Archive for toukokuu, 2017

Julkisten organisaatioiden yhdistäminen (fuusio).

Suomi ja Päijät-Häme eivät suinkaan ole ainoita paikkoja maailmassa, joissa byrokratiaa yritetään vähentää ja palveluja parantaa yhdistämällä organisaatioita. Täällä kuitenkin hyvinvointiyhtymän synnyttäminen vaikuttaa jotenkin, kuin yhdistäminen olisi hyppy tuntemattomaan silmät ja korvat suljettuina. Valitettavasti näissä jutuissa ei voi rajoitusten takia mennä kovin yksityiskohtaisiin arvioihin.

Julkisella sektorilla yhdistymisen haasteet ovat erilaisia kuin avoimen sektorin yritysten fuusioissa. Motiivit ja visiot ovat samankaltaisia siinä, että pyritään löytämään säästöjä ja sujuvoittamaan palveluja. Rakenteissa olevat synergiat ovat avain säästöihin. Suurimmat erot syntyvät siitä, että julkisissa yhdistymisprosesseissa ohjaus tapahtuu poliittisten järjestelmien kautta. Tällöin usein sivuutetaan yhdistettävien organisaatioiden oma ääni, asiantuntemus ja kokemus.

Ensimmäinen suuri haaste on toimintakulttuurien tunnistaminen. Erilaisia organisaatioita uudistettaessa joudutaan luomaan vanhojen kaavoihinsa koteloituneiden toimintakulttuurien tilalle uusi yhteinen ja sujuvammin toimiva toimintamalli. Tämä vaatii käytännössä ulkopuolista ja riippumatonta näkökulmaa, ettei vääntö mene keskinäiseksi kinasteluksi. Tämä on siksikin tärkeää, koska hallituksissa vallitsevat vain poliittiset näkökulmat.

Uusi toimintakulttuuri edellyttää toimintatapojen ja systeemien tarkkaa analysointia ja rationalisointia, sekä toiminta- että palveluolosuhteiden harmonisointia. Tämän eräs tärkein edellytys on IT-palvelujen yhtenäistäminen, joka Lahden osalta onkin melkoinen ongelma. Tähän liittyvät oleellisesti hallinto- ja informaatiojärjestelmien toimivuus. Jo tässä vaiheessa on selvästi nähtävissä, että yhteisymmärryksen puuttuminen perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon väliltä, on merkittävä epäkohta.

Kun edellä mainittuja muutoksia aletaan ottaa käyttöön päivittäisessä toiminnassa, on selvää, että sitä ei voida aloittaa YT-neuvotteluilla ja rajuilla säästöillä. Ne luovat automaattisesti epävarmuutta, muutosvastarintaa ja huonontavat työilmapiiriä. Organisaation uudistuminen hidastuu mahdollisesti siten, että haluttuja säästöjä ei koskaan saavuteta. Yleensä yhdistymisvaiheessa kustannukset nousevat ja laskevat vasta sitten, kun organisaatio toimii kitkatta.

Useimmissa yhdistymisissä epäonnistumiset tapahtuvat julkisella sektorilla poliittisen johdon ohjauksen asiantuntemuksen puutteisiin, ei niinkään operatiivisen johdon tekemisiin. Hankkeen visio on tiedostettava, jotta haluttu lopputulos voitaisiin saavuttaa. Tästä johtuen pitääkin tarkoin määritellä, miten informaatio operatiivisen johdon ja poliittisen hallituksen välillä hoidetaan. Tämän perustana on tehokas kommunikaatio itse asiassa läpi koko organisaation. Avainelementti kommunikoinnissa on se, että kaikki tietävät MIKSI! Jokaisen organisaatiossa on tiedettävä, miksi nyt tehdään näin. Tiedottaminen myös edellyttää selkokieltä!

Perehdyttäminen uuteen toimintakulttuuriin on avain kaikkiin muutoksiin. Tässä tilanteessa johtajien ja vastuullisten päälliköiden, jotka vastaavat muutokseen perehdyttämisestä, on kysyttävä itseltään, joko henkilökunta on valmis muutokseen. Tämä on suuri haaste operaatiota johtaville ja suosittelen lämpimästi päivittäistä katsomista peiliin. Tässä prosessin vaiheessa on myös tarkasteltava sitä, kuka millekin tuolille sijoitetaan.

