Archive for marraskuu, 2014

Veli venäläinen

Nykyisissä olosuhteissa on vaikea kirjoittaa venäläisistä juuri mitään positiivista. Venäjä on kuitenkin suuri maa ja Kreml vain hyttysen jätös autiomaassa. Jokaista venäläistä ei siis pidä syyllistää pienen valtaeliitin ja sen nuoleskelijoiden perusteella.
Vierailin ensimmäisen kerran Leningradissa kesällä 1957. Kaupunki oli silloin sotkuinen, ankea ja masentavan oloinen. Neva oli kuin avoviemäri. Sen pinnalla lipui Suomenlahtea kohden ulosteita, kondomeita ja kaikkea siltä väliltä. Joen odour ei ollut juuri turisteja paikalle houkutteleva tekijä.
Seuraavan kerran vierailin Leningradissa kymmenen vuotta myöhemmin pääsiäisenä 1967. Silloin kaupunki oli jo aivan toisen näköinen ja pääsin toteamaan, että Pohjolan Pariisi eli vanha keskusta oli säilynyt pahimmilta vaurioilta. Natsit olivat ilmeisesti katsoneet, että siellä olisivat kaikki arvokkaimmat ryöstettävät tavarat. Silloin elettiin sukkahousutalouden aikaa.
Istuimme kaverini kanssa ravintolan pöydässä käyden läpi tarjoilijan kanssa 97 ruokalajin länsimaista ruokalistaa. Ruplahinnat olivat kovat, koska ruplasta sai silloin maksaa jotain 6,50 markkaa. Tosin muutamilla sukkahousuilla, farkuilla ja kengillä ruplan kurssi parani huomattavasti. Lopputulos ruokalistan tutkimisesta oli kuitenkin, että löytyi vain kolme Gostin normien mukaista ruokalajia. Päätimme ottaa pienen tuumaustauon.
Viereisestä ehkä noin 50 hengen pöytäseurueesta nousi ansioituneen näköinen vanhempi työnsankari ja lähestyi pöytäämme. Ilmeisesti hän tiedusteli venäjäksi, mistä päin olemme. Kun hän huomasi, että emme ymmärtäneet venäjää, hän kurottautui lähemmäs ja kuiskasi saman englanniksi. Kun kerroimme olevamme Suomesta, hän kutsui meidät vieraiksi hääpöytään. Siinä oleva tarjonta ei varmaankaan ollut ruokalistalta, vaan jostain aivan muualta.
Häävieraista jokunen puhui jopa melko hyvää englantia, vaikka sen puhuminen oli ulkomaalaisten kanssa kielletty. Olimme kuitenkin erittäin otettuja vieraanvaraisuudesta ja nautimme pöydän antimista. Ruoan lisäksi oli tyypilliseen venäläiseen tapaan runsaasti tarjolla samppanjaa ja vodkaa. Näiden suhteen olimme kohtuullisella linjalla, mutta muu seurue nautti niitä reippaasti ja puolen yön jälkeen joku tanssi pöydällä jo ripaskaa. Tässä vaiheessa kiitimme kohteliaasti ja poistuimme takavasemmalle.
Sen jälkeen on tullut käytyä sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä useita kymmeniä kertoja lähinnä työnmerkeissä. Kirjan verran on matkoilla sattunut ja tapahtunut, mutta ei mitään vakavampaa. Vuosien kokemuksien jälkeen jäi kuitenkin sellainen mielikuva etenkin 1900-luvulta alkaen, että suomalaiset olivat ikään kuin naapureita, mutta amerikkalaisia bisnesmiehiä pelättiin. Tämä saattoi johtua myös siitä, että jos liikeasioissa sukset menivät ristiin, niin USA:n suurlähetystöstä lähti muutama roteva mies heti selvittämään asiaa. Tätä palvelua ei Suomen suurlähetystö tarjonnut suomalaisille.
Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että mitä kauemmas itään siirryttiin aina Uralin taa, niin sitä välittömämpiä ja ystävällisempiä ihmiset olivat. Joku joskus tokaisi, että eihän Moskovassa edes tiedetä, että olemme olemassa. Jokaisella matkalla tuli ainakin yhden kerran kutsu jonkin yrityksen johtohenkilön kotiin illalliselle. Paikalla oli yleensä aina lähin suku ja pöydän antimet kertoivat vieraan arvostuksesta. Koska aikataulut olivat jo lentoaikataulujenkin suhteen väljiä, niin paikallisia nähtävyyksiä esiteltiin myös.
Kävin myös Uralin tällä puolen usein myös matkailuautolla, koska kaikissa syrjäisissä kombinaateissa ei ollut hotelleja ja hotelleissa oli yleensä torakoita. Kesällä torakoista selvisi pitämällä ikkunoita auki ja talvella pitämällä valoja päällä. Oli kuitenkin mukavampi nukkua autossa. Auton sai yleensä turvallisesti porttivahdin kopin viereen. Paluumatkaa varten auto myös tankattiin ilmaiseksi. Tosin huoltoasemien välit olivat pitkiä ja kaikkialla ei edes ollut dieseliä. Kerran Vaalimalla virkailija tuli kysymään pääsisivätkö tullipäällikkö ja rajavartioston päällikkö mukanani Viipuriin, koska heillä ei ollut autoa. Laitoin pöytään pullon viskiä ja kartongin Marlboroa ja niin köröttelimme Viipuriin.
Paluumatkalla seisoin pitkässä jonossa ja odottelin pääsyä rajan yli. Matkailuauto oli sellainen harvinaisuus, että se näkyi kauas. Äkkiä viereeni ilmestyi Lada ja siitä tuli mies minua kohden. Ehdin jo vähän säikähtää. Hän viittoi kuitenkin minua ajamaan jonon ohi suoraan tulliasemalle. Siellä minut vietiin pikavauhtia läpi passi- ja tullitarkastuksen. Lähtiessäni minua vielä ohjeistettiin, että aja vain vastaisuudessa suoraan jonojen ohitse tulliin. Ei tarvitse jonottaa. Eikä sen jälkeen koskaan tarvinnut seisoa tuntikausia jonossa.
Minun kokemukseni on, että perusvenäläinen on yleensä ystävällinen, sosiaalinen ja vieraanvarainen. Etenkin viinan kanssa joskus hieman liiankin vieraanvarainen. Byrokraattinen Venäjä on sitten aivan toinen asia. Joten Venäjällä ollaan monikerroksisia kuten muuallakin maailmalla. Jokaisessa maassa on omat maan tapansa, joita ulkomaalaisen on usein vaikea ymmärtää. Ainuttakaan yksilöä ei voi tuomita toisten hölmöilyjen perusteella.
Venäläinen on ollut aina tavalla tai toisella alistetussa asemassa joko maaorjana tai sosiaalisen diktatuurin alistamana. Venäjälläkään ei ihmisoikeudet ja demokratia ole vielä löytänyt paikkaansa. Toivon, että joskus venäläinen saa oman äänensä kuuluviin ja löydämme Kremlin kulisseista sen todellisen veli venäläisen.

