Archive for tammikuu, 2018

Työvoimapula

Markkinataloudessa valtion ensisijainen tehtävä on luoda avoimelle sektorille eli yrityksille kilpailukykyinen toimintaympäristö. Nyt EU:ssa se on entistäkin tärkeämpää, kun alueella on tulleista ja rajoista vapaa kilpailu. Suomessa kolmikanta on kuitenkin toiminut päinvastaiseen suuntaan. On jaettu sellaista, mitä ei ole vielä ehditty ansaita.

Koulutuksesta puhutaan nyt laajasti julkisuudessa, mutta etenkin ammattialoilla se alkaa olla myöhäistä. Esimerkiksi rakennusmestarien koulutus lopetettiin laman aikana 1994. Silloin ylevänä ajatuksena oli korvata mestarit AMK-insinööreillä, Tein viime vuosikymmenellä laajan konsulttityön eräälle alan suurelle yritykselle. Yksiselitteinen tulos oli, että insinöörejä ei kiinnosta töiden johtaminen rakennuksilla.

Muutoksen myötä hävisi myös hiljaisen tiedon siirtyminen vanhemmilta nuoremmille. Tämä näkyy erityisen hyvin tilanteissa, joissa yritetään korjata vaikkapa homeisia rakennuksia. Suunnittelijat, konsultit ja teettäjät eivät tiedä vuosikymmenten takaisista rakennustavoista ja -materiaaleista mitään. Epäonnistumisista päätellen, ei ole edes haluttu tietää. Tämä on tullut ja tulee maksamaan Lahdellekin miljoonia. Päättäjän osa on vaikea, jos ei tiedä, mistä maksaa.

Nyt sitten on mestareista pulaa, vaikka opetus aloitettiin uudelleen 2007. Ongelma vain on se, että kun tuli hätä käteen, niin piti löysätä vaatimuksia. Ennen piti olla kokemusta rakennustyömailta vähintään kaksi vuotta. Lisäksi opiskeluaikana eli neljän kuukauden kesälomilla piti olla työharjoittelussa. Nyt näitä vaatimuksia ei ole. Kuten eräs vanhempi mestari totesi, että ei näitä hommia opita läppäreilä ja Excel-taulukoita selailemalla. Monille nuorille olosuhteet rakennustyömaalla saattavat myös tulla yllätyksenä.

Rakennusalan työnantajat ovat huomanneet, että riskit ovat liian suuria palkata nuoria ja kokemattomia uuden koulun mestareita, jotka mahdollisesti astuvat ensimmäisen kerran rakennustyömaan portista. Jopa työturvallisuusriskit ovat suuret. Rakennusmestareilla on myös hirvittävän suuri vastuu, jos työmaalla tapahtuu jotain. Ei sitä niin vain mennä vihellellen tilipussin kanssa pankkiin!

Myös ammattikoulujen tasolla on tapahtunut muutoksia, johtuen osittain edellisestä. Ennen työnopettajina toimivat henkilöt, jotka osasivat kädestä pitäen näyttää, miten työ tehdään käytännössä. Tästäkin ministeriössä viisaat päättivät, että ammattiopettajaksi vaaditaan vähintään AMK-insi-nööri. Tällä tavoin siis hävitettiin käden taito työnopetuksesta ja siirryttiin näyttämään töitä tietokoneilta. Nyt sitten on pulaa ammattitaitoisista rakennusmiehistä. Viesti tulee sieltäkin, että ampparissa ei opi läheskään yhtä paljon kuin oppisopimussuhteessa. No virolaiset paikkaavat.

Voi siis melko perustellusti sanoa, että työvoiman ja työpaikkojen kohtaaminen on seuraus uudistuksista, joissa uudistajilla, ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, kokemusta tai tietoa, mitä työpaikoilla todellisuudessa vaaditaan tuotannon ja kilpailukyvyn ylläpitämiseksi. Työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelma ei siis ole varsinaisesti työttömien syy, vaan se on seuraus. Se on seurausta opetuksen uudistuksista, joissa kentän ääntä ei ole kuultu. Rakennusmestarikoulutuksen lopettamista vastustettiin kovasti, mutta asiakkaita ei haluttu kuulla.