Ihmisten valikoituminen ja asettuminen uusille paikoille organisaatiossa on ehkä vaikein prosessi. Aivan liian usein yhtymisprosessi päättyy perehdyttämiseen ja organisaation uudelleen miehittäminen unohdetaan. Vasta tässä vaiheessa voidaan ja joudutaan harkitsemaan organisaation miehityksen pienentämistä. Tämä on siinä mielessä vaikeaa, että vanhan organisaation tarpeettomia johtajia on poliittisista ja kollegiaalisista syistä vaikea erottaa. Tätä prosessia voidaan helpottaa suorittamalla työpaikkahaastattelu tehtäviin valittavien henkilöiden osalta.

Lopuksi on vielä otettava huomioon, että uudistumisprosessi ei ole mikään kertasuoritus. Mikään fuusio ei ole valmis jonain tiettynä päivänä. Organisaation, toimintatapojen ja toimintakulttuurin kehittäminen on pitkään jatkuva prosessi. Muuttuvassa maailmassa palvelutarpeet muuttuvat, tekniikka ja tietojärjestelmät kehittyvät jatkuvasti. Siksi on tärkeää, että myös organisaatiot elävät ajassa eivätkä jää lepäämään laakereilleen.

 

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Julkisten organisaatioiden yhdistäminen (fuusio).

Merkkivuosi

Kun Suomi täytti vuonna 1967 50 vuotta, valmistui Lahden teknillisestä oppilaitoksesta joukko rakennusmestareita. Opiskelu oli noihin aikoihin täysin toisenlaista kuin nykyisin. Ei ollut opintotukia eikä valtion takaamia opintolainoja. Opiskeltiin pääasiassa omin varoin. Onneksi meillä oli 4 kuukauden kesälomat, jolloin ansaittiin rakennuksilla varoja talven opiskelua varten.

Silloin ei myöskään ollut tietokoneita tai edes laskimia. Kaikki laskettiin käsin laskutikun avulla. Laskutikun käytössä oli erityisen tärkeää määritellä pilkun paikka laskelmissa. Silloin laskelmat myös tarkastettiin rakennusvalvonnassa käsin. Nyt tietokoneohjelmat tekevät lujuuslaskelmat ja rakennuksia tuppaa sortumaan.

Silloin pidettiin myös tiukasti kiinni opetusohjelmista. Meille opetettiin mm. pärekaton teko juurta jaksain. Lopuksi opettaja kuitenkin sanoi, että pärekatot kiellettiin palolaissa jo 5 vuotta sitten, mutta on pakko opettaa, kun on opetusohjelmassa. Sen sijaan elementtirakentaminen ei ollut ohjelmassa, koska se oli ollut käytössä vain muutamia vuosia. Kuitenkin se mainittiin kuriositeettina. Käytännössä perehdyimme siihen kesätöissä.

Maaltamuutto oli Lahdessakin niin kiivasta, että nostureita oli niin paljon, että yleisin lintu oli nostokurki eikä lokki. Rakennusbuumi myös yhdisti markkinoilla ahneuden, kun täysin testaamattomia uusia materiaaleja otettiin käyttöön. Uusia materiaaleja valmistettiin maailmalta tuoduilla opeilla, mutta ilman muutoksia perinteisissä rakennustavoissa, niistä muodostui riski. Viranomaiset vain löivät leimoja papereihin. Kiertävä lause Lahdessakin oli: joka toiselle kuoppaa kaivaa ja joka toiselle rakentaa!

Eräs nykyisin suurta murhetta aiheuttava materiaali oli lämpöeriste. Lämpöeristeet valmistettiin joko lasivillasta tai ”vuorivillasta”. Sitten valettiin tehtailla kahden betonilevyn väliin ja siitä syntyi elementti. Niitä kuljetettiin suojaamattomina sateessa ja samoin varastoitiin työmaille suojaamattomina. Kun kostumista epäiltiin ja valmistajilta kysyttiin ohjeita, vastaus oli: nehän ovat mineraalia, eiväthän ne kastu. Jos olisi testattu ja tiedetty, mitä nyt tiedetään, niin villat olisi voinut ainakin käsitellä homeenestoaineilla.

Paloluokituksessakin sääntöjä sorvattiin ja nämä villat luokiteltiin palamattomiksi. Olivathan ne mineraalia. Mitään palotestejä ei ilmeisesti tehty, koska 80-luvulla Karhulassa paloi koko eristevarasto. Palo oli niin voimakas, että palokuntakin seurasi vain katseella. Asiaa peiteltiin kaikin tavoin julkisuudelta. Syy paloon selvisi kuitenkin varsin nopeasti. Villoissa käytettiin sideaineena fenolihartsia, joka on erityisen hyvin palava materiaali.