No Comments »

Kohti katastrofia

Jegor Gaidar kirjoittaa kirjassaan Imperiumin tuho seuraavasti Neuvostoliiton romahduksen syistä: ”1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla muodostuneet instituutiot olivat liian jäykkiä, eivätkä sallineet maan sopeutua 1900-luvun lopun yleismaailmallisen kehityksen haasteisiin.” Tämän voi suomettaa seuraavasti: 1960- ja 1970-luvuilla alkanut hyvinvointipalveluiden luominen muodosti Suomeen sellaisia instituutioita, jotka olivat liian jäykkiä kohtaamaan 2000-luvun yleismaailmallisen kehityksen ja euron tuomat haasteet.

Samalla tavoin kuin Neuvostoliitto, Suomi on sotien jälkeen tehtyjen päätöstensä vanki. Veropohja on niin laaja ja kokonaisverotus jo niin korkea, että julkisen sektorin tulopohjan laajentaminen ei ole enää vaihtoehto. Paras osoitus rakenteellisista valuvioista on se, että samaan aikaan kun suuret ikäluokat lähtevät eläkkeelle, niin työttömyys vain kasvaa. Työttömiä alkaa todellisuudessa olla suurten ikäluokkien verran.

Aina 2000-luvulle asti yrittäjiä pidettiin rikollisina ja yrityksiä riistäjinä. Nyt osittain samat henkilöt yllyttävät ihmisiä ottamaan riskejä ja perustamaan yrityksiä. He eivät näytä olevan tietoisia siitä, että edelleen voimassaoleva lainsäädäntö on vieläkin perusteiltaan yrittämistä syyllistävä. Jos yrittäminen olisi sellainen riskitön rahasampo, kuin poliitikot antavat ymmärtää, niin kaikki poliitikot olisivat yrittäjiä. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka.