Ainoa mahdollisuus työttömien kouluttamiseksi ammattitöihin on ”learning by doing”, jota monissa maissa on käytetty hyvin tuloksin. Suomessa tämän suurin este on kilpailijamaita korkeammat työvoimakustannukset. Kiky-sopimus oli kaunis ajatus, mutta se vesittyi eksyneen huudoksi autiomaassa. Sillä ei todellakaan pureuduttu rakenteellisiin ongelmiin. Muutamaa pleikkarifirmaa lukuun ottamatta, teollisuudessa syntyy eniten jakovaraa, joten sen kilpailukyky ja menestys on oleellista valtiolle kuin valtiolle.

Kommentit pois päältä artikkelissa Työvoimapula

Aktiivimalli

Tämä malli on kuulemma kopsattu Tanskasta. Kopsauksessa on aina se ongelma, että taustamuuttujat jäävät yleensä selvittämättä. Tanskassa tilanne on sellainen, että korkean tuloveroprogression vuoksi suuren joukon ihmisiä ei kannata käydä töissä täysiä viikkoja tai päiviä. Näin ollen monessa yrityksessä on jopa tuplahenkilöstö tekemässä osaviikkoja.

Mitä sitten tulee työnperässä matkustamiseen tai muuttoon, niin kyllä sitä oli ennen tytöttömyyskorvauksia pakko kulkea pitkiäkin matkoja työn perässä. Itse aloitin työnperässä kulkemisen 12–13-vuotiaana 1950-luvulla, kun jouduin koko kesäloman kulkemaan Heinolassa Kansakoulunkadun työmaalla. Sitten olin 1957 kesän merillä ja Ruotsiin jouduin muuttamaan 1957. Sitten menikin opiskellessa pitkä tovi.

Valmistuessani tekusta 1967 Lahdessa ei taaskaan ollut töitä ja jouduin hakeutumaan Helsinkiin. Verottaja ei hyväksynyt omaa auto, joten piti kulkea junalla. Juna lähti Lahdesta 04:50 ja oli Helsingissä 7:30. Paluu oli klo 17 ja kotona n. klo 19. Siteen oli vuorossa rakennustyömaa Mäntsälässä, jonne ajeltiin firman autolla.

Sitten löytyikin Lahdesta töitä kunnes 1976 tuli muutto Englantiin. Siellä matka työpaikalle junalla ja metrolla kesti reilut 2,5 tuntia suuntaansa. Paluu Suomeen tuli 1979 ja työpaikka oli Espoossa. Asustelin siellä osan viikkoa firman kämpässä, kunnes osasto päätettiin siirtää takaisin Hämeenlinnaan. Sinnehän ei päässyt työaikoina linja-autolla eikä junalla. Piti ajaa joka päivä ja matkaa kertyi sellaiset 170 km/päivä.

Seuraava työpaikka 1983–1989 olikin rannikolla Kotkassa ja Haminassa. Siellä asustelin viikot appivanhempien mökillä ja ajelin kotiin viikonloppuisin. Kesällähän se oli mukavaa, kun oli meri vieressä ja perhekin suurimman osan aikaa mukana. Talvet sitten olivat tosi kurjia, kun pahimmillaan pakkasta oli 42 astetta. Sitten oli lahtelaisen konefirman konsulttina 1989–1992 ja vietin puolet vuodesta Venäjää kiertämällä. Tähän aikaan asuin myös pari vuotta Virossa.  Sitten 1996 alkoi opiskelu, assarin hommat ja luennointi Lappeenrannassa, jonne piti ajella useana päivänä viikossa.

Sitten taas 1998 tuli kutsu Viron Viljandiin, ja toiminkin Virossa sekä useiden yritysten liikkeenjohdon konsulttina että myös EU:n tehtävissä aina vuoteen 2007. Näinä vuosina asuin pääosin viikot Virossa. Urani päätin luennoitsija Kokkolassa 2008–2010. Ajomatka oli 500 km suuntaansa.

Matkustelemaan olen siis joutunut työnperässä koko työikäni ja vähän sen ylikin, koska lopetin vasta ollessani 69. Pahin kokemukseni tältä ajalta on, kun pienet tyttäreni kysyivät äidiltään: Äiti kukan tuo setä on, joka käy pesettämässä pyykkinsä meillä?

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Aktiivimalli

WP Login