Salppurin kisat

Minun nuoruudessani Salppurin kisat olivat kuin Riion karnevaalit. Väkeä tuli kymmenin tuhansin ympäri Suomea. Yleisin majoitusmuoto oli siskon peti jonkun koulun jumppasalissa. Kouluissa oli hiihtolomakausi, joten niihin mahtui. Myös sukulaisissa ja tuttavissa pidettiin majaa. Silloin oli kaupungin keskusta eläväinen koko viikonlopun. Joidenkin mielestä ehkä liikaakin.
Lauantaina ilotulituksen jälkeen tanssittiin monot jalassa Urheilutalolla ja Kansantalolla, ketkä sinne asti jaksoivat. Vanhempi väki täytti paikkakunnan ravitsemusliikkeet. Tampereelta ja Helsingistä tuli jätkäporukoita tappelemaan lahtelaisten kanssa. Kerran kuitenkin usutettiin molemmat toisiaan vastaan Sopenkorpeen ja käytiin hoitelemassa jäljelle jääneet itse. Ne olivat sitten viimeiset sen sortin turnajaiset.
Minä olin usean vuonna myymässä 50-luvulla kisaohjelmia ja merkkejä. Kauppa kävi hyvin ja rahaakin tuli. Vesijärven jäällä tehtiin yleisölennätyksiä. Siellä voi hypätä koneeseen ja käydä vilkaisemassa Lahtea yläilmoista. Minun viikonlopun tienestini olisivat riittäneet pariinkin lentoon, mutta rahoille oli parempaa käyttöä, nuuka poika kun olin. Sitten piti vielä armeija-aikana joutua kisoihin komennukselle. Tapana oli tuolloin, että Hennalan ratsujääkärit avustivat järjestelyissä.
Puitteet olivat vähän toisenlaiset. Puumäestä hypättiin puusuksilla pipo päässä ja pussihousut lepattaen. Ei ollut tuulimittareita eikä kaikenlaisia pistejärjestelmiä. Jos sattui kova tuuli kohdalle, niin köykäisempiä haettiin sitten toiselle kierrokselle Vääksyn kanavan suulta. Suomalaiset ja etenkin lahtelaiset pärjäsivät kotimäessä hyvin. Punanutut olivat veljeksiä kuin ilveksiä.
Hiihtokin oli toisenlaista kuin nyt. Ladut oli hiihtämällä hiihdetty maastoon. Hyvinhän se kuitenkin meni, kun sukset olivat puolta nykyistä leveämpiä. Silloin olivat sukset puuta ja tytöt ja pojat rautaa. Voitelu osui joskus kohdalleen ja joskus taas ei, mutta sisulla siellä puskettiin.
Mieleen jäivät erityisesti neuvostoliiton tytöt, joiden parta hulmusi tuulessa. Oli työnnetty niin paljon adrenaliinia suoneen, että oli parta alkanut kasvaa. Suomen tytöt sen sijaan siellä Äiteen johdolla ja mustikkasopan voimalla näyttivät muille hiihtämisen mallia. Ruista oli ranteissa ja pohkeissa.
Noihin aikoihin koko kansa hiihti. Suomen ja Ruotsin välillä käytiin kansanhiihtokilpailuja. Kilpailtiin siitä, kumpiko kansa hiihtää enemmän. Joka paikassa pantiin nimet ja kilometrit ylös. Kouluissa hiihto oli pakollista ja harrastus oli muutenkin yleinen. Puolet pienempi Suomi voitti useimmiten. Kunto oli silloin nuorilla niin kova, että ei armeijan porteilta pois käännytetty.
Etenkin iltamäessä oli juhlan tuntua. Soppatykit lauloivat ja makkarat kärisivät. Nuoret tulivat sinne pareittain ja ryhmissä riiaamaan ja katsomaan ilotulitusta ennen tansseihin menoa. Ryyppymiehiäkin oli aina joukossa, joten kyseessä oli todellinen kansanjuhla. Parhaana vuonna yleisöä oli yli 450 000, mutta yleensäkin reilut 200 000. Väki tuli katsomaan omien onnistumisia.
Vuonna 1959 aloitettiin televisioinnit, mutta silloin ne eivät katsojia vieneet. Tosin televisioita ei kovin monessa taloudessa edes ollut. Radiosta kisat olivat kuuluneet jo pitkään tätä ennen. Nyt ovat haasteet kokonaan toiset. Suomalaisten menestys on kateissa ja nykyihminen ei oikein viitsi poistua sohvaltaan television äärestä. Vain tosi fanit tulevat katsomaan. Nytkin väkeä ja perheitä oli tullut seuraamaan enemmän ilotulitusta kuin varsinaista mäenlaskua, joka ei ole varsinaisesti katsomista, vaan kytätään, tuleeko sieltä joku vai ei.
Viimeistään näiden kisojen pitäisi todistaa se, että puitteilla ei saada katsomoita täyteen. Pitää olla menestystä ja menestyjiä. Ellei urheilijoihin panosteta, niin 2017 MM-kisat tulevat lahtelaisille todella kalliiksi. Ehkä kannattaisi tehdä jonkinlaista riskianalyysiä. Kisojen menestys kun ei ole lahtelaisten käsissä.

Comments are closed.


WP Login