Kuntarakenneuudistus ja sote eivät ratkaise näköpiirissä olevia ongelmia. Ne saattavat aiheuttaa päättäjille hetkellistä euforiaa ja siirtää todelliset ongelmat seuraavien ja sitä seuraavien vaalien ylitse. Suomen kunnallishallinto maalla perustuu 6. helmikuuta 1865 annettuun asetukseen ja kaupunkien osalta 8. joulukuuta 1873 annettuun asetukseen. 1990-luvulla alkoi kuntien kurjallistaminen, kun hallitus alkoi puolustaa luottoluokitustaan siirtämällä yhä enemmän aikaisempia velvoitteitaan kunnille. Velkaa otettiin kansan pitämiseksi pois barrikadeilta.

Kuntien yhdistämisestä on nyt niin paljon kokemuksellista aineistoa, että ne eivät ole säästöjä tuoneet. Näennäiset säästöt syntyvät nyt siitä, että yhdistettyjen kuntien kuluja verrataan uuden kunnan kuluihin. Vertailevaa tutkimusta siitä, onko säästöjä syntynyt, kun verrataan kuntien kuluja ennen kuntaliitosta, ei tiettävästi ole. Irtisanomissuoja on viisi vuotta tai jopa enemmän. Yhdistymishetkellä eivät siis kulut pienentyneet. Irtisanomisten ja normaalin poistumisen myötä kulut pienenevät, mutta kuinka paljon lähtötilanteeseen verrattuna.

Sote-uudistuksen myötä noin puolet kuntien budjettivallasta siirtyy pois demokraattisesti valituilta valtuustoilta toistaiseksi määrittelemättömään mustaan aukkoon. Jo nyt Suomi on täysin perustuslakimme vastaisessa tilassa. Kansalaiset eivät ole tasa-arvoisia lakisääteisten palvelujen suhteen. Tällä tietoa sote vain pahentaa tilannetta. Itse en usko väitteeseen, että nyt mahdollisesti päätettävää uudistusta tuunaillaan ajan mittaan paremmaksi. Historia pikemminkin todistaa, että koko sosiaali- ja terveydenhuolto on sellainen sillisalaatti, että se ei ole kenenkään hallinnassa. Tuunausta on tehty viimeiset 50 vuotta ja nyt on paikka paikan päällä.

Ehkä päättäjien kannattaisi tutkia lähemmin Viron-mallia. Virossa ei ole kunnallisveroa lainkaan. Hallinnotkin ovat paljon pienempiä. Tartossa on asukkaita noin 98 000, mutta kaupungin henkilöstöä on vain 314. Lahtea ei voi suoraan verrata, koska toimintamalli on tyystin erilainen. Ihan mutkia suoraksi vetämällä voisi todelliset uudistukset aloittaa ottamalla valtion haltuun koko sosiaali- ja terveydenhuollon, vanhuspalvelut ja koulutuksen. Näitä keskittämällä ja sopeuttamalla nykyiseen tilanteeseen, voitaisiin saada aikaan todellisia säästöjä.

Kunnallisveron voisi poistaa kokonaan ja yhteisestä potista maksaa kunnille suhteessa pääluvun mukaan. Sote-uudistus voimaan tullessaan vain kierrättää jo puolet kunnallisverosta pois paikallisesta päätäntävallasta. Kiinteistöveron voisi säilyttää kunnallisena verona, lisättynä jätemaksuilla yms. Kunnan valtuustot ja hallitukset sekä kunnalliset konserniyhtiöt voisi myös säilyttää nykyisellään. Konserniyhtiöiden merkitys kasvaisi ja niiden hallitukset pitäisi tavoitteiden saavuttamiseksi ammattimaistaa.

Nykyisen hallintomallin suurin perustuslaillinen ongelma on se, että kansalaiset joutuvat maksamaan saamistaan hyvin eritasoisista palveluista hyvin erisuuruisia veroja. Epätasa-arvon paradoksi on siinä, että pienimmän veroäyrin kunnassa on jopa paremmat palvelut kuin suurimman veroäyrin kunnassa. Nyt suunnitellut uudistukset eivät korjaa tilannetta paremmaksi. Kosmeettisten uudistusten aika on ohi. Nyt on töitä kirveellä.

 

No Comments »

Käänteiset strategiat

Lahdessa on jo vuosien ajan väännetty kättä keskustan kehittämisestä ja kävelykeskustasta. Etenkin näistä ovat ilmeisesti puhuneet ne, jotka eivät tiedä, että Lahdessa on jo ollut kävelykeskusta. Aina 1950-luvun alkuvuosiin asti Lahden keskustassa kävelivät ihmiset ja hevoset sulassa sovussa. Puhtaanapidosta huolehtivat linnut popsimalla kadulta kokojyvämunkkeja. Asiaa auttoivat myös mummot, jotka korjasivat niitä kukkiensa lannoitteeksi.

Vuosikymmenen lopulla kuitenkin tapahtui kaksi suurta muutosta. Ensin alkoi maaltamuutto kaupunkeihin. Lahteenkin tuli runsaasti uutta väkeä kasvavan teollisuuden tarpeisiin. Samanaikaisesti vapautettiin myös autojen maahantuonti lisenssipakosta ja autoistuminen alkoi vauhdilla. Tämä yllätti jopa valtakunnan päättäjätkin pahanpäiväisesti. Matka autolla Helsinkiin kulki vielä reittiä Orimattila, Mäntsälä, Järvenpää ja Tuusulan kautta Helsinkiin. Se oli varsin hidas ja pitkä lenkki nykyiseen moottoritiehen verrattuna.

Väestön kasvu vaati runsaasti lisää asuntoja. Niinpä Lahden oligarkit ja johtavat virkamiehet päättivät seurata maailmalla megatrendiksi noussutta lähiörakentamista. Ensin kaavoitettiin alue Möysään ja siitä alkoi ns. Ruolan alueen rakentaminen. Sitä seurasivat Mukkula, Liipola, Tonttila, Laune jne. Lähiöt nousivat ja kasvoivat kovalla vauhdilla ja jopa teollisuus rakennutti työntekijöilleen asuntoja.

Keskusta alkoi hiljalleen muuttua myös kauppojen rakennemuutoksen myötä. Keskustassa oli ennen neljä rautakauppaakin. Starkki tuli sodan jälkeen Alatorin kulmaan. Muita olivat Teräs, Alsta ja Lahden Osuuskauppa. Teräs oli nykyisen Yliopiston apteekin tiloissa. Alsta oli Keskustalon eli Pyymäen pyydyksen kohdalla ja Osuuskauppa sijaitsi nykyisen Sokos- tavaratalon kohdalla Rautatienkadun mäessä. Pankkeja oli Aleksilla joka toisessa korttelissa ja kivijalkaelintarvikekauppoja melkein joka korttelissa.

Varsinaisen kaupan rakennemuutoksen aloitti Lahdessa Launeen Citymarket. Sen liikennevirtojen perässä Launeelle alkoi muodostua vähittäiskaupan keskittymä, joka vain jatkaa kasvuaan. Murroksen syynä oli autoistuminen ja yhteen tasoon rakentamisen edullisuus verrattuna kaupan sijoittaminen kerroksiin. Kun pysäköintipaikoista alkoi keskustassa olla pulaa, keksittiin niistä tehdä kaupungille rahastuskeino. Tämä ei kuitenkaan istunut oikein autoistuneen kansan ajatuksiin, kun tarjolla oli maksuttomia paikkoja ja markettien laajat valikoimat.

Nyt sitten haikaillaan paluuta takaisin juurille. Hevoset ja jalkamiehet ovat hävinneet keskustasta, mutta parkkimaksut jatkavat kallistumistaan. Keskustassa asuvat ihmiset eivät haastattelujen mukaan halua elävää ja metelöivää keskustaa. Joutuu väkisinkin ihmettelemään, miksi keskustaa pitäisi jotenkin eheyttää? Sellaisia palveluja kuten pankkeja, jotka houkuttelisivat ihmisiä keskustaan, ei enää sinne saada. Pullakahville ei keskustaan kannata mennä, koska pysäköinti tuplaa pullakahvin hinnan.

Jos todella haluttaisiin väkeä keskustaan, niin keskustan pysäköintimaksut pitäisi poistaa kokonaan ja toriparkissa tarjota ilmaiset pysäköintipaikat. Vastaavasti pitäisi nostaa pysäköintimaksuja Paavolassa ja muuttaa kaikki Launeen ulkopysäköintipaikat maksullisiksi. Tämä vain ei taida onnistua, koska takaa löytyy enemmän vaikutusvaltaa kuin puolueista. Toisaalta alueella olevaa tavarapaljouttakaan ei millään voi siirtää kaupungin keskustaan.

