Viimeinen taisto

Nykyinen tilanne Suomessa alkaa muistuttaa tilannetta Britanniassa 1970 ja 1980-luvuilla. Demarit hakevat lisää kasvua viennistä, mutta demarijohtoiset ammattiyhdistykset laittavat satamia kiinni ja esittävät kohtuuttomia vaatimuksia. Suomessakaan ei yleensä tapahdu, mitään ennen, kuin ollaan todella pää pölkyllä. On ehkä syytä palauttaa mieliin, mi9hin tällainen toiminta johti Britanniassa.
Tasapaino eri aatteiden välillä ei muutu itsestään, vaan muutoksiin vaikuttavat tapahtumat, kriisit ja epäonnistumiset pakottaen päättäjät kyseenalaistamaan olemassa olevat kiistattomaksikin ajatellut aatteet ja ideologiat. Tämä tapahtui myös 1970-luvun lopun Englannissa. Kun vuonna 1977 15 työntekijän lakko coventrylaisessa autotehtaassa aiheutti yli 10 000 työntekijän lomauttamisen ilman palkkaa, alkoi kansan mitta täyttyä ay-liikettä kohtaan. Lisää kuitenkin oli tulossa. Englanti oli vaipunut konventionaalisen sosialistisen viisauden horrokseen, jossa kolmekymmentä vuotta jatkuneen sekatalouden normisto muodosti itsestään selvyyksien verkon ilman, että uusille innovatiivisille ajatuksille olisi ollut sijaa. Tilanne loi thatcherismille sosiaalisen tilauksen, jonka taakse kansa tuli vaaleissa.
Jo tätä lakkoa ennen hiilikaivostyöläiset laittoivat maan polvilleen. Kaaoksen keskellä Heath asetti maan hätätilaan ja julisti ennenaikaiset vaalit. Hän hävisi vaalit. Kylmä totuus oli, että hiilityöläiset olivat kaataneet hallituksen jopa käyttäen häikäilemättä ulkoparlamentaarisia keinoja. Harold Wilson astui jälleen valtaan. Tätä Heathin menettelyä kutsuttiin poliittiseksi U-käännökseksi eli vaalilupausten pettämiseksi.
Seurasi aika jossa kuljettiin kriisistä kriisiin ja katastrofista katastrofiin. Englanti oli syöksy-kierteessä kohti tuhoa ennalta arvaamattomin seurauksin. Kyllästyneenä itseensä ja konservatiiviseen puolueeseen, Heath alkoi pohtia konversiota konservatiiviselle puolueelle. Ongelma ei ollutkaan siinä, että hallitus toimi huonosti, vaan pahin vihollinen olikin staattisuus. Staattisuuden muuttaminen puolestaan edellytti koko poliittisen kulttuurin muutosta.
Mutta miten se voitaisiin tehdä? Aluksi hän yritti pakottaa puolueen johdon analysoimaan sitä, mistä epäonnistuminen oli johtunut. Vastaus oli kysymättäkin selvä. Kaikkien poliitikkojen käsikirjan ensimmäinen käsky epäonnistumisen jälkeen on, että ”meillä ei ollut riittävästi aikaa toteuttaa suunnitelmiamme.” Se mihin sekä Joseph että Thatcher tähtäsivät oli joustava politiikkaa eikä konsensus. Tavoitteena ei ollut näin puhdas market economy vaan compassionate capitalism. ”Nyt ei ole aikaa pehmoiluun”, julisti Sir Keith
Thatcherin hallinto puolestaan tiesi katkerasta kokemuksesta, kuinka määräävässä asemassa hiiliteollisuus oli. Olihan se kaatanut jo Heathin hallituksen! Valtakäsitys oli, että Hiilityöläisten liitto oli kuninkaantekijä – se teki tai kaatoi hallituksia. Tästä johtuen Thatcherin kenraalit varautuivat siihen, että Central Electricity Board (ymmärrä: Imatran Voima) alkoi varautua taisteluun alkamalla kasvattaa polttoainevarastoja. Tällä haluttiin taata se, ettei kävisi samoin kuin Heathille.
Silloisen lakon aikana sähkötuotanto loppui, koska varastot ehtyivät muutamassa päivässä. Taistelu alkoi maaliskuussa 1984. Se oli katkera ja osittain väkivaltainen. Ulkoparlamentaarisia keinoja käyttäen Scargill yritti säilyttää kasvonsa ja tuhansia hänen liittonsa jäseniä pidätettiin. Pitkittyessään lakosta kehittyi kansainvälinen juhla. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan keräsivät lakkolaisille rahaa katujen kulmissa, Libyan eversti Qaddafi lähetti heille rahaa ja samoin tekivät Neuvostoliitto ja jopa köyhä Afganistan ( raha tosin oli neuvostoliittolaista). Taistelu kesti yli vuoden, mutta se päättyi vihdoin, toisinkuin Heathin aikana, kaivostyöläisten täydelliseen tappioon. Ay-liikkeen kartelli, joka oli tuhonnut Englannin talouden lakkoilullaan ja ylisuurilla vaatimuksillaan, oli murrettu. Parlamentti oli nyt valmis liberalisoimaan ay-lainsäädäntöä. (Lähde: E Passila, 2000, Kauppaa Faaraoiden Egyptistä Euroopan Unioniin, ISBN 951-98517-0-4)
Tähänkö ollaan Suomessakin ajautumassa. Nyt ainakin näyttää pahalta. Konsensus on kriisissä ja kolmikanta ei näytä toimivan. Onko seuraavalla hallituksella edessä sama kuin Britannian parlamentilla eli pakko muuttaa hallintokulttuureja? Tämä tilanne on hallituksella edessään. Jos demarit pääsevät hallitukseen, niin kummatko voittavat lakkokenraalit vai järki. Löysässä hirressä roikkumisen aika on ohi!

Comments are closed.


WP Login