Koirani ja minä

Etelä-Suomen Sanomien Näppispalsta täyttyy yleensä naapureita ja koiria parjaavista viesteistä. Näillä molemmilla on yksi yhteinen nimittäjä nimittäin urbanisoituminen eli kaupunkilaistuminen. Ennen maatalousvaltaisessa Suomessa talot olivat hajallaan ympäri pitäjiä, kun Keski-Euroopassa talot ovat keskitetysti kylissä ja pellot ympärillä – sosiaalisesti. Jokaisessa maalaistalossa oli koira tai kaksi. Kaupungeissakin asuttiin aika isoilla tonteilla ja myös koiria oli runsaasti.

Suurin osa koirista on luotu liikkumaan, jopa sylikoiratkin. Etenkin isojen koirien pito ahtaissa asunnoissa, ei välttämättä tee koiraa onnelliseksi. Koira tarvitsee päivittäistä liikuntaa. Sen sijaan kaupunkiin kerrostaloon muuttaneen ihmisen, pitäisi sopeutua elämään kaupungissa – naapureiden keskellä. Ihmisen muutto toisenlaiseen elinympäristöön on tietoinen valinta, koiran sen sijaan ei. Maaltamuutto oli kiivaimmillaan 1960-luvulla, joten aikaa on kulunut jo parin sukupolven verran. Voisi siis perustellusti olettaa, että sopeutuminen olisi jo tapahtunut. Mutta ei. Kait se on sitten geeneissä.

Minullakin oli nuorena poikana koira. Olin varmaan jotain viiden vanha, kun se tuotiin meille. Isä laski pienen pennun pihatielle ja alkoi hakata sitä remmillä. Kun hyökkäsin väliin ja otin koiran syliini, isä tokaisi, että niille pitää jo pienestä näyttää kuka on isäntä talossa. Minä vietin kesäni ikkunattomassa ja lämpöeristämättömässä varastokomerossa. Vein pennun sinne ja hoidin sitä koko kesän. Sen jälkeen se seurasi minua aina kaikkialle muualle paitsi kouluun.

Se pystyi seuraaman jopa polkupyörän jälkiä. Lähdin kerran uimaan Alasenjärvelle. Riisuin vaatteeni rannalle ja uin Potilanjoen lahden pohjukan yli tapaamaan kavereita. Vartin päästä tuli koira paikalle. Vesi oli peittänyt jäljet, joten se istui vartioimaan vaatteita. Naapurin ukko sattui paikalle ja päätteli, että minä olin varmaan hukkunut ja polkaisi kotiin kertomaan. Olin juuri pukeutumassa, kun vanhemmat tulivat rantaan. Kