Archive for kesäkuu, 2016

Poltetun maan taktiikka

Kirjoitin Etelä-Suomen Sanomiin jutun yrittäjien oikeudellisesta asemasta. Siinä arvostelin kolmikantaa siitä, että Suomen Yrittäjät on jätetty ulkokehälle. Suomen suurinta työllistäjien yhdistystä katsottiin Etelärannasta ja Hakaniemestä aivan, kuin ne olisivat jotakin outoa Kehä kolmosen ulkopuolella. Saman lehden Näppis-palstalla minulle vastattiin nimettömästi, että ei kaikki ole ay-liikkeen syytä.

Toden totta, ei olekaan. Suurin syyllinen yrittäjäjärjestön sorsimiseen on EK:n edeltäjän Suomen Työnantajain Keskusliitto. Liittoa johtivat kovapalkkaiset ilman henkilökohtaista vastuuta olevat palkkajohtajat. Heidän ajatusmaailmansa ja tavoitteensa olivat hyvin kaukana siitä, mitä itse taloudellisen vastuun kantavien yrittäjien tavoitteet ovat.

Näistä näkemys-, kokemus-, ja kulttuurieroista johtuvat ristiriidat eivät antaneet yrittäjille mahdollisuutta osallistua kolmikannan tupopöytiin. Tästä huolimatta nämä yrittäjät työllistävät nyt suurimman osan avoimen sektorin työntekijöistä. Nämä yrittäjät ovat suurimmalta osaltaan paikkaan ja Suomeen sidottuja. Heidän mahdollisuutensa nojaavat paikalliseen sopimiseen. Tämän torjumiseksi esiin vedettiin luottamuskortti. Kuinka moni EK:n neuvottelijoista on käynyt sopimassa duunarin kanssa asioita?

Sanotaan, että bisneksellä ei ole isänmaata. Tätä todistavat monet suomalaisetkin suuret ja kansainvälistyneet yritykset. Ne ovat sijoittaneet tuotantojaan eri puolille maailmaa lähemmäs globaalia kysyntää. Näin pitääkin olla, jotta maailmalla pärjää. Kyseenalaista sen sijaan on, miksi näiden yritysten johtajat saavat päättää yksioikeudella Suomessa toimivien yritysten kilpailukyvystä kansainvälisillä markkinoilla.

Kun Metsäteollisuus on nyt lähdössä eli tekemässä Foxitit, niin näyttää siltä, että EK ei enää pysty edustamaan edes kaikkien jäsentensäkään etuja. Globalisaatio on kiistatta alkanut vaikuttaa myös EK:n sisäiseen rakenteeseen. Eri alojen erilaiset intressit jakavat mielipiteitä EK:ssa ja synnyttää ristiriitaisia vaatimuksia ja näkemyksiä. Esimerkkinä tästä on syntynyt kiky-sopimus. Selityksistä huolimatta tämä oli varmaan eräs painava syy Foxitiin.

Sen sijaan paikallisesta sopimisesta ei päästy pitkästä väännöstä huolimatta sopimukseen. Näin ollen yli 90 % maan yrityksistä ei juuri hyötynyt tästä kolmikannan kasvojen pesusta mitään. Tällä sopimuksella ei siis kunnioitettu lainkaan niitä yrittäjiä, jotka toimivat omalla taloudellisella riskillään. Johtaako tämä samaan kuin 1990-laman aikana? Silloin uhrattiin pankkien alttareille jopa 50 000 yritystä. On väitetty, että näistä yrittäjistä jopa yli 10 000 päätti päivänsä oman käden kautta.

Jäljelle jäävät velkakierteisiinsä vangitut saavat nyt yhteiskunnalta asumistukea, toimeentulotukea jne. jopa reilut 2 miljardia vuodessa. Pankkien piikki on siis edelleen auki. Onko tehty kiky-sopimus jatkoa tälle poltetun maan taktiikalle? Kuinka kauan meillä on varaa uhrata yrityksiä ja yksinyrittäjiä? Pitää alkaa Suomessakin hiljalleen uskoa, että globalisaatio on kilpailukyvyn verenvuototauti. Tautiin on lääkkeitä, mutta verenluovuttajiksi joutuvat kaikki!

Kommentit pois päältä artikkelissa Poltetun maan taktiikka

Pienyritysten ahdinko

Joku muisti minua Näppiksessä viestillään, että kaikki ei ole ay-liikkeen syytä, mutta muuten samaa mieltä. Pitää paikkansa, että pienten yritysten ahdinko työmarkkinajärjestelmässä ei ole pelkästään ay-liikkeen syytä. Suurin syyllinen nykyiseen neuvottelujärjestelmään on EK:n edeltäjissä ja lähinnä Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitossa, joka piti huolen siitä, että Suomen Yrittäjät pidettiin takarivissä.

