan lisäviitteitä. Hän kuitenkin totesi, että ala on hänelle vieras, eikä hän voi suositella mitään. Kysyin vielä, oliko hän koskaan myynyt mitään tai osallistunut millään tavoin markkinointiin. Ei ollut. Hän vain opetti markkinointia. Näinhän se yleensä on yliopistoissa, että eletään pelkän teorian varassa. Jotten olisi polttanut hihojani, niin oli pakko sanoa, että olen myynyt puutuotteita yli 30 vuotta eri puolilla maailmaa ja olen toiminut useita vuosia Lontoossakin markkinoinnin johtajana. Tältä pohjalta niitä lähdeviitteitä on tullut.
Tästä lähtivät sitten juorut kiertämään yliopistoa. Tämä prosessi sitten opetti minulle, kuinka suuria ovat kateus, selkäpuukottaminen ja asemista kilpailu yliopistomaailmassa. Yritysmaailmassa tehokkuuden mittarit ovat aika selkeitä, mutta yliopistossa asema pitää näköjään hankkia muilla keinoin. Koska olin valmistunut tuotantotalouden osastolta, mutta olin jatko-opiskelijana puuteollisuudessa, niin kuulin erikoisesta tapahtumasta. Näiden osastojen professorit olivat ottaneet yliopiston käytävällä kovaäänisesti yhteen siitä, kenelle kunnia kirjastani kuuluu.
Olin tehtävän saadessani ymmärtänyt, että tilaaja eli yliopisto, kustantaa kirjan ja hoitaa sen markkinoinnin. En tiedä oliko syynä edellinen kateuskohtaus vai mikä, mutta pitkän väännön jälkeen jouduin julkaisemaan kirjan omakustanteena. Silti se oli kuitenkin oppikirjasarjan oppikirja no 1. Surkuhupaisaa oli myös se, että edes yliopiston kirjastolla ei ollut varaa ostaa kirjaa, vaan minun piti se lahjoittaa. Kirjasta ei edes kerrottu yliopiston nettisivuilla. Oppilaitokset eri puolilla Suomea ostivat kirjaa kyllä niin, että sain painatuskulut kasaan. Kirja poiki myös luentoja oppilaitoksissa eri puolilla Suomea.
Sitten sain postia Virosta Luuan Metsäülikoolista. Professori Aino Mölder oli nähnyt kirjanEEA Suomen vierailullaan ja halusi ostaa sen. Lähetin hänelle vapaakappaleen, koska tämä oppilaitos oli alansa johtava korkeakoulu Virossa. Muutaman viikon kuluttua sain sähköpostia Ainolta. Hän kertoi, että Viron valtion vienninedistämisyritys Estonian Export Agency oli halukas ostamaan kirjan vironkieliset kustannusoikeudet. Melko nopeasti Tallinnassa lyötiin kaupat lukkoon. Aino käänsi kirjan viroksi ja se käännettiin myös venäjäksi. Hauska juttu oli, että pienessä Virossa kirjaa myytiin enemmän kuin Suomessa.
EEA oli myös hakenut EU:lta rahoitusta kirjan esitelmöintiin Virossa, joten asiasta tuli suurempikin projekti. Kiertelin sitten EU:n konsulttina 10 päivää eripuolilla Viron yrittäjäyhdistyksiä luennoimassa kirjasta. Tästä on kulunut aikaa jo liki 20 vuotta, mutta kirjani Metsäst Turule on kuulemma vielä Tallinnassa kansalliskirjastossa. Lopulta tämä yliopiston riitely ja hyväksikäyttö osoittautui ihan hyväksi bisnekseksi minulle. Yliopisto jäi sen sijaan nuolemaan näppejään ja siitä jouduin kärsimään myöhemmissä opiskelun vaiheissa.

Kommentit pois päältä artikkelissa Yliopistomaailma

Verovertailut ovat vain viihdettä

Suomessa tehdään innokkaasti verovertailuja muihin maihin. Haluna on löytää edes joku maa, jossa verotus olisi kovempaa kuin Suomessa. Vaikka suomalaiset vertailujen tekijät eivät asiaa myönnä, niin vertailut ovat mahdottomia. Kaikissa maissa järjestelmät ovat täysin erilaisia, joten niiden keskinäinen vertailu ei ole objektiivista. Perustellusti voisi olettaa, että vertailuja tehdään Suomessa tarkoitushakuisesti? Selkeämmän kuvan saisi, jos verrattaisiin maiden talouksien sisäisten tulonsiirtojen määrää toisiinsa.