Taitaakin olla niin, että koko keskustan eheytys on vain pelkkää poliittista taustahälyä, jonka avulla puolueet pyrkivät tekemään kaikenlaisia lehmänkauppoja kaikista muista asioista. Tässä voisikin ottaa pienen aikalisän ja odottaa saako toriparkin käyttöönotto aikaan toivottuja muutoksia. Siihen on upotettu niin paljon rahaa, että jos se ei houkuttele väkeä keskustaan, niin sitten ovat vetovoimatekijät vähissä.

No Comments »

Eläkeikä

Nyt, kun eläkeiän nostosta ollaan pääsemässä sopimukseen, niin on ehkä syytä tarkastella sen mahdollisia vaikutuksia yritystoimintaan. Eläkeiän nostoa vaikeuttaa tietenkin tällä hetkellä työpaikkojen puute. Toisena pahana uhkana on sosiaalinen lainsäädäntö, joka nostaa työnteon kustannuksia vanhempien työntekijöiden osalta.

Myös asenteellisuus on Suomen työmarkkinoilla paradoksi. Kun olet nuori, eikä sinulla ei ole kokemusta, niin on vaikea saada työtä. Tästä tilastot ovat yksiselitteisiä. Ainoa ratkaisu tähän on laajamittainen ja toimiva oppisopimusjärjestelmä Saksan malliin. Nuorten ja syrjäytymisvaarassa olevien osalta tarvitaan aivan uudet pelisäännöt työmarkkinoille. Suurin osa korkeastikin koulutetuista joudutaan täydennyskouluttamaan työpaikoilla

Nopeasti teknistyvä toimintaympäristö vaatii vanhemmilta työntekijöiltä osaamisen päivitystä. Teollisessa työssä tämä toimii joustavammin, koska usein uusia koneita käyttöön otettaessa, annetaan niiden käyttöön myös opastus. Sen sijaan tietotekniikan käyttäminen vaatii osaamista, joka edellyttää koulutusta. Työpaikoilla on nykyisin selkeä alimiehitys, jotta vaativaa koulutusta voitaisiin antaa työaikana. Vapaa-ajallakaan opiskeluun ei useimmiten ole mahdollista.

Mikäli työllisyysastetta halutaan todella parantaa, niin suomalaisessa koulutusyhteiskunnassa valtion on syytä ottaa vetovastuu täydennyskoulutuksesta tavalla tai toisella. Yrityksiä rokotetaan kaikenlaisilla veroilla, maksuilla ja säännöksillä jo niin paljon, että varaa ei yksinkertaisesti ole vajaamiehitykseen ja koulutuskustannuksiin.

Mitä sitten tulee suomalaisten yritysten asenteisiin vanhenevan työväestön hyödyntämiseen, niin on nostettava esille Harvardissa 1997 Arie de Geusin julkaisema tutkimus ”The Living Company”. Tutkimusta on tehty 38 vuoden aikana Arie de Geusin työskennellessä Royal Dutch Shellin palveluksessa. Eräs tutkimuksen väite on, että yritys on elävä organismi, joka oppii. Oppiva organisaatio on käsitteenä tuttu, mutta de Geus halusi tutkia maailmaan vanhimpien yritysten taustamuuttujia. Eräs yhteinen tekijä oli, että maailman vanhimmissa yrityksissä toimi kaikissa vähintään neljä sukupolvea. Pitkään eläneissä yrityksissä tieto siis siirtyi sukupolvelta toiselle.

Forbesin 500 yrityksen listalla yritysten keski-ikä on 40 – 50 vuotta. En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia maailman vanhimpia yrityksiä, mutta voin todeta, että maailman vanhin yritys toimii täällä tänään ja nyt. Sen alkuperäinen nimi oli Stora Kopparberg. Nykyisin se tunnetaan nimellä Stora Enso. Yhtiön perustamiskirja on allekirjoitettu 16.6.1288. Toiminta on kuitenkin alkanut jo 850 – 1080. Onko yhtiötä perustettaessa tavoitteena ollut elää tuhatvuotiseksi, on arvoitus. Ilmeistä kuitenkin on, että maailman myrskyistä huolimatta, yritystä on johdettu siten, että se toimii vieläkin.

On kuitenkin hyvin perusteltua olettaa, että kvartaalijohtaminen ei takaa yritykselle pitkää elinkaarta. Vaikka ajat muuttuvat nopeasti ja globalisaatio puhaltaa niskaan 24/7, niin yrityksen selkäranka on työntekijöissä, johtamisessa ja aivan ilmeisesti sukupolvet ylittävässä tiedon ja taidon siirtymisessä.

No Comments »

WP Login