Archive for kesäkuu, 2015

Pitäisikö oikeusvaltio päivittää?

Joitakin vuosikymmeniä sitten nyt jo edesmennyt asianajajaystäväni valisti minua suomalaisesta oikeuskäytännöstä. Hän sanoi, että Suomessa valtio on aina hieman enemmän oikeassa kuin kansalainen, kaupunki on aina vähän oikeammassa kuin kaupunkilainen ja suuri yritys vähän oikeammassa kuin pk-yritys. Paljon on vettä virrannut sen jälkeen, mutta mikään ei ole tainnut siviililainsäädännön puolella muuttua.
Rikoslainpuolella puolestaan eletään aikaa, joka alkoi hippikauden aikana 60-luvulla filosofiasta ”antaa kaikkien kukkien kukkia”. Rikolliset olivat tämän aatteen mukaan onnettoman ja ankean lapsuuden huonoissa kodeissa kasvaneita uhreja. Heitä piti sääliä ja heidän uhrejaan vähätellä. Tästä on näyttöä vuosikymmenien ajalta aivan viime päiviin saakka. Vankiloista alkoi loppua tila kesken, joten tuomioita oli syytä lieventää.
Jos sinun autoasi yritetään varastaa ja otat varkaan rinnuksista kiinni ja kiskot ulos autostasi, niin tulee syyte pahoinpitelystä. Joskus 1970-luvulla poliisit jopa varoittivat kajoamasta autovarkaisiin. Oli parempi antaa varkaalle vähän bensarahaa ja toivottaa hyvää matkaa, kuin yrittää fyysisesti estää. Tätä tehostettiin vielä tulkitsemalla auton varastaminen luvattomaksi käyttöönotoksi, joka 2001 muutettiin lainsäädännöllä moottorikulkuneuvon käyttövarkaudeksi. Rangaistuksina sakkoja, joita ei tarvitse maksaa tai ehdollista törkeissä tapauksissa eli käytännössä ei rangaistusta lainkaan.
Muissa omaisuusrikoksissa on vähän samanlainen tilanne. Jos kotiisi murtaudutaan ja satut olemaan kotona, niin sinun on viisaampi vain katseella seurata tapahtumia. Jos vedät varasta turpaan ja heität niska-perse-ovenpieli-ulos, niin taas tulee syyte pahoinpitelystä ja joudut maksamaan murtautujalle korvauksia henkisestä ja fyysisestä vahingosta.
Jos kimppuusi käydään kadulla ja sinut yritetään ryöstää, niin älä vain yritä puolustaa itseäsi. Jos heität hyökkääjän ristivyöstä katuun ja hän saa kuhmun takaraivoonsa, niin joudut yleensä maksamaan kovemman korvauksen, kuin jos olisit antanut ryöstää mukanasi olleet rahat. Jos ryöstäjällä on puukko ja se tuoksinassa sattuukin lipsahtamaan ryöstäjän omaan keuhkoon, niin pahimmassa tapauksessa tulee syyte ainakin taposta.
Raiskauksista tässä ei kehtaa edes puhua. Viimeisen tuomion perusteella vaikuttaa siltä, että tuomarit ovat tutkintakertomusta lukiessaan luulleet arvostelevansa Jallun kirjoituksia. Viime vuosisadan alussa rangaistus raiskauksesta oli, että jätkät pantiin linnaan ja rikoksentekoväline tuomittiin annettavaksi alueen kulkukissoille.
Ihan vain lehtien lööppien perusteella juttua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle tahansa. Kun nyt poliisien määrää vähennetään säästösyistä jatkuvasti, niin pian ollaan vaikean ratkaisun edessä. On pakko kysyä, kuka meitä suojelee, kun poliisi joutuu priorisoimaan tehtäviään. Vakuutusyhtiöiden korvaamat rikokset ovat listan häntäpäässä. Kun puolestaan väkivaltarikoksissa altavastaaja joutuu itse korvausvelvolliseksi, niin jotain tarttis tehdä. Pitääkö sallia kansalaisille kaasusumuttimet, sähkölamauttimet vai ihan Coltit lonkalle?
Sitten vielä muutama sana hallinto-oikeuksista. Menemättä järjestelmän alkulähteille jonnekin 1600-luvulle, on pakko suhtautua skeptisesti sen toimintaan tällä vuosituhannella. Viimeisten vuosikymmenien aikana on osoittautunut selvästi, että julkinen sektori kuten kuntien hallitukset ja valtuustot eivät noudata edes KHO:n päätöksiä. Hallinto-oikeuden päätökset ovatkin vain hurskaita toivomuksia, koska järjestelmällä ei ole varsinaista sanktiovaltaa.
Yksityisiin henkilöihin nähden hallinto-oikeuksilla sen sijaan on valtaa, koska se määrää viranomaiset esim. voudit toimiin kansalaisten suhteen. Jos sen sijaan viranomainen ei noudata hallinto-oikeuden päätöksiä, on kansalaisen tai yrityksen vietävä asia omalla kustannuksellaan käräjille ja sieltä mahdollisesti eteenpäin. Virkamiestä ei siis hallinto-oikeus pysty rankaisemaan, mutta kansalaisalamaista kyllä. Tämä vaikuttaisi aivan siltä, että järjestelmä on rakennettu suojelemaan viranomaisia eikä hallintoalamaisia? Jotenkin tällainen ei mahdu kansalaisten käsitykseen oikeusvaltiosta.
Olisiko syytä miettiä tämä järjestelmä uusiksi ja vaikka yhdistää molemmat oikeusjärjestelmät. Ainakin säästöjä syntyisi. Ei ole oikein, että viranomaiset ovat lain yläpuolella, vaan myös heitä pitäisi rangaista vaikkapa sakoilla tai palkattomalla virkavapaalla. Kaiken lisäksi oikeutta hakeva kansalainen joutuu maksa itse oikeudenkäyntikulunsa, kun viranhaltijan kulut maksaa valtio.
Perutuslakituomioistuimesta ei tässä kannata edes puhua. Poliitikot eivät luovu oikeudestaan tulkita perustuslaillisia ongelmia perustuslakivaliokunnassa poliittisilla mandaateilla. Puolueeton tuomioistuin saattaisi tulkita asioita poliittisen sopivuuden vastaisesti.

Kommentit pois päältä artikkelissa Pitäisikö oikeusvaltio päivittää?

Työaika

Kun työaika on nyt kiivaasti keskusteluiden keskipisteessä, niin ehkä pieni kertaus on paikallaan. Vielä 1960-luvun alussa töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa 8 tuntia päivässä. Viikkotyöaika oli siis 48 tuntia. Vuosityöaika oli hieman alle 2100 tuntia, kun se nyt on alle 1600 tuntia. Työaika on siis vähentynyt noin neljänneksellä (25 %).
Tästä sitten lähdettiin vähentämään työaikaa siten, että ensin lyhennettiin lauantain työaikaa kahdeksasta (8) kuuteen tuntiin (6). Sitten 1967 joka toinen lauantai oli vapaa ja lopulta lauantait tulivat kokonaan vapaiksi. 1970-luvun alussa työaika oli pudonnut noin 1900 tuntiin vuodessa.
Perheyrityksissä työn teettäminen omilla lapsilla oli täysin rajoittamatonta. Minäkin jouduin tekemään 10-vuotiaasta asti joka kesä 8-tuntisia työpäiviä. Työt oli toki mitoitettu voimien mukaan, mutta raksalla ne olivat aina raskaita. Perheyrityksissä ei oman perheen jäsenille maksettu palkkoja, joten kaikki meni yhteiseen pottiin.
Työaikaa lyhennettiin sitten 1984 voimaan tulleilla ”pekkaspäivillä”. Tätä palkallista vapaa-aikaa kertyy, mikäli työehtosopimuksen mukainen säännöllinen työaika on sama kuin työaikalain mukainen säännöllinen työaika, kahdeksan tuntia vuorokaudessa tai 40 tuntia viikossa. Useissa työehtosopimuksissa säännöllinen työaika on kuitenkin tätä lyhyempi, esimerkiksi 7,5 tai 7,25 tuntia vuorokaudessa ja 37,5 tai 36,25 tuntia viikossa, eikä näiden sopimusten perusteella kerry työajan lyhennysvapaata.
Työajan lyhennysvapaan tarkoitus on tasata työaika keskimäärin 36,6 tuntiin viikossa eli 1 732 tuntiin vuodessa (vuosi 2004). Tässä työajan lyhenemisessä jää usein huomaamatta, että ”pekkaspäivät” ovat palkallisia vapaapäiviä. Käytännössä tämä merkitsi samalla noin 4,5 % palkankorotusta.
Kun puhutaan tämän vuosituhannen työajoista ja siihen liittyvistä sopimuksista, niin eri toimialoilla työajat ovat eriytyneet voimakkaasti. Työvaltaisilla aloilla (esim. SAK) työajat ovat tarkasti määritellyt ja ylitöistä maksetaan sopimusten mukaan. Kun sitten siirrytään toimihenkilöpuolelle, niin työaikoihin alkaa ilmaantua monenlaisia ”joustoja”. Tähän joukkoon kuuluvat myös myynti- ja markkinointihenkilöt.
Ensimmäiset ”joustot” ilmestyivät siten, että päällikkötasoa eivät koskeneet työaikamääräykset lainkaan. Päälliköillä sai teettää miten pitkiä päiviä tahansa ilman mitään ylityökorvauksia tai rajoituksia. Tässä mentiin sitten vielä niin pitkälle, että kun suomenkieliset päällikkönimet loppuivat, otettiin käyttöön kansainväliset nimet. Mentiin jopa niin pitkälle, että ”juoksupoikakin” saattoi muuttua ”logistic manageriksi”.
Nykyisen suurtyöttömyyden aikana toimihenkilöillä ja monilla muillakin teetetään epämääräisiä työrupeamia, joissa ylityöt usein hämärtyvät ja niistä ei uskalleta pahemmin purnata. Lisäksi tehdään paljon etätöitä yms. sellaisia töitä, joiden työaika on hyvin vaikeasti määriteltävissä. Etenkin vientialoilla on suuri joukko tällaista henkilöstöä. Ennen ei juuri koskaan soitettu kotiin, mutta nyt langattomana aikana kännykät soivat yötä myöten ja sähköposteja satelee 24/7.
Työajan pidentämistä ei voi siis millään muotoa yleistää. Työajan pidentämistä pitää tarkastella alakohtaisesti. ”Factory floor” ja ”top floor” ovat työajoissa hyvin kaukana toisistaan. Tässä yhteydessä ei voi myöskään unohtaa sitä, että yrittäjillä ei ole työehtosopimuksia, lakisääteisiä työaikoja eikä myöskään palkkasopimuksia! Muutama vuosikymmen sitten Kauppalehti otsikoikin juttunsa ”Vain idiootti ryhtyy Suomessa yrittäjäksi”. Ajat ovat muuttuneet, mutta yrittäminen on edelleen ”riskibisnes”.

