Työaika

Kun työaika on nyt kiivaasti keskusteluiden keskipisteessä, niin ehkä pieni kertaus on paikallaan. Vielä 1960-luvun alussa töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa 8 tuntia päivässä. Viikkotyöaika oli siis 48 tuntia. Vuosityöaika oli hieman alle 2100 tuntia, kun se nyt on alle 1600 tuntia. Työaika on siis vähentynyt noin neljänneksellä (25 %).
Tästä sitten lähdettiin vähentämään työaikaa siten, että ensin lyhennettiin lauantain työaikaa kahdeksasta (8) kuuteen tuntiin (6). Sitten 1967 joka toinen lauantai oli vapaa ja lopulta lauantait tulivat kokonaan vapaiksi. 1970-luvun alussa työaika oli pudonnut noin 1900 tuntiin vuodessa.
Perheyrityksissä työn teettäminen omilla lapsilla oli täysin rajoittamatonta. Minäkin jouduin tekemään 10-vuotiaasta asti joka kesä 8-tuntisia työpäiviä. Työt oli toki mitoitettu voimien mukaan, mutta raksalla ne olivat aina raskaita. Perheyrityksissä ei oman perheen jäsenille maksettu palkkoja, joten kaikki meni yhteiseen pottiin.
Työaikaa lyhennettiin sitten 1984 voimaan tulleilla ”pekkaspäivillä”. Tätä palkallista vapaa-aikaa kertyy, mikäli työehtosopimuksen mukainen säännöllinen työaika on sama kuin työaikalain mukainen säännöllinen työaika, kahdeksan tuntia vuorokaudessa tai 40 tuntia viikossa. Useissa työehtosopimuksissa säännöllinen työaika on kuitenkin tätä lyhyempi, esimerkiksi 7,5 tai 7,25 tuntia vuorokaudessa ja 37,5 tai 36,25 tuntia viikossa, eikä näiden sopimusten perusteella kerry työajan lyhennysvapaata.
Työajan lyhennysvapaan tarkoitus on tasata työaika keskimäärin 36,6 tuntiin viikossa eli 1 732 tuntiin vuodessa (vuosi 2004). Tässä työajan lyhenemisessä jää usein huomaamatta, että ”pekkaspäivät” ovat palkallisia vapaapäiviä. Käytännössä tämä merkitsi samalla noin 4,5 % palkankorotusta.
Kun puhutaan tämän vuosituhannen työajoista ja siihen liittyvistä sopimuksista, niin eri toimialoilla työajat ovat eriytyneet voimakkaasti. Työvaltaisilla aloilla (esim. SAK) työajat ovat tarkasti määritellyt ja ylitöistä maksetaan sopimusten mukaan. Kun sitten siirrytään toimihenkilöpuolelle, niin työaikoihin alkaa ilmaantua monenlaisia ”joustoja”. Tähän joukkoon kuuluvat myös myynti- ja markkinointihenkilöt.
Ensimmäiset ”joustot” ilmestyivät siten, että päällikkötasoa eivät koskeneet työaikamääräykset lainkaan. Päälliköillä sai teettää miten pitkiä päiviä tahansa ilman mitään ylityökorvauksia tai rajoituksia. Tässä mentiin sitten vielä niin pitkälle, että kun suomenkieliset päällikkönimet loppuivat, otettiin käyttöön kansainväliset nimet. Mentiin jopa niin pitkälle, että ”juoksupoikakin” saattoi muuttua ”logistic manageriksi”.
Nykyisen suurtyöttömyyden aikana toimihenkilöillä ja monilla muillakin teetetään epämääräisiä työrupeamia, joissa ylityöt usein hämärtyvät ja niistä ei uskalleta pahemmin purnata. Lisäksi tehdään paljon etätöitä yms. sellaisia töitä, joiden työaika on hyvin vaikeasti määriteltävissä. Etenkin vientialoilla on suuri joukko tällaista henkilöstöä. Ennen ei juuri koskaan soitettu kotiin, mutta nyt langattomana aikana kännykät soivat yötä myöten ja sähköposteja satelee 24/7.
Työajan pidentämistä ei voi siis millään muotoa yleistää. Työajan pidentämistä pitää tarkastella alakohtaisesti. ”Factory floor” ja ”top floor” ovat työajoissa hyvin kaukana toisistaan. Tässä yhteydessä ei voi myöskään unohtaa sitä, että yrittäjillä ei ole työehtosopimuksia, lakisääteisiä työaikoja eikä myöskään palkkasopimuksia! Muutama vuosikymmen sitten Kauppalehti otsikoikin juttunsa ”Vain idiootti ryhtyy Suomessa yrittäjäksi”. Ajat ovat muuttuneet, mutta yrittäminen on edelleen ”riskibisnes”.

Comments are closed.


WP Login