Villaeriteiden kosteusongelmia ryhdyttiin karsimaan kosteussuluilla, jotka asennettiin eristeiden lämpimälle puolelle. Tämä johtui siitä, että kosteus kondensoituu sellaisiin pintoihin, joissa kylmä  ja lämmin kohtaavat. Tämä toimi sellaisissa rakenteissa varsin hyvin, joissa oli painovoimailmastointi eli ilmanpoistohormit ja venttiilit. Kun tällaisiin tiloihin ryhdyttiin asentamaan koneellisia ilmastointeja, niin vanha rakennustekniikka unohdettiin. Seurauksena oli rakenteiden hidas kostuminen ja homehtuminen.

Noista ajoista rakentaminen on totaalisesti muuttunut. Ennen rakennusliikkeillä oli omia ammattilaisia suurin joukoin. Nyt kaikki on ulkoistettu niin, että vastaavilla työnjohtajilla on vaikeuksia tietää, missä mennään. Tämä voi alentaa kustannuksia, mutta laatua se ei paranna, eikä takaa. Etenkin julkisessa rakentamisessa ainoa mahdollisuus välttää nykyiset ongelmat, on elinkaarirakentaminen.

Meillä vanhoilla mohikaaneilla on paljon tietoa entisten aikojen rakentamisesta ja siitä, mitä pitäisi ottaa huomioon remontteja suunniteltaessa ja tehtäessä. Tämän lehden palstoilla Lahden Tilakeskuksen edustaja pyysi ottamaan yhteyttä suoraan heihin. On otettu, mutta meille ei ole vaivauduttu vastaamaan. Olisikohan se siitä kiinni ilmaisten neuvojen antajalla ei ole varaa tarjota ilmaisia lounaita? Kyllähän Tilakeskuksen pitäisi kuulua jo tähänastisen näytön teknisen toimialan alaisuuteen, eikä asiantuntemattomaan poliittiseen ohjaukseen kaupunginjohtajan kainalossa.

Viisikymmentä vuotta olemme siis Suomea ja muitakin maita rakentaneet, joten paljon onnea meille!

Kommentit pois päältä artikkelissa Merkkivuosi

Markan kivinen tie

Markasta on tullut suosittu aihe lukijan palstoilla. Markan historia on kuitenkin hyvin paljon värikkäämpi kuin lukijoiden kirjoituksissa on esitetty. Alun perin markka oli vanha eurooppalainen jalometallinen painomitta, joka vastasi 8 troy-unssia (249 g). Suomen rahayksikkönä markka toimi 1860–2002. Vuoden 1978 jälkeen markan kansainvälinen tunnus oli FIM.

Autonomisessa Suomessa vuosina 1864–1915 käytössä oli hopeamarkka, jossa kruunapuoli oli Venäjän kaksipäinen kotka ja klaavapuolella Suomen vaakunaleijona. Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaskuntana Suomi käytti vuoteen 1840 asti rahayksikkönään rinnakkain entisen emämaan Ruotsin riikintaalereita eli riksejä ja Venäjän ruplaa. Tämän jälkeen oli käytössä parikymmentä vuotta ainoastaan Venäjän rupla. Krimin sodan jälkeen ruplasta tuli kuitenkin hyvin epävakaa ja Venäjä joutui eroamaan hopeakannasta. Historia toistaa itseään!

Suomi anoikin lupaa omalle rahalleen ja sai sen lopulta 4. huhtikuuta 1860, kun keisari Aleksanteri II allekirjoitti määräyksen uudesta rahayksiköstä Suomen Suuriruhtinaanmaalle. Markka otettiin käyttöön vuonna 1860, mutta sen kurssi oli sidottu ruplan arvoon ja yksi markka vastasi 1?4 ruplaa.

Markan syntyyn tarvittiin lainarahaa, koska setelien lunastaminen olisi mahdollista vain, jos Suomen Pankin holvissa olisi riittävästi hopeaa. Laina saatiin mahtipankkiiri Carl von Rothschildiltä. Tämä oli Suomen ensimmäinen mutta ei viimeinen laina läntisiltä rahamarkkinoilta. Vuonna 1865 markka sidottiin hopeakantaan, jolloin siitä tuli itsenäinen valuutta.

Vuonna 1878 markka sidottiin puolestaan kultakantaan, jolloin 20 markkaa vastasi arvoltaan 6,45 grammaa kultaseosta. Markka oli samanarvoinen Ranskan frangin, Belgian frangin, Sveitsin frangin sekä Italian liiran ja eräiden muiden latinalaisen rahaliiton jäsenvaltioiden kanssa. Näiden rahojen koko, paino ja kultapitoisuus olivat yhteneväiset maasta riippumatta ja periaatteessa ne kelpasivat maksuvälineinä maasta riippumatta. Voitaisiinko tätä verrata nykyiseen euroon historiallisena esimerkkinä.

