Veli venäläinen

Nykyisissä olosuhteissa on vaikea kirjoittaa venäläisistä juuri mitään positiivista. Venäjä on kuitenkin suuri maa ja Kreml vain hyttysen jätös autiomaassa. Jokaista venäläistä ei siis pidä syyllistää pienen valtaeliitin ja sen nuoleskelijoiden perusteella.
Vierailin ensimmäisen kerran Leningradissa kesällä 1957. Kaupunki oli silloin sotkuinen, ankea ja masentavan oloinen. Neva oli kuin avoviemäri. Sen pinnalla lipui Suomenlahtea kohden ulosteita, kondomeita ja kaikkea siltä väliltä. Joen odour ei ollut juuri turisteja paikalle houkutteleva tekijä.
Seuraavan kerran vierailin Leningradissa kymmenen vuotta myöhemmin pääsiäisenä 1967. Silloin kaupunki oli jo aivan toisen näköinen ja pääsin toteamaan, että Pohjolan Pariisi eli vanha keskusta oli säilynyt pahimmilta vaurioilta. Natsit olivat ilmeisesti katsoneet, että siellä olisivat kaikki arvokkaimmat ryöstettävät tavarat. Silloin elettiin sukkahousutalouden aikaa.
Istuimme kaverini kanssa ravintolan pöydässä käyden läpi tarjoilijan kanssa 97 ruokalajin länsimaista ruokalistaa. Ruplahinnat olivat kovat, koska ruplasta sai silloin maksaa jotain 6,50 markkaa. Tosin muutamilla sukkahousuilla, farkuilla ja kengillä ruplan kurssi parani huomattavasti. Lopputulos ruokalistan tutkimisesta oli kuitenkin, että löytyi vain kolme Gostin normien mukaista ruokalajia. Päätimme ottaa pienen tuumaustauon.
Viereisestä ehkä noin 50 hengen pöytäseurueesta nousi ansioituneen näköinen vanhempi työnsankari ja lähestyi pöytäämme. Ilmeisesti hän tiedusteli venäjäksi, mistä päin olemme. Kun hän huomasi, että emme ymmärtäneet venäjää, hän kurottautui lähemmäs ja kuiskasi saman englanniksi. Kun kerroimme olevamme Suomesta, hän kutsui meidät vieraiksi hääpöytään. Siinä oleva tarjonta ei varmaankaan ollut ruokalistalta, vaan jostain aivan muualta.
Häävieraista jokunen puhui jopa melko hyvää englantia, vaikka sen puhuminen oli ulkomaalaisten kanssa kielletty. Olimme kuitenkin erittäin otettuja vieraanvaraisuudesta ja nautimme pöydän antimista. Ruoan lisäksi oli tyypilliseen venäläiseen tapaan runsaasti tarjolla samppanjaa ja vodkaa. Näiden suhteen olimme kohtuullisella linjalla, mutta muu seurue nautti niitä reippaasti ja puolen yön jälkeen joku tanssi pöydällä jo ripaskaa. Tässä vaiheessa kiitimme kohteliaasti ja poistuimme takavasemmalle.
Sen jälkeen on tullut käytyä sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä useita kymmeniä kertoja lähinnä työnmerkeissä. Kirjan verran on matkoilla sattunut ja tapahtunut, mutta ei mitään vakavampaa. Vuosien kokemuksien jälkeen jäi kuitenkin sellainen mielikuva etenkin 1900-luvulta alkaen, että suomalaiset olivat ikään kuin naapureita, mutta amerikkalaisia bisnesmiehiä pelättiin. Tämä saattoi johtua myös siitä, että jos liikeasioissa sukset menivät ristiin, niin USA:n suurlähetystöstä lähti muutama roteva mies heti selvittämään asiaa. Tätä palvelua ei Suomen suurlähetystö tarjonnut suomalaisille.
Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että mitä kauemmas itään siirryttiin aina Uralin taa, niin sitä välittömämpiä ja ystävällisempiä ihmiset olivat. Joku joskus tokaisi, että eihän Moskovassa edes tiedetä, että olemme olemassa. Jokaisella matkalla tuli ainakin yhden kerran kutsu jonkin yrityksen johtohenkilön kotiin illalliselle. Paikalla oli yleensä aina lähin suku ja pöydän antimet kertoivat vieraan arvostuksesta. Koska aikataulut olivat jo lentoaikataulujenkin suhteen väljiä, niin paikallisia nähtävyyksiä esiteltiin myös.
Kävin myös Uralin tällä puolen usein myös matkailuautolla, koska kaikissa syrjäisissä kombinaateissa ei ollut hotelleja ja hotelleissa oli yleensä torakoita. Kesällä torakoista selvisi pitämällä ikkunoita auki ja talvella pitämällä valoja päällä. Oli kuitenkin mukavampi nukkua autossa. Auton sai yleensä turvallisesti porttivahdin kopin viereen. Paluumatkaa varten auto myös tankattiin ilmaiseksi. Tosin huoltoasemien välit olivat pitkiä ja kaikkialla ei edes ollut dieseliä. Kerran Vaalimalla virkailija tuli kysymään pääsisivätkö tullipäällikkö ja rajavartioston päällikkö mukanani Viipuriin, koska heillä ei ollut autoa. Laitoin pöytään pullon viskiä ja kartongin Marlboroa ja niin köröttelimme Viipuriin.
Paluumatkalla seisoin pitkässä jonossa ja odottelin pääsyä rajan yli. Matkailuauto oli sellainen harvinaisuus, että se näkyi kauas. Äkkiä viereeni ilmestyi Lada ja siitä tuli mies minua kohden. Ehdin jo vähän säikähtää. Hän viittoi kuitenkin minua ajamaan jonon ohi suoraan tulliasemalle. Siellä minut vietiin pikavauhtia läpi passi- ja tullitarkastuksen. Lähtiessäni minua vielä ohjeistettiin, että aja vain vastaisuudessa suoraan jonojen ohitse tulliin. Ei tarvitse jonottaa. Eikä sen jälkeen koskaan tarvinnut seisoa tuntikausia jonossa.
Minun kokemukseni on, että perusvenäläinen on yleensä ystävällinen, sosiaalinen ja vieraanvarainen. Etenkin viinan kanssa joskus hieman liiankin vieraanvarainen. Byrokraattinen Venäjä on sitten aivan toinen asia. Joten Venäjällä ollaan monikerroksisia kuten muuallakin maailmalla. Jokaisessa maassa on omat maan tapansa, joita ulkomaalaisen on usein vaikea ymmärtää. Ainuttakaan yksilöä ei voi tuomita toisten hölmöilyjen perusteella.
Venäläinen on ollut aina tavalla tai toisella alistetussa asemassa joko maaorjana tai sosiaalisen diktatuurin alistamana. Venäjälläkään ei ihmisoikeudet ja demokratia ole vielä löytänyt paikkaansa. Toivon, että joskus venäläinen saa oman äänensä kuuluviin ja löydämme Kremlin kulisseista sen todellisen veli venäläisen.

Comments are closed.


WP Login