Suomessa unohdetaan esimerkiksi palkansaajien maksamat veroluonteiset eläke- ja -sosiaaliturva-maksut. Useimmissa maissa nämä maksut sisältyvät tuloveroon, ALV:on ja muihin vastaaviin veroihin. Samoin yritysten verovertailuissa unohdetaan yritysten maksamat palkkoihin perustuvat verojen luonteiset maksut. Näin ollen yritystenkään verovertailut eivät ole vertailukelpoisia.

Lisäksi vertailuissa pitäisi ottaa huomioon verotuksen rakenteelliset erot. Esimerkiksi Virossa ja Britanniassa tuloveroilmoitus tehdään vain erittäin harvinaisissa poikkeustapauksissa. Yleensä verotus tapahtuu työnantajan antamien tietojen perusteella. Tämä johtuu siitä, että ansiotulosta ei ole mahdollista tehdä mitään vähennyksiä. Suomessa puolestaan näitä vähennyksiä on runsaasti esim. työmatkavähennykset, kotitalousvähennykset, jäsenmaksut, asuntolainojen korkovähennykset ja lukuisia muita. Vertailuissa käytetään vain julkisia prosentteja, jotka eivät todellakaan kerro yksittäisen henkilön todellista lopullista veroprosenttia.

Myös yritysverotuksen rakenteet poikkeavat huomattavasti maasta toiseen. Jos Suomea verrataan vaikkapa Tanskaan, niin ero on kuin yöllä ja päivällä. Tanskassa yritykset eivät maksa mitään palkoihin perustuvia sosiaali- yms maksuja. Suomessa tällaisia maksuja on kappalemääräisesti noin 20. Tanskassa työnantajamaksut kerätään muina veroina. Virossa yritykset maksavat veroa vasta silloin, kun yhtiöstä kotiutetaan voittoja. Suomessa puolestaan yrityksiä verotetaan ensin voitosta ja sen jälkeen osakkeenomistajia osingoista. Omistajien kannalta Suomessa maksetaan kaksinkertainen vero Viroon verrattuna.

Suomessa yritysverotuksen rakenne on myös epätasa-arvoinen, ellei jopa perustuslainvastainen. Tästä esimerkkinä vaikkapa lääkärien nostamat verottomat osingot yhtiöistään. Myös listattuihin yrityksiin sijoittaneet joutuvat maksamaan osingoista korkean veron, kun listaamattomissa pääsee helpommalla. Monet yksin yrittäjät ja pienten yhtiöiden omistajat eivät voi koskaan jakaa osinkoja ja joutuvat maksamaan palkoistaan tavallista tuloveroa. Se ei paljon houkuttele ottamaan yritysriskejä.

Kun Suomessa puhutaan yritysten kansainvälisestä verokilpailusta, niin vain yhteisövero (20 %) tuodaan esille ja sitä verrataan muiden maiden vastaaviin veroihin. Se ei todellakaan ole mikään mittari, koska se kätkee taakseen paljon muita veroluonteisia maksuja. Olisi syytä tarkastella myös isoa kuvaa eli sitä, kuinka paljon sijoittaja joutuu maksamaan osingoistaan. Kokonaisuutena sijoittaja joutuu maksamaan veroja yli 50 %, kun otetaan huomioon ensin yhteisövero ja sitten osinkovero.

Ei siis ole ihme, jos verot kauas karkaavat. Suomessa veropohja on niin laaja, että seinät alkavat tulla vastaan. Kansainvälisten tutkimusten mukaan yhden verodollarin uudelleen jakaminen maksaa 2 dollaria. Tästä todisteena Suomellakin velka vain kasvaa, kun tulot eivät riitä kattamaan menoja! Hyvinvointivaltion hallitus onkin kuin tikka tervatulla laudalla. Digitalisaatio alkaa purra tähän ongelmaan vasta joskus, kun ennen sotia ja sota-aikana syntyneistä aika jättää.

