Palvelujen tuottamisen paradoksi

Jo 1970-luvulla poliittiset päättäjät ja eräät muutkin vaikutusvaltaiset toimijat alkoivat ennustella, että Suomen pitää aloittaa muutos teollisesta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan. Jotkut ekonomistit kyllä varoittelivat, että Suomi ei pärjää vain toistensa paitoja pesemällä. Jotta tämä ajatus toimisi, pitäisi päästä pesemään saksalaisten, ruotsalaisten ja muiden ulkomaan elävien paitoja. Tämä siksi että Suomi tarvitsee valuuttatuloja esimerkiksi energian hankintaan. Euro ei ole tilannetta muuttanut. Euroja tarvitaan rajojen ulkopuolelta.
Suomessa kun ollaan aina vähän jälkijunassa, niin ei oltu huomattu jo 1966 julkaistua Baumolin ja Bowenin tutkimusta ”Performing Arts. The Economic dilemma. Tutkimus keskittyi selvittämään, miksi teatterit, oopperat ja muut vastaavat taidemuodot ovat aina taloudellisessa ahdingossa. Tämän tutkimuksen johtopäätöksen voi myös laajentaa koskemaan yhteiskunnallisia palveluita kuten terveydenhuoltoa. Sosiaalitointa jne.
Tutkimuksen johtopäätöstä kutsutaan Baumolin taudiksi. Johtopäätös oli, että sellaisia toimintoja, joissa joudutaan palvelemaan asiakasta kasvotusten eli ”face to face”, ei voi mitenkään tehostaa. Tällainen palvelutilanne ottaa aina oman aikansa. Julkisella sektorilla on ehkä mahdollista heittää asiakas pihalle, jos esimerkiksi säännön mukainen vastaanottoaika 15 minuuttia ylittyy. Tämä on mahdollista, koska ei ole vaihtoehtoja. Kaupallisessa toiminnassa se ei ole mahdollista, koska asiakas äänestää jaloillaan.
Baumolin tautia voisi siis kutsua hyvin Baumolin paradoksiksi. Julkisen sektorin päätehtävä on tuottaa kansalaisille erilaisia palveluita. Sähköisiin palveluihin siirtyminen on vain osoittautunut kovin vaikeaksi Suomessa. Valtakunta on täynnä päällekkäisiä ja lomittaisia järjestelmiä, jotka eivät keskustele keskenään. Suurin syy tähän on todistettavasti se, että tilaajat eivät ole tienneet, mitä heidän pitäisi tilata. Syy tähän on se, että tämä tilauksia tekevä ikäluokka julkisella sektorilla osaa hädin tuskin käyttää tekstinkäsittelyohjelmia.
Tämä osaamattomuus ylettyy ministeriöiden huipulle, muutoin ei olisi heitetty satoja miljoonia Kankkulan kaivoon. On kuitenkin muistettava, että vikaan alettiin mennä jo reilut 20 vuotta sitten. Nyt on uusi ja osaavampi sukupolvi alkanut tarttua ohjaimiin, mutta muutos aiheuttaa suurempia kustannuksia kuin, jos olisi osattu tehdä alun alkaen oikein kuten Virossa. On edessä pitkä ja raskas tie, jotta julkisia palveluita pystytään tehostamaan tietotekniikan avulla.
Yksityisellä sektorilla asiakkaan kohtaaminen henkilökohtaisesti on myös ollut aika rankan tehostamisen kohteena. Rankin esimerkki tulee pankkisektorilta, jossa henkilökohtaista palvelua ei saa edes aseella uhkaamalla. Ja miksi saisi, kun pankeissa ei edes ole käteistä rahaa ollenkaan. Jossain harvassa pankissa matkojen päässä saattaa olla. Kaupat ovat myös siirtymässä automaattikassoihin, jossa voi maksun suorittaa itse itseään palvelemalla. Myös vakuutusyhtiöissä palvelut ovat suurelta osin siirtyneet nettiin. Henkilökohtainen kanssakäyminen myyjän ja ostajan välillä on käymässä tuiki harvinaiseksi ja kaikki toiminnan tehostamisen nimissä. Onko tämä kääntänyt palvelualojen työntekijämäärät laskuun?
Mihin tämä paljon meteliä aikaan saanut jälkiteollinen palveluyhteiskunta ja sen sadat tuhannet uudet työpaikat ovat muodostuneet? Kun palveluyhteiskunnan hohdokkaat teoriat ja visiot nostettiin poliittisten päättäjien päiväuniin, niin tietoyhteiskunnan vaikutuksista tiesivät vain hyvin harvat. Heitä oli syytä pitää kylähulluina, koska poliittisilta lupauksilta olisi mennyt pohja.

Valtio Kunta
Yht. tuhatta
1970 187 137 324
1980 226 337 563
1990 226 482 708
1995 146 446 592
2000 144 486 630
2005 151 506 657
2010 153 510 663
2014 139 534 673
Stat.fi 2015

Oheisesta taulukosta selviää kuntien kurjistumisen syyt. Samaan aikaan, kun kuntien tehtäviä on lisätty voimakkaasti, on valtio siirtänyt omiakin tehtäviään kunnille. Valtion palveluksessa oleva työvoima alkoi laskea voimakkaasti 1990-luvun laman aikana, jolloin valtion taloutta kohennettiin kuntien kustannuksella. Samaan aikaan kuntien palveluksessa olevien työntekijöiden määrä kasvoi.
Taulukosta on myös nähtävissä se, että kuntaliitokset eivät ole vähentäneet kuntien palveluksessa olevien määrää. Näistä muutoksista seuraa looginen arvoitus: miksi valtio velkaantuu yhä kasvavalla nopeudella? Valtio myy kiinteistöjään, investoinnit ovat minimissään, tiet ja rautatiet rappeutuvat, puolustusvoimia ja poliisia ajetaan alas jne. Minne ovat velkarahat kadonneet?
Teollisuudessa työpaikat ovat kuten tunnettua vähentyneet vuoden 1980 560 00 työntekijästä 316 722 työntekijään vuonna 2012. Yksityisissä palveluissa vuoden 1990 työntekijämäärä oli 774 342 ja vuonna 2010 1 059 100. Teollisuuden työpaikat ovat siis vähentyneet noin 57 % ja palvelualojen työpaikat kasvaneet noin kolmanneksella.
Edellä olevista luvuista voisi esittää lukuisia kaavioita ja grafiikoita. Lyhyesti yhteenvetona voi kuitenkin perustellusti todeta, että palveluiden kasvu ei ole toteuttanut 1970-luvun unelmaa jälkiteollisen yhteiskunnan kaikkivoipaisuudesta. Suomi on ajautunut pitkään ja syvään ahdinkoon. Kuten useat taloustieteilijät totesivat, jälkiteollinen elinkeinoelämä ei tuota riittävän suurta lisäarvoa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen. Ainoa, mikä on tänä aikana kasvanut, on työttömyys?
Suurin syy tähän tilanteeseen on se, että palveluiden vienti ei ole onnistunut. Nokia antoi poliitikoille tilaisuuden jakaa olematonta hyvää ja unohtaa mm. VATT:n vaatimukset rakenteellisista uudistuksista. Toisin kuin Ruotsi ja monet muut maat Suomi on yhden aatteen maa. Tämän asian totesi jo Heikki Välitalo vuonna 1989 kirjoittamassaan kirjassa Neljän markan maa. Mitään ei kuitenkaan ole opittu, koska devalvaatio on aina korjannut mönkään menneet utopiat. Tämä todistaa, että voi joko oppia, tai sitten itkeä ja oppia. Valitettavasti nyt ei ole enää vaihtoehtoja!

Comments are closed.


WP Login