Vuonna 1915 markka irrotettiin kummastakin kannastaan. Itsenäistymisen yhteydessä rahoista poistettiin venäjänkieliset tekstit. Suomen Pankissa pohdittiin rahapolitiikkaa. 1920-luvulla rahan arvo vakautui, mikä mahdollisti paluun kultakantaan. Vuonna 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama aiheutti ulkomaankaupan supistumisen ja kotimaista deflaatiota.

Kova valuutta muodostui velallisille ongelmalliseksi myyntihintojen laskun eli deflaation aiheuttaman korkean koron vuoksi, ja pakkohuutokaupat ja työttömyys laajenivat (Huom! 1980-luvun deflaatio). Useissa maissa luovuttiinkin kultakannasta. Suomessa valuuttakurssit sidottiin Englannin puntaan (Huom! Ecu).

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen markka kärsi jälleen kovasta inflaatiosta. Vuosina 1945–1947 markka myös devalvoitiin useita kertoja, samoin jälleen vuonna 1957. Niinpä 1950-luvulla markan arvo oli enää vajaa sadasosa siitä, mikä se oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa. Uudenvuodenpäivänä 1946 valtio otti kansalaisiltaan pakkolainaa setelinleikkauksella, jossa liikkeellä olevien 500, 1 000 ja 5 000 markan seteleiden arvot puolitettiin kertarysäyksellä.

Setelit oli leikattava keskeltä kahtia. Vasen puolisko oli käypää rahaa, mutta puolesta arvosta. Oikea puolisko oli toimitettava pankkien kautta valtiolle pakkolainaksi. Tässä operaatiossa olin jo itsekin mukana. Vuonna 1948 Suomi liittyi Kansainväliseen Valuuttarahastoon. Tämä merkitsi siirtymistä kultaparikantaan, jossa kultaa käytettiin maksuvälineenä keskuspankkien välisissä suorituksissa.

Tässä järjestelmässä eri maiden rahayksiköille oli määrätty kiinteät kurssit suhteessa reservivaluuttana toimineeseen Yhdysvaltain dollariin, joka vuoteen 1971 saakka oli sidottu tiettyyn kulta-arvoon. Vuonna 1957 suoritettiin kuitenkin devalvaatio, jossa markan arvoa muutettiin yli 30 prosenttia; tämän devalvaation jälkeen dollari vastasi 321 Suomen markkaa, kun se sitä ennen oli vastannut 231 markkaa.

Vuonna 1962 säädettiin uusi rahalaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alussa. Tällöin toteutettiin rahauudistus, jonka jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja uusi penni yhtä vanhaa markkaa. Uutta markkaa kutsuttiinkin pitkään nykymarkaksi.

Vuonna 1967 devalvaatiossa markan kansainvälistä arvoa alennettiin jälleen noin kolmasosa entisestään (Koiviston hallitus). Bretton Woodsin kultakanta lakkasi vuonna 1971 ja markka sidottiin epävirallisesti valuuttakoriin 1973, mutta devalvoitiin silti kolme kertaa vuosien 1977 ja 1978 välillä, ja vielä kerran 1982.

Suomen talous vahvistui 80-luvulla. Ulkomaisen pääoman vapauttaminen johti rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, ja ylikuumenemista hillittiin parilla minirevalvaatiolla. Markka revalvoitiin 1 % maaliskuussa 1984 ja 4 % maaliskuussa 1989. Vuosikymmenen loppua kutsuttiin vahvan markan politiikan ajaksi. Tänä aikana markka vahvistui noin kolmanneksella.

Vuonna 1991 markka oli täysin rähmällään kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja se sidottiin Euroopan valuuttayksikkö ecuun, mutta jouduttiin parin kuukauden sisään irrottamaan jälleen yhdellä 12 prosentin devalvaatiolla. Markka kellutettiin taas 1992. Euroopan valuuttajärjestelmään liityttiin 1996. Useiden tutkimusten mukaan tämä operaatio maksoi Suomelle n. 45 000 yritystä ja avoimen sektorin työpaikat vähenivät noin puolella miljoonalla. 1. tammikuuta 1999 Suomen markka liittyi yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana.

Markka on siis vanhempi kuin Suomen 100-vuotias tasavalta. Se ei kuitenkaan ole ollut kovin itsenäinen, vaan sitä ovat ravistelleet monenlaiset maailman myrskyt ja sidonnaisuudet. Näin ollen markkaa ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata itsenäisen Suomen symboliksi.

Kommentit pois päältä artikkelissa Markan kivinen tie

WP Login