Kommentit pois päältä artikkelissa Työaika

Kansantalous

Taloustieteilijä Adam Smith määritteli 1700-luvun puolivälissää kansantalouden. Sen keskeiseksi parametriksi tuli yksittäisen maan maantieteellisten rajojen sisällä tapahtuva tuotannon ja palvelujen arvo eli bruttokansantuote BKT. 1930-luvulla John Maynard Keynes julkaisi omat teoriansa kansantaloudesta, joka on sen jälkeen jakautunut erilaisiin aateryhmiin. Etenkin yhdysvaltalaiset taloustieteilijät heittelevät ohjeitaan, vaikka hyvinvointivaltioiden taloudelliset rakenteet poikkeavat täysin heidän teoreettisesta tietoisuudestaan.
Kun kansantaloutta määriteltiin, olivat ajat täysin toisenlaiset kuin nyt. Suurin ero nykyiseen oli alueen eli valtion rajojen antama suoja, jonka taloudesta päätti pitkälle maan hallitus. Käytännössä hallitus päätti siitä, mitä tuotteita ja palveluja maassa oli mahdollista tarjota maan rajojen ulkopuolelta ja mihin hintaan. Maahan tuotavien tuotteiden hintoja kontrolloitiin tulleilla. Oma raha puolestaan antoi mahdollisuuden suojella omien tuotteiden kilpailukykyä.
Miten kansantalous määritellään Suomessa nyt? Ei mitenkään! Suomi kuuluu EU:in ja markkinat ovat globaalit. Suomi päätti ennen jäsenyyttään noin 5 miljoonan ihmisen kansantaloudesta. Nyt olemme osa 500 miljoonan globaalia taloutta. Koska kaikki EU-maat ovat rakenteiltaan ja toimintamalleiltaan täysin erilaisia, ei jäljelle jää perinteisistä kansantalouden teorioista oikeastaan mitään. Lissabonin päätös tehdä EU:sta maailman kilpailukykyisin markkina-alue, on viimeistään nyt osoittautunut haaveeksi. Vaikka kansantaloudesta puhuvatkin edelleen taloustieteilijät ja professorit yliopistoissa, niin käytännön todellisuudessa sitä ei enää ole!
Nyt on syytä puhua vain kansallistaloudesta, joka on suuressa määrin alisteinen Brysselissä yhteisesti tehdyistä päätöksistä ja globaaleista markkinoista. Näitä voi toki yrittää juosta karkuun, mutta piiloon ei pääse. Euro määräytyy markkinoilla, mutta sitä on viimeisten vuosikymmenien aikana manipuloineet USA:n dollari ja Kiinan renminbi. EKP antoi jääräpäisesti euron vahvistua kilpailukyvyttömäksi toisten painaessa lisää rahaa koneet punaisina.
Suomessa on useita taloudellisia tutkimuslaitoksia, jotka seuraavat ja ennustelevat talouden kehitystä. Mielestäni nämä eivät ole täysin vielä tiedostaneet sitä tosiseikkaa, että kansantaloudesta teoriat eivät enää toimi kuten ennen. Yleisesti hyväksytään, että devalvaatiota ei voida enää käyttää Suomen Pankin niin halutessa.
Yhteisvaluutta määräytyy markkinoilla ja Euroopan Keskuspankissa (EKP). Erityisen vaikeaa tämän tajuaminen näyttää olevan Palkansaajien tutkimuslaitokselle (PT). Tämä ”tutkimuslaitos” pyrkii edelleen tarkastelemaan taloutta subjektiivisten saavutettujen ja ay-liikkeen etujen näkökulmasta.
Jotta Suomi saataisiin säilytettyä ja ehkä jopa nousuun, olisi heti riisuttava yltä kansantalouden vanhentunut haarniska ja ryhdyttävä laatimaan nykyiseen taloudelliseen todellisuuteen perustuvaa strategiaa. Osa tätä strategiaa on hallituksen esittämä yhteiskuntasopimus. Se on kuitenkin vain osa ja koko kansallistalouden taustamuuttujat ja parametrit on tutkittava, tunnustettava ja muokattava toiminnalliseksi malliksi.
Vanhaa fraasia käyttääkseni Suomi on tilanteessa, jossa se joko sopeutuu uuteen taloudelliseen maailmaan tai itkee ja sopeutuu. Jos ay-liike haluaa tehdä Suomesta Lakkolandian ja lakkoilla viimeiseen työpaikkaan asti, niin sitten koko Suomi itkee. Edellä olevan perusteella herää vain yksi kysymys: onko Suomen kaltaisella pienellä maalla yleensä enää varaa entisen kaltaiseen politikointiin?

Kommentit pois päältä artikkelissa Kansantalous

Talouden käsitteet päivitettävä

Ostovoima on tänä päivänä käsite, jonka edessä ovat rähmällään hallitus, eduskunta ja ay-liike. Mutta mikä se ostovoima oikein on? Yksinkertaistettuna ostovoima on se osa tuloista, joka jää käyttöön, kun verottaja on korjannut omansa päältä pois. Päättäjiltä näyttää hyvin usein unohtuvan, että muutkin verot kuin tulovero, kurittavat ostovoimaa.
Se, että ostovoima globaalissa taloudessa loisi Suomelle lisää työpaikkoja ja lisää hyvinvointia, on jo vanhentunut käsite. Kauppojen vähittäismyynti on noin 125 miljardia euroa, josta vähittäiskaupan osuus on n. 38 miljardia. Tavaroiden ja elintarvikkeiden tuonti maahan on noin 44 miljardia, joten se on enemmän kuin koko vähittäiskaupan myynti.
Suuri osa suomalaisten ostovoimasta ja ostoksista siis luo työpaikkoja ja hyvinvointia Suomen ulkopuolelle. Tämä osuus on jo siksi suuri, että nykyinen ostovoima verrattuna ostovoimaan ennen liittymistä euroon, ei enää toimi samalla tavoin kansallisessa taloudessa kuin aikoinaan kansantaloudessa. Kumartelu ostovoimalle alkaa siis olla turhaa. Pitäisi keksiä jotain toimivampaa sen tilalle rakentamaan jakovaraa.
Bruttokansantuote (BKT) on myös hyvin harhaan johtava termi, koska sitä syö inflaatio. Juuri nyt, kun inflaatiota ei käytännössä ole, tämä termi toimii. Toimimattomuudesta on hyviä esimerkkejä. Suomessa media ja poliitikot hehkuttivat, kun Virossa vuosituhannen alussa BKT oli yli 10 % usean vuoden ajan. Samaan aikaan inflaatio oli kuitenkin 12 – 14 %. Tästä kasvoi kupla, joka puhkesi finanssikriisin yhteydessä ja esimerkiksi asuntojen hinnat Tallinnassa liki puolittuivat. Kuplan puhkeaminen paljasti, että nettokansantuote (NKT) olikin ollut likimain nolla tai miinusmerkkinen.
Koska Virossa oli päätetty, että Suomea ei matkita devalvoimalla, niin markkinat oikenivat kilpailukykyisiksi sisäisen devalvaation muodossa. Käytännössä palkat laskivat. Nettokansantuote ei ole vakiintunut käsite, koska poliitikot ja taloustieteilijät haluavat mieluummin paistatella BKT:n valossa. Nyt Suomessakin BKT on luisunut jo usean vuoden ajan ja romuttanut täysin talousennustajien ja hallitusten arvailut paremmista ajoista.
Inflaatio on mielenkiintoinen käsite sekin. Se peilaa kustannusten nousua edellisiin aikajaksoihin. EU:ssa tavoitteeksi tai rajaksi on asetettu 2 % vuotuinen inflaatio. Mutta edes tämä tavoite ei ole saanut Suomessa BKT:ta kasvuun. Ennen euroon liittymistä inflaatio oli yleensä aika reipas ja johtui pääosin kotimaisista tekijöistä. Devalvaatio antoi aina vahvan sysäyksen inflaatiokierteelle ja kun hinnat nousivat, niin myös BKT kasvoi aina seuraavaan devalvaatioon asti.
