Archive for huhtikuu, 2015

Työttömyyden torjuntaa

Työttömyys ja uusiutuva energia tuntuvat olevan tärkeimpiä päivän puheenaiheita. Niillä vai8kuttaisi olevan ainakin yksi yhteinen nimittäjä. Työttömät voisivat tuottaa energiaa. Jos sähköyhtiöt eri puolilla Suomea hankkisivat poljettavia generaattoreita, niin niillä voisi tuottaa melko puhdasta energiaa.
Ansiosidonnaisella tai muulla työttömyyspäivärahalla toimeentulevat henkilöt voisivat polkea osan päivästään näitä generaattoreita ja tuottaa sähköä. Valtio maksaisi lisäksi saman syöttötariffin mukaista korvausta, kuin tuulivoimaloillekin maksetaan. Osalla tästä rahasta katettaisiin polkulaitteiden investointeja ja loput käytettäisiin polkijoiden tuotantopalkkioihin kilowattien mukaan.
Paitsi, että tällä saataisiin puhdasta energiaa, se myös pitäisi työttömät kunnossa tulevia työtehtäviä varten. Asialla olisi kuitenkin kaksi kovaa vastustajaa. Kuntosalit olisivat ehdottomasti vastaan kuten myös vasemmisto. Vasemmistolle ja ay-liikkeelle työttömyyskorvaus on saavutettu etu, eikä sen ehtoihin sovi puuttua. Sohvalta siirtyminen tositoimiin vaatii ehdottomasti tiukat kolmikantaneuvottelut.

Kommentit pois päältä artikkelissa Työttömyyden torjuntaa

Mikä meitä vaivaa?

Vierailin hiljan etelävirolaisessa maalaiskoulussa. Kun astuin opettajan kanssa luokkaan, kaikki teini-ikäiset nousivat kohteliaasti seisomaan ja istuivat vasta luvan saatuaan. Siellä ei istuttu jalat pulpetilla ja pipo päässä. Palasivat mieleeni omat kouluajat ja aloin ihmetellä tätä nykymenoa.
Jos tässä kelaa aikoja taaksepäin, niin alkoiko tämä kaikki siitä paljon kehutusta peruskoulu-uudistuksesta vai jo aikaisemmin. Jotenkin kuitenkin ajatukset palaavat hippiaikaan 1960-luvun antaa kaikkien kukkien kukkia. Itse asiassa amerikanenglannin hippie-sana on peräisin siltä paleoliittiseltä ajalta ja siltähän se meno ajoittain näyttikin.
Ennen hippikautta vieraita ihmisiä ja etenkin vanhempia teititeltiin. Sittemmin ulkomailla hippeilleet alkoivat sinutella kaikkia, koska ajattelivat, että eihän englanninkielessä ole eroa sinuttelulla ja teitittelyllä. Heiltä jäi huomaamatta se, että englanninkielessä Mr., Mrs., Miss., Sir ja Madam ovat teitittelymuotoja. Saksassa teititellään samalla työpaikalla toisiaan ja sinunkaupat tehdään usein vasta juhlittaessa eläkkeelle lähtöä.
Ennen tämän jälkiteollisen palveluyhteiskunnan syntyä vanhemmille ihmisille ja naisille oven ja paikan tarjoaminen yleisissä kulkuneuvoissa oli maan tapa ja arvostuksen osoitus. Nyt tällaiset vanhat tavat ovat kadonneet ja kauppakassikin on tärkeämpi penkillä kuin jalkavaivainen vanha. Palveluyhteiskunta ei siis nähtävästi ole palveluja parantanut, vaan käytöstavat ovat valuneet alas viemäristä.
Pisa tuloksista huolimatta tutkimusten mukaan luku- ja kirjoitustaito ovat heikentyneet. Tästä on vähän syytelty tietokoneita, mutta luulen, että vika on opetuksessa. 1980-luvun alussa, kun oli oikein kiire todistaa uuden peruskoulun kaikkivoipaisuutta, oli sen todistamisella kova kiire. Muistan, että opetusohjelmaan kuului, että lukemaan pitää oppia ensimmäisellä luokalla ennen joulua.
Ei siis ollut aikaa opettaa kaikkia oppilaita tavaamaan. Ollessani armeijassa 1962, meillä oli muutamia alokkaita, jotka eivät olleet käyneet rippikoulua, mutta kyllä he osasivat tavata. Nyt luotetaan siihen, että tekstinkäsittelyohjelmat hoitavat tavutuksen. Se ei kuitenkaan tavuta luettaessa. Aleksis Kiven kirjoissa tavaamisen opettaminen oli esimerkillistä.
Kaupungistunut jälkiteollinen yhteiskunta on siis vienyt mennessään suurimman osan vanhoista vuosisatoja vakiintuneista käytöstavoista. Kiireinen koulumaailma, jossa kuitenkin maisteriksi valmistuminen kestää hyvinkin liki 30 vuotta, näyttää vievän myös mennessään suurelta joukolta luku- ja kirjoitustaidon. Lyhenisivätkö opiskeluajat yhtään, jos perusteet olisi kunnolla opittu?

Kommentit pois päältä artikkelissa Mikä meitä vaivaa?

Palvelujen tuottamisen paradoksi

Jo 1970-luvulla poliittiset päättäjät ja eräät muutkin vaikutusvaltaiset toimijat alkoivat ennustella, että Suomen pitää aloittaa muutos teollisesta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan. Jotkut ekonomistit kyllä varoittelivat, että Suomi ei pärjää vain toistensa paitoja pesemällä. Jotta tämä ajatus toimisi, pitäisi päästä pesemään saksalaisten, ruotsalaisten ja muiden ulkomaan elävien paitoja. Tämä siksi että Suomi tarvitsee valuuttatuloja esimerkiksi energian hankintaan. Euro ei ole tilannetta muuttanut. Euroja tarvitaan rajojen ulkopuolelta.
Suomessa kun ollaan aina vähän jälkijunassa, niin ei oltu huomattu jo 1966 julkaistua Baumolin ja Bowenin tutkimusta ”Performing Arts. The Economic dilemma. Tutkimus keskittyi selvittämään, miksi teatterit, oopperat ja muut vastaavat taidemuodot ovat aina taloudellisessa ahdingossa. Tämän tutkimuksen johtopäätöksen voi myös laajentaa koskemaan yhteiskunnallisia palveluita kuten terveydenhuoltoa. Sosiaalitointa jne.
Tutkimuksen johtopäätöstä kutsutaan Baumolin taudiksi. Johtopäätös oli, että sellaisia toimintoja, joissa joudutaan palvelemaan asiakasta kasvotusten eli ”face to face”, ei voi mitenkään tehostaa. Tällainen palvelutilanne ottaa aina oman aikansa. Julkisella sektorilla on ehkä mahdollista heittää asiakas pihalle, jos esimerkiksi säännön mukainen vastaanottoaika 15 minuuttia ylittyy. Tämä on mahdollista, koska ei ole vaihtoehtoja. Kaupallisessa toiminnassa se ei ole mahdollista, koska asiakas äänestää jaloillaan.
Baumolin tautia voisi siis kutsua hyvin Baumolin paradoksiksi. Julkisen sektorin päätehtävä on tuottaa kansalaisille erilaisia palveluita. Sähköisiin palveluihin siirtyminen on vain osoittautunut kovin vaikeaksi Suomessa. Valtakunta on täynnä päällekkäisiä ja lomittaisia järjestelmiä, jotka eivät keskustele keskenään. Suurin syy tähän on todistettavasti se, että tilaajat eivät ole tienneet, mitä heidän pitäisi tilata. Syy tähän on se, että tämä tilauksia tekevä ikäluokka julkisella sektorilla osaa hädin tuskin käyttää tekstinkäsittelyohjelmia.
Tämä osaamattomuus ylettyy ministeriöiden huipulle, muutoin ei olisi heitetty satoja miljoonia Kankkulan kaivoon. On kuitenkin muistettava, että vikaan alettiin mennä jo reilut 20 vuotta sitten. Nyt on uusi ja osaavampi sukupolvi alkanut tarttua ohjaimiin, mutta muutos aiheuttaa suurempia kustannuksia kuin, jos olisi osattu tehdä alun alkaen oikein kuten Virossa. On edessä pitkä ja raskas tie, jotta julkisia palveluita pystytään tehostamaan tietotekniikan avulla.
Yksityisellä sektorilla asiakkaan kohtaaminen henkilökohtaisesti on myös ollut aika rankan tehostamisen kohteena. Rankin esimerkki tulee pankkisektorilta, jossa henkilökohtaista palvelua ei saa edes aseella uhkaamalla. Ja miksi saisi, kun pankeissa ei edes ole käteistä rahaa ollenkaan. Jossain harvassa pankissa matkojen päässä saattaa olla. Kaupat ovat myös siirtymässä automaattikassoihin, jossa voi maksun suorittaa itse itseään palvelemalla. Myös vakuutusyhtiöissä palvelut ovat suurelta osin siirtyneet nettiin. Henkilökohtainen kanssakäyminen myyjän ja ostajan välillä on käymässä tuiki harvinaiseksi ja kaikki toiminnan tehostamisen nimissä. Onko tämä kääntänyt palvelualojen työntekijämäärät laskuun?
Mihin tämä paljon meteliä aikaan saanut jälkiteollinen palveluyhteiskunta ja sen sadat tuhannet uudet työpaikat ovat muodostuneet? Kun palveluyhteiskunnan hohdokkaat teoriat ja visiot nostettiin poliittisten päättäjien päiväuniin, niin tietoyhteiskunnan vaikutuksista tiesivät vain hyvin harvat. Heitä oli syytä pitää kylähulluina, koska poliittisilta lupauksilta olisi mennyt pohja.

Valtio Kunta
Yht. tuhatta
1970 187 137 324
1980 226 337 563
1990 226 482 708
1995 146 446 592
2000 144 486 630
2005 151 506 657
2010 153 510 663
2014 139 534 673
Stat.fi 2015

Oheisesta taulukosta selviää kuntien kurjistumisen syyt. Samaan aikaan, kun kuntien tehtäviä on lisätty voimakkaasti, on valtio siirtänyt omiakin tehtäviään kunnille. Valtion palveluksessa oleva työvoima alkoi laskea voimakkaasti 1990-luvun laman aikana, jolloin valtion taloutta kohennettiin kuntien kustannuksella. Samaan aikaan kuntien palveluksessa olevien työntekijöiden määrä kasvoi.
Taulukosta on myös nähtävissä se, että kuntaliitokset eivät ole vähentäneet kuntien palveluksessa olevien määrää. Näistä muutoksista seuraa looginen arvoitus: miksi valtio velkaantuu yhä kasvavalla nopeudella? Valtio myy kiinteistöjään, investoinnit ovat minimissään, tiet ja rautatiet rappeutuvat, puolustusvoimia ja poliisia ajetaan alas jne. Minne ovat velkarahat kadonneet?
Teollisuudessa työpaikat ovat kuten tunnettua vähentyneet vuoden 1980 560 00 työntekijästä 316 722 työntekijään vuonna 2012. Yksityisissä palveluissa vuoden 1990 työntekijämäärä oli 774 342 ja vuonna 2010 1 059 100. Teollisuuden työpaikat ovat siis vähentyneet noin 57 % ja palvelualojen työpaikat kasvaneet noin kolmanneksella.
Edellä olevista luvuista voisi esittää lukuisia kaavioita ja grafiikoita. Lyhyesti yhteenvetona voi kuitenkin perustellusti todeta, että palveluiden kasvu ei ole toteuttanut 1970-luvun unelmaa jälkiteollisen yhteiskunnan kaikkivoipaisuudesta. Suomi on ajautunut pitkään ja syvään ahdinkoon. Kuten useat taloustieteilijät totesivat, jälkiteollinen elinkeinoelämä ei tuota riittävän suurta lisäarvoa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen. Ainoa, mikä on tänä aikana kasvanut, on työttömyys?
Suurin syy tähän tilanteeseen on se, että palveluiden vienti ei ole onnistunut. Nokia antoi poliitikoille tilaisuuden jakaa olematonta hyvää ja unohtaa mm. VATT:n vaatimukset rakenteellisista uudistuksista. Toisin kuin Ruotsi ja monet muut maat Suomi on yhden aatteen maa. Tämän asian totesi jo Heikki Välitalo vuonna 1989 kirjoittamassaan kirjassa Neljän markan maa. Mitään ei kuitenkaan ole opittu, koska devalvaatio on aina korjannut mönkään menneet utopiat. Tämä todistaa, että voi joko oppia, tai sitten itkeä ja oppia. Valitettavasti nyt ei ole enää vaihtoehtoja!