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Verovertailut ovat vain viihdettä

Liikenteenpäästöt

Ollaanko varmasti ihan vakavissaan, kun puhutaan liikenteenpäästöjen vähentämisestä? Liikennepolttoaineet ja verotus liittyvät toisiinsa kaikissa EU-maissa kuin paita ja peppu. Jos aletaan oikein miettiä, puhuvatko hallitukset liikennepäästöjen vähentämisestä tosissaan, nousee esiin monta ihmetyksen aihetta.

Vedyllä toimivien polttokennoautojen valmistus loppui kuin seinään 2006. Miksi myös autojen valmistajat lopettivat lupaavasti alkaneen valmistuksen niin nopeasti?  Yksi syy saattoi olla se, että vetyä voi valmistaa kotioloissa vaikka järvivedestä.  Tämä olisi katkaisut pahasti polttoaineen verotusketjun ja vähentänyt radikaalisti valtioiden verotuloja. Olisi pitänyt säätää kieltolaki, joka kieltää vedyn valmistuksen kotona kuin pontikan keiton. Tällainen olisi kuitenkin ollut mahdoton valvoa.

Sitten alkoivat tulla markkinoille biopolttoaineet. Suomen metsäteollisuus ei ollut lainkaan kiinnostunut tuotekehityksestä markka-aikana. Silloin tuotekehittelystä vastasi devalvaatio. Kun euro otettiin käyttöön, niin oli pakko ryhtyä harrastamaan tuotteiden kehittelyä. Jos tässäkin asiassa halliotus olisi vakavissaan vähentämässä päästöjä, niin kyllä biopolttoaineiden verotusta pitäisi muuttaa niin, että hinta olisi sama kuin hiilipohjaisilla.

Nyt on kuitenkin asia jätetty autoilija vastuulle, jonka pitää maksaa valtiolle siitä, että vähentää päästöjä. Eihän valtio voi omasta pussistaan päästöjen vähennyksiä maksaa – paitsi tietysti tuulivoimaloissa. Biopolttoaineet ovat siis muutaman prosentin kalliimpia kuin ne enemmän saastuttavat tavalliset bensat ja dieselit.

Sitten ovat nämä sähköautot. Ne ovat kovin kalliita ja ajomatkatkin vielä melko lyhyitä. Norjassa on subventoitu näiden autojen ostoa rajusti, mutta meillä tuki on mitätön. Sähköautoon on nyt kehitetty pieni diesel, joka lataa akkuja ja saa aikaan säätöjä ja samalla vähentää päästöjä. Sähköauton yleistymisen esteenä on hinnan lisäksi jälleen verotus. Sähköä autonlataukseen on vaikea verottaa raskaammin, kuin teollisuus- ja kotitalouskäyttöön.

Kotitalouksien verotus on jo tapissaan ja sähkölaskussa enää vain kolmannes on energian hintaa. Loput ovat sitten monopolin alaisia siirtomaksuja ja veroja. Jos yleistä sähkön verotusta nostettaisiin, niin se alentaisi ostovoimaa. Koko autokanan sähköistäminen siis pienentäisi jälleen roimasti valtion verotuloja. Se ei myöskään ole mahdollista, koska veropohjaa ei ole enää mahdo0llista laajentaa korvaamaan polttoaineiden verotusta. Polttoaineiden hinnasta yli 70 % on veroja ja sitä on vaikea korvata.

Edellä olevan perusteella siis voi tulla sellaiseen johtopäätökseen, että liikennepäästöjen vähentäminen on noidankehä, josta on vaikea päästä ulos. Jos tästä päästäisiin ulos, niin valtiolle jäisi Musta Pekka käteen ja olisi pakko purkaa rakenteita säästöjen saamiseksi. 100-vuotiaan Suomen veronkierrossa on jo niin paljon kolesterolia, että tulppa ei ole kaukana. Viroistaan kynsin hampain kiinnipitävien olisi jo aika hyväksyä tosiasiat!