Toinen suuri vaikeuttaja oli pekkaspäivien isä eli valtioneuvoston kanslian tulopoliittinen selvitysmies Matti Pekkanen, jota Paperiliitto tuki lakkouhkauksellaan. Tässä yhteydessä neuvottelijoilta jäi tai jätettiin tahallaan huomioimatta, että paperimiehillä työviikko oli jo alle 37,5 tuntia (n. 35 t). Paperiliitto siis tuki muita palkansaajaliittoja pelkästä solidaarisuudesta. Metsäyhtiöiden hallitseman työnantajaliiton oli helppo myöntyä, koska se ei koskenut paperiteollisuutta.

Muistan hyvin, kuinka Metsäliiton Vääksyn tehtaan toimihenkilöt vaativat työviikon pidentämistä neljäänkymmeneen tuntiin, jotta pääsisivät osallisiksi Pekkas-vapaista. Puoli tuntia on lähes yhtä hyödytön kuin nyt sovittu kuusi minuuttia pidempi päivä. Sen sijaan kokonaiset päivät Pekkas-vapaiden muodossa olivat kuin loman pidennys.

Vanha sanonta on, että ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se, joka antaa. Niin tässäkin tapauksessa. Kun kolmikantajärjestelmä luotiin, niin kaikki mukana olleet tiesivät, mikä on pelin henki. Ay-liikkeessä tiedettiin, että jos kaikki menee pieleen, niin kilpailukyky korjataan devalvaatiolla. Tämän tiesivät myös suurten kansainvälisesti toimivien yritysten johtajat.

Kansantalouden kokonaiskuvaa ei otettu millään osapuolella huomioon. Suurin kärsijä oli kotimaan pienet yrittäjät. Jos otetaan esimerkiksi puutuoteteollisuus, niin metsäteollisuuden tuotteiden hinnat vientimarkkinoilla nousivat devalvoitaessa. Tämä aiheutti sen, että kotimaan hintoja nostettiin samassa suhteessa. Yhdessä yössä kotimaan kauppaa tekevän teollisuuden oli aloitettava puhtaalta pöydältä. Käytännössä kävi myös niin, että metsäyhtiöt myivät kotimaahan ”ei-oota”, kun vienti veti.

Puutuotealan kilpailijat Ruotsissa ja Tanskassa kilpailuttivat raaka-aineensa useiden maiden valmistajien mm. Neuvostoliiton Exportlesin kanssa. Suomi sen sijaan oli sopinut kahdenvälisesti, että Neuvostoliitto ei toimita Suomeen sahatavaraa eikä vaneria. Nyt sitten voivotellaan Suomen yksipuolista elinkeinorakennetta. Lahden seudulla oli 1980-luvun lopulla noin 550 puutuotealan yritystä. Nyt jäljellä on puolen sataa. Syy on selvitetty edellä, mutta ketkä ovat syyllisiä?

Samalla periaatteella on menetetty monta teollista toimialaa Suomesta. Suurin osa syyllisistä nauttii miljoonaeläkkeitään joissain lämpimissä maissa. Täällä voi vain todeta, että aika entinen ei palaa enää koskaan. Uudet tuulet vaativat uudet purjehtijat ja uudet purjeet. Historiassa megatrendiksi muodostunut kolmikantakonsensus voi enää elää vain nopeiden joustojen avulla. Vaihtoehtoja ei ole, eikä aikaakaan. Nyt tehty kilpailukyky sopimus on kuin pieru veteen – pintaan nousee vain kuplia!

Kommentit pois päältä artikkelissa Pienyritysten ahdinko

Konserniyhtiöiden iso kuva?

Kun Kyvo 1 alettiin suunnitella, niin sitä varten perustettiin työryhmä, jonka jäsenenä minäkin olin. Työryhmän vetäjänä toimi teollisuusneuvos ja alan pioneeri Lars Larsson. Toimijoina olivat silloin Lahden kaupungin sähkölaitos ja Imatran Voima (IVO). Yhtiö oli tuolloin nimeltään Lahden Lämpövoima. Voimala otettiin käyttöön lämmön ja sähkön tuottaja 1976, jolloin minä työskentelin Lontoossa. Lahti Energiasta ei tuolloin edes haaveiltu.

Tämä ei kuitenkaan ollut Lahden ensimmäinen kaukolämpölaitos. 1950.luvun lopulla Lahden saha (Rauma-Repola) uusi voimalaitostaan. Se tuotti sähköä Lahden Lasitehtaalle ja myös kaupungin verkkoon. Samassa yhteydessä tehtiin myös kaukolämpöverkko linjalle Vesijärvenkatu-Kirkkokatu-Kartano-Lahdenkatu. Verkko myytiin myöhemmin Lahden kaupungille.