Kommentit pois päältä artikkelissa Palvelujen tuottamisen paradoksi

Poissa silmistä poissa mielestä

Megatrendiksi muodostunut kuntien tehtävien ulkoistaminen ja toimintojen yhtiöittäminen ei ole sujunut kaikilta osiltaan odotusten mukaisesti. EU direktiivi edellyttää kilpailuttamista tietyn suurusluokan hankkeista. Kilpailuttamisessakin on ollut monia ongelmia, mutta pahin on se, mitä direktiivi ei edellytä. Kokemus on tähän mennessä osoittanut, että kun sopimus on tehty kilpailuttamisen jälkeen, niin toteutumista ei valvota millään tavoin.
Lahdessa on selviä esimerkkejä mm. tienpidosta, että valvonta on ulkoistettu kuntalaisille. Viranomaiset tulevat katsomaan vasta suuren porun jälkeen jos silloinkaan. Mihin perustuu se luottamus, että ilman valvontaa urakoitsija tekevät juuri niin kuin on sovittu. Kuntalaiset puolestaan eivät voi valvoa sopimuksia, koska heillä ei ole sopimusehtoja tiedossaan, eivätkä he ole sopimusosapuolia.
Myös puunkaato tai metsänhoito, on nostettu kaupunkilaisten huomioon. Sekin toiminta on näköjään ulkoistettu. Valittelin siitä muutama vuosi sitten, kun Kiiliäisvuoren reuna-alueita siivottiin. Meni siihen pari vuotta ennen, kuin tukit ja risut korjattiin luontopolulta pois. Pusikoiden lävitse piti rämpiä, jos halusi luontoreitille päästä. Totta on myös se, että viime vuosikymmenien aikana Lahden metsät pääsivät kasvamaan liian vanhoiksi ja siksi niitä pitää nyt kaataa aika raa’alla kädellä.
Valvonnan puute kumoaa kilpailutuksen hyödyt täysin. Kilpailun voittanuthan voi ilman valvontaa jättää soveltuvilta osiltaan sopimusehtoja täyttämättä. Tällöin on selvää, että kaupunki tuhlaa veronmaksajien veroeuroja tehottomaan toimintaan. Tällainen valvomattomuus saattaa olla jopa hengenvaarallista silloin kun sitä tapahtuu esim. ulkoistetuissa terveyspalveluissa. Kuka valvoo terveyskeskuksissa ulkoistettuja palveluita, vai valvooko kukaan. Jonkinlainen valvonta olisi paikallaan etenkin silloin, kun lääkäri on suomea taitamaton ulkomaalainen.
Yhtiöittämisen ongelma puolestaan on siinä, että yleensä sama henkilöstö jatkaa uuden konserniyhtiön palveluksessa. Mihin ihmeen ajatukseen perustuu sellainen ajatus, että jos ei ole oltu tyytyväisiä yhtiöitettävän elimen toimintaan, niin se jotenkin paranisi, kun toiminta yhtiöitetään. Vanha sananlasku väittää, että vanha koira ei opi uusia temppuja. Lahdessakin on maksettu konserniyhtiöiden tappioita miljoonia euroja. Ne kertovat toiminnan tehottomuudesta ja huonosta johtamisesta.
On myös perusteltua näyttöä siitä, että apuun kutsutut kallispalkkaiset konsultit venyttävät uskottavuuttaan ja tekevät raporttejaan tilaajan toiveiden mukaan. Tämä on inhimillistä sinänsä, koska se takaa lisää töitä kaupungilta. Konsulttien käytöstä saadut hyödyt ovat siis varsin kyseenalaisia. Kansan valitsemilla edustajillakaan ei juuri ole sanan valtaa, kun konsulttien raportit esitetään Jumalan sanaa vastaavana totuutena.
Yritysmaailmassa ei tällaista tapahdu juuri lainkaan, koska siellä konsulttien on näytettävä ja todistettava osaamisensa, jotta tilaaja voisi heidän työstään hyötyä. Onnistuminen takaa yleensä lisää töitä. Kuntien konsultoinneissa sen sijaan epäonnistumista ei muista kukaan. Virkamiehillä ei ole taloudellista vastuuta asioiden mennessä pieleen. Hallinto-oikeus korkeintaan nuhtelee.
Ainoa taho, joka voisi asioihin puuttua, on media. Medialla on kuitenkin hyvin pitkät itsesensuurin perinteet, joista eroon pääseminen kestää muutaman sukupolven. Toinen haitta on myös tietysti se, että YLEä lukuun ottamatta media on ajettu verotuksella ahtaalle. Sillä ei ole aikaa eikä varaa tutkivaan journalismiin. Liian paljon joudutaan menemään niiden tiedotteiden mukaan, joita julkiselta taholta saadaan. Median riski onkin siinä, että maksavat tilaajat alkavat ottaa kantaa jaloillaan.