Kommentit pois päältä artikkelissa Liikenteenpäästöt

Työvoimapula

Markkinataloudessa valtion ensisijainen tehtävä on luoda avoimelle sektorille eli yrityksille kilpailukykyinen toimintaympäristö. Nyt EU:ssa se on entistäkin tärkeämpää, kun alueella on tulleista ja rajoista vapaa kilpailu. Suomessa kolmikanta on kuitenkin toiminut päinvastaiseen suuntaan. On jaettu sellaista, mitä ei ole vielä ehditty ansaita.

Koulutuksesta puhutaan nyt laajasti julkisuudessa, mutta etenkin ammattialoilla se alkaa olla myöhäistä. Esimerkiksi rakennusmestarien koulutus lopetettiin laman aikana 1994. Silloin ylevänä ajatuksena oli korvata mestarit AMK-insinööreillä, Tein viime vuosikymmenellä laajan konsulttityön eräälle alan suurelle yritykselle. Yksiselitteinen tulos oli, että insinöörejä ei kiinnosta töiden johtaminen rakennuksilla.

Muutoksen myötä hävisi myös hiljaisen tiedon siirtyminen vanhemmilta nuoremmille. Tämä näkyy erityisen hyvin tilanteissa, joissa yritetään korjata vaikkapa homeisia rakennuksia. Suunnittelijat, konsultit ja teettäjät eivät tiedä vuosikymmenten takaisista rakennustavoista ja -materiaaleista mitään. Epäonnistumisista päätellen, ei ole edes haluttu tietää. Tämä on tullut ja tulee maksamaan Lahdellekin miljoonia. Päättäjän osa on vaikea, jos ei tiedä, mistä maksaa.

Nyt sitten on mestareista pulaa, vaikka opetus aloitettiin uudelleen 2007. Ongelma vain on se, että kun tuli hätä käteen, niin piti löysätä vaatimuksia. Ennen piti olla kokemusta rakennustyömailta vähintään kaksi vuotta. Lisäksi opiskeluaikana eli neljän kuukauden kesälomilla piti olla työharjoittelussa. Nyt näitä vaatimuksia ei ole. Kuten eräs vanhempi mestari totesi, että ei näitä hommia opita läppäreilä ja Excel-taulukoita selailemalla. Monille nuorille olosuhteet rakennustyömaalla saattavat myös tulla yllätyksenä.

Rakennusalan työnantajat ovat huomanneet, että riskit ovat liian suuria palkata nuoria ja kokemattomia uuden koulun mestareita, jotka mahdollisesti astuvat ensimmäisen kerran rakennustyömaan portista. Jopa työturvallisuusriskit ovat suuret. Rakennusmestareilla on myös hirvittävän suuri vastuu, jos työmaalla tapahtuu jotain. Ei sitä niin vain mennä vihellellen tilipussin kanssa pankkiin!

Myös ammattikoulujen tasolla on tapahtunut muutoksia, johtuen osittain edellisestä. Ennen työnopettajina toimivat henkilöt, jotka osasivat kädestä pitäen näyttää, miten työ tehdään käytännössä. Tästäkin ministeriössä viisaat päättivät, että ammattiopettajaksi vaaditaan vähintään AMK-insi-nööri. Tällä tavoin siis hävitettiin käden taito työnopetuksesta ja siirryttiin näyttämään töitä tietokoneilta. Nyt sitten on pulaa ammattitaitoisista rakennusmiehistä. Viesti tulee sieltäkin, että ampparissa ei opi läheskään yhtä paljon kuin oppisopimussuhteessa. No virolaiset paikkaavat.

Voi siis melko perustellusti sanoa, että työvoiman ja työpaikkojen kohtaaminen on seuraus uudistuksista, joissa uudistajilla, ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, kokemusta tai tietoa, mitä työpaikoilla todellisuudessa vaaditaan tuotannon ja kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelma ei siis ole varsinaisesti työttömien syy, vaan se on seuraus. Se on seurausta opetuksen uudistuksista, joissa kentän ääntä ei ole kuultu. Rakennusmestarikoulutuksen lopettamista vastustettiin kovasti, mutta asiakkaita ei haluttu kuulla.