Kilpailukyky ja erityisesti kansainvälinen kilpailukyky on toinen kiistelty käsite, jonka edessä Suomen on pakko olla rähmällään. Suomi loisti kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa vuosikaudet kärkisijoillaan. Nyt on todistettu, että se olikin vain kangastus. Näiden vertailujen tekijät mittaisivat kilpailukykyä monilla muilla parametreilla kuin kaupanteolla todellisilla tuotteilla. Vielä nytkin ay-väki ja vastapuoli kinastelevat siitä, onko kilpailukykyä vai ei.
Silloin, kun puhutaan todellisesta kilpailukyvystä, niin se ratkaistaan tiskin vastakkaisilla puolilla. Valitettavasti hinta näyttää olevan peruskriteeri niin kotimaisilla markkinoilla kuin kansainvälisilläkin. Se, että on kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa toinen tai kolmas, merkitsee samaa kuin, että olisi viimeinen. Silloin, kun tehdään kauppaa, niin toisia palkintoja ei jaeta. Jos sopimusta ei saada aikaan, niin sitten on vain pantava kimpsut kasaan ja lennettävä kotiin miettimään syitä.
Palkkataso etenkin nettopalkkataso ei ole Suomessa korkea. Sen sijaan Suomessa työvoimakustannustaso on maailman korkeimpia. Se, mitä työnantaja maksaa työstä ja mitä työnsä tekijälle jää käteen, eroavat kansainvälisesti kuin yö ja päivä. Työvoimakustannuksiin vaikuttavat vuosityöaika ja työnsivukulut, joista korkeimpia ovat vapaa-ajoista maksettavat korvaukset ja eläkevakuutusmaksut. Suomen kansallinen työeläkejärjestelmä poikkeaa kustannusvaikutuksiltaan keskeisistä kilpailijamaistamme oleellisesti. Useimmissa muissa maissa eläkejärjestelmä perustuu verotukseen ja vapaaehtoisiin eläkevakuutuksiin.
Työvoimakustannusten rakenne eri maiden välillä poikkeaa siis suuresti Suomen tappioksi. Tanskassa suoritettiin suuri reformi (Tanskan malli) poliittisella yksimielisyydellä 1970-luvun lopulla. Siellä yritykset eivät maksa lainkaan palkoista sivukuluja. Tällä reformilla parannettiin etekin pk-yritysten asemaa. Suomessa näitä sivukuluja on noin 20 eri nimikettä ja Tanskassa nolla. Suorien kustannusten lisäksi byrokratia aiheuttaa niin yhteiskunnalle kuin yrityksillekin suuret kustannukset maksujen keräilynä, valvontana ja uudelleen jakeluna.
Hallitus onkin nyt hyvin epäkiitollisen tehtävän edessä. Kansainvälistä kilpailukykyä rasittava työvoimakustannusrakenne on rakennettu pala palalta alhaalta ylöspäin suurten toimijoiden ehdoilla. Nyt on kaksi vaihtoehtoa: kaataa koko puu kerralla tai alkaa karsia sitä ylhäältä alas. Sama ongelma on itse asiassa koko julkisen hallinnon kentässä. Tämä on vaikea, ellei mahdoton tehtävä. Koko Suomen julkinen hallinto ei ole tällä hetkellä kenenkään hallinnassa. Toinen käsi ei tiedä eikä välitä, mitä toinen käsi tekee! Suomen tulevaisuus on pk-yritysten käsissä!

Kommentit pois päältä artikkelissa Talouden käsitteet päivitettävä

WP Login