Muistini mukaan Lahti Energian tärkein puuhamies oli Lars Larsson. Hänet valittiin Lahden kaupungin sähkölaitoksen johtoon 1967, ja kun hän 27 vuotta myöhemmin jäi eläkkeelle, Lahden energiahuollon tila oli erinomainen ja energian hinta maan halvin. Pitkälti Larssonin työn tuloksena sähkölaitoksesta kehittyi nykyaikainen kunnallinen liikelaitos ja itsenäinen energiayhtiö.

Perustamisen syitä on varmaan monia ja yksi niistä oli urbaanin legendan mukaan se, että Lars kyllästyi poliitikkojen jatkuvaan päsmäröintiin, jonka tarkoituksena oli vain sulkien kerääminen hattuun. No onhan meillä tämä Intiaanikukkula, vaikkei se asiaa selitäkään. Tärkein syy lienee ollut kuitenkin kaupungin jatkuva rahapula. Niinpä Lahti Energiasta muodostui Lahden kaikkien omaisuuksien siirtelyn äiti. Kaupunki myi Lahti Energialle ylihintaan omaisuuttaan tarpeen mukaan.

Aikaisemmin lämpö- ja sähkötulot olivat sataneet suoraan kaupungin laariin, mutta nyt ne kiersivät Lahti Energian kautta. Näillä tuloilla rahoitettiin ostot kaupungilta. Jotenkin tämä vaikuttaa rahan siirtelyltä taskusta toiseen. Ahneudessaan päättäjät ehkä unohtivat, että osakeyhtiö Lahti Energia joutuu maksamaan voitoistaan yhteisöveron, jota kaupungin oma laitos ei maksanut. Hävisivätkö veronmaksajat tässä kaupassa? Nyt kaupungilla ei ole enää muuta myytävää Lahti Energialle kuin homekoulut.

Tätä asiaa ryhdyttiin sitten korjaamaan samalla tavoin kuin veroparatiisiyhtiöitä käyttävät terveyspalveluyritykset. Vaikka Lahden kaupunki ei toiminutkaan veroparatiiseissa, niin menetelmät olivat samoja. Perustettiin konsernipankki, jonka kautta Lahti Energialta perittiin ylisuuria korkoja ja kuluja. Verottajakin jopa tutki asiaa, mutta jostain syytä se vaikeni asiasta. Kaupungille kuitenkin korkotulot olivat tietenkin verovapaita ja niillä pienennettiin Lahti Energian yhteisöveroja.

On vaikea sanoa, kumpiko järjestelmä olisi ollut edullisempi kaupungin laitos vai osakeyhtiö. Ainakin poliitikot kinuavat ja pääsevät hallituksiin ilman sen kummempia pätevyysvaatimuksia. Tietysti kaupungin tarkastuslautakunta voisi tehdä vertailevan laskelman siitä, kumpi ratkaisu olisi veronmaksajien kannalta paras. Larssonin aikana Lahden energiahuollon tila oli erinomainen ja energian hinta maan halvin. Nyt ei näin ole. Yksi syy tietenkin on se, että yhtiö ei ole voinut varautua uusiin investointeihin, koska kaupungin poliitikot ovat aina ”kupanneet” kassan pohjia myöden.

Normaalisti ammattimaisessa ohjauksessa toimivat yhtiöt varautuvat uusinvestointeihin. Kunnallisissa yhtiöissä ajatellaan vain sitä, miten konserniyhtiöltä saisi eniten rahaa tässä ja nyt. Tulevaisuudesta viis! Nyt sitten joudutaan taas investoimaan lainarahalla ja sama oravanpyörä pyörii. Minähän en kuitenkaan voi tietää kaikkea niin, kuin hallituksen puheenjohtaja sattuvasti toi julki.

Vastakkainen esimerkki on LSKT. Tätä yhtiötä luotaessa yksi kaupungin osasto siirrettiin suoraan yhtiön palvelukseen vanhoina työntekijöinä. On vaikea kuvitella, kuinka päätöksentekijät olettivat tällaisen yhtiön toimivan vapailla markkinoilla. Kukaan organisaatiossa ei ollut koskaan joutunut myymään yhtään mitään. Asiakaskontakteja ei ollut, eikä minkäänlaista kokemusta asiakaspalvelusta. Ainoa varmasti ennustettava asia oli se, että näin voidaan henkilökuntaa vähentää siten, että irtisanomiset eivät mene kaupungin ja poliitikkojen piikkiin. Mutta aika kalliiksi sekin tie tuli. Tosin siihen kait saatiin ulkopuolisia kustannusten jakajia mukaan.  No, mutta raha ratkaisee ja poliittinen muisti on tunnetusti lyhyt.

 

 

Kommentit pois päältä artikkelissa Konserniyhtiöiden iso kuva?

WP Login