Ainoa mahdollisuus työttömien kouluttamiseksi ammattitöihin on ”learning by doing”, jota monissa maissa on käytetty hyvin tuloksin. Suomessa tämän suurin este on kilpailijamaita korkeammat työvoimakustannukset. Kiky-sopimus oli kaunis ajatus, mutta se vesittyi eksyneen huudoksi autiomaassa. Sillä ei todellakaan pureuduttu rakenteellisiin ongelmiin. Muutamaa pleikkarifirmaa lukuun ottamatta, teollisuudessa syntyy eniten jakovaraa, joten sen kilpailukyky ja menestys on oleellista valtiolle kuin valtiolle.

Kommentit pois päältä artikkelissa Työvoimapula

Aktiivimalli

Tämä malli on kuulemma kopsattu Tanskasta. Kopsauksessa on aina se ongelma, että taustamuuttujat jäävät yleensä selvittämättä. Tanskassa tilanne on sellainen, että korkean tuloveroprogression vuoksi suuren joukon ihmisiä ei kannata käydä töissä täysiä viikkoja tai päiviä. Näin ollen monessa yrityksessä on jopa tuplahenkilöstö tekemässä osaviikkoja.

Mitä sitten tulee työnperässä matkustamiseen tai muuttoon, niin kyllä sitä oli ennen tytöttömyyskorvauksia pakko kulkea pitkiäkin matkoja työn perässä. Itse aloitin työnperässä kulkemisen 12–13-vuotiaana 1950-luvulla, kun jouduin koko kesäloman kulkemaan Heinolassa Kansakoulunkadun työmaalla. Sitten olin 1957 kesän merillä ja Ruotsiin jouduin muuttamaan 1957. Sitten menikin opiskellessa pitkä tovi.

Valmistuessani tekusta 1967 Lahdessa ei taaskaan ollut töitä ja jouduin hakeutumaan Helsinkiin. Verottaja ei hyväksynyt omaa auto, joten piti kulkea junalla. Juna lähti Lahdesta 04:50 ja oli Helsingissä 7:30. Paluu oli klo 17 ja kotona n. klo 19. Siteen oli vuorossa rakennustyömaa Mäntsälässä, jonne ajeltiin firman autolla.

Sitten löytyikin Lahdesta töitä kunnes 1976 tuli muutto Englantiin. Siellä matka työpaikalle junalla ja metrolla kesti reilut 2,5 tuntia suuntaansa. Paluu Suomeen tuli 1979 ja työpaikka oli Espoossa. Asustelin siellä osan viikkoa firman kämpässä, kunnes osasto päätettiin siirtää takaisin Hämeenlinnaan. Sinnehän ei päässyt työaikoina linja-autolla eikä junalla. Piti ajaa joka päivä ja matkaa kertyi sellaiset 170 km/päivä.

Seuraava työpaikka 1983–1989 olikin rannikolla Kotkassa ja Haminassa. Siellä asustelin viikot appivanhempien mökillä ja ajelin kotiin viikonloppuisin. Kesällähän se oli mukavaa, kun oli meri vieressä ja perhekin suurimman osan aikaa mukana. Talvet sitten olivat tosi kurjia, kun pahimmillaan pakkasta oli 42 astetta. Sitten oli lahtelaisen konefirman konsulttina 1989–1992 ja vietin puolet vuodesta Venäjää kiertämällä. Tähän aikaan asuin myös pari vuotta Virossa.  Sitten 1996 alkoi opiskelu, assarin hommat ja luennointi Lappeenrannassa, jonne piti ajella useana päivänä viikossa.

Sitten taas 1998 tuli kutsu Viron Viljandiin, ja toiminkin Virossa sekä useiden yritysten liikkeenjohdon konsulttina että myös EU:n tehtävissä aina vuoteen 2007. Näinä vuosina asuin pääosin viikot Virossa. Urani päätin luennoitsija Kokkolassa 2008–2010. Ajomatka oli 500 km suuntaansa.

Matkustelemaan olen siis joutunut työnperässä koko työikäni ja vähän sen ylikin, koska lopetin vasta ollessani 69. Pahin kokemukseni tältä ajalta on, kun pienet tyttäreni kysyivät äidiltään: Äiti kukan tuo setä on, joka käy pesettämässä pyykkinsä meillä?

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Aktiivimalli

WP Login