Kommentit pois päältä artikkelissa Poissa silmistä poissa mielestä

Viimeinen taisto

Nykyinen tilanne Suomessa alkaa muistuttaa tilannetta Britanniassa 1970 ja 1980-luvuilla. Demarit hakevat lisää kasvua viennistä, mutta demarijohtoiset ammattiyhdistykset laittavat satamia kiinni ja esittävät kohtuuttomia vaatimuksia. Suomessakaan ei yleensä tapahdu, mitään ennen, kuin ollaan todella pää pölkyllä. On ehkä syytä palauttaa mieliin, mi9hin tällainen toiminta johti Britanniassa.
Tasapaino eri aatteiden välillä ei muutu itsestään, vaan muutoksiin vaikuttavat tapahtumat, kriisit ja epäonnistumiset pakottaen päättäjät kyseenalaistamaan olemassa olevat kiistattomaksikin ajatellut aatteet ja ideologiat. Tämä tapahtui myös 1970-luvun lopun Englannissa. Kun vuonna 1977 15 työntekijän lakko coventrylaisessa autotehtaassa aiheutti yli 10 000 työntekijän lomauttamisen ilman palkkaa, alkoi kansan mitta täyttyä ay-liikettä kohtaan. Lisää kuitenkin oli tulossa. Englanti oli vaipunut konventionaalisen sosialistisen viisauden horrokseen, jossa kolmekymmentä vuotta jatkuneen sekatalouden normisto muodosti itsestään selvyyksien verkon ilman, että uusille innovatiivisille ajatuksille olisi ollut sijaa. Tilanne loi thatcherismille sosiaalisen tilauksen, jonka taakse kansa tuli vaaleissa.
Jo tätä lakkoa ennen hiilikaivostyöläiset laittoivat maan polvilleen. Kaaoksen keskellä Heath asetti maan hätätilaan ja julisti ennenaikaiset vaalit. Hän hävisi vaalit. Kylmä totuus oli, että hiilityöläiset olivat kaataneet hallituksen jopa käyttäen häikäilemättä ulkoparlamentaarisia keinoja. Harold Wilson astui jälleen valtaan. Tätä Heathin menettelyä kutsuttiin poliittiseksi U-käännökseksi eli vaalilupausten pettämiseksi.
Seurasi aika jossa kuljettiin kriisistä kriisiin ja katastrofista katastrofiin. Englanti oli syöksy-kierteessä kohti tuhoa ennalta arvaamattomin seurauksin. Kyllästyneenä itseensä ja konservatiiviseen puolueeseen, Heath alkoi pohtia konversiota konservatiiviselle puolueelle. Ongelma ei ollutkaan siinä, että hallitus toimi huonosti, vaan pahin vihollinen olikin staattisuus. Staattisuuden muuttaminen puolestaan edellytti koko poliittisen kulttuurin muutosta.
Mutta miten se voitaisiin tehdä? Aluksi hän yritti pakottaa puolueen johdon analysoimaan sitä, mistä epäonnistuminen oli johtunut. Vastaus oli kysymättäkin selvä. Kaikkien poliitikkojen käsikirjan ensimmäinen käsky epäonnistumisen jälkeen on, että ”meillä ei ollut riittävästi aikaa toteuttaa suunnitelmiamme.” Se mihin sekä Joseph että Thatcher tähtäsivät oli joustava politiikkaa eikä konsensus. Tavoitteena ei ollut näin puhdas market economy vaan compassionate capitalism. ”Nyt ei ole aikaa pehmoiluun”, julisti Sir Keith
Thatcherin hallinto puolestaan tiesi katkerasta kokemuksesta, kuinka määräävässä asemassa hiiliteollisuus oli. Olihan se kaatanut jo Heathin hallituksen! Valtakäsitys oli, että Hiilityöläisten liitto oli kuninkaantekijä – se teki tai kaatoi hallituksia. Tästä johtuen Thatcherin kenraalit varautuivat siihen, että Central Electricity Board (ymmärrä: Imatran Voima) alkoi varautua taisteluun alkamalla kasvattaa polttoainevarastoja. Tällä haluttiin taata se, ettei kävisi samoin kuin Heathille.
Silloisen lakon aikana sähkötuotanto loppui, koska varastot ehtyivät muutamassa päivässä. Taistelu alkoi maaliskuussa 1984. Se oli katkera ja osittain väkivaltainen. Ulkoparlamentaarisia keinoja käyttäen Scargill yritti säilyttää kasvonsa ja tuhansia hänen liittonsa jäseniä pidätettiin. Pitkittyessään lakosta kehittyi kansainvälinen juhla. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan keräsivät lakkolaisille rahaa katujen kulmissa, Libyan eversti Qaddafi lähetti heille rahaa ja samoin tekivät Neuvostoliitto ja jopa köyhä Afganistan ( raha tosin oli neuvostoliittolaista). Taistelu kesti yli vuoden, mutta se päättyi vihdoin, toisinkuin Heathin aikana, kaivostyöläisten täydelliseen tappioon. Ay-liikkeen kartelli, joka oli tuhonnut Englannin talouden lakkoilullaan ja ylisuurilla vaatimuksillaan, oli murrettu. Parlamentti oli nyt valmis liberalisoimaan ay-lainsäädäntöä. (Lähde: E Passila, 2000, Kauppaa Faaraoiden Egyptistä Euroopan Unioniin, ISBN 951-98517-0-4)
Tähänkö ollaan Suomessakin ajautumassa. Nyt ainakin näyttää pahalta. Konsensus on kriisissä ja kolmikanta ei näytä toimivan. Onko seuraavalla hallituksella edessä sama kuin Britannian parlamentilla eli pakko muuttaa hallintokulttuureja? Tämä tilanne on hallituksella edessään. Jos demarit pääsevät hallitukseen, niin kummatko voittavat lakkokenraalit vai järki. Löysässä hirressä roikkumisen aika on ohi!

Kommentit pois päältä artikkelissa Viimeinen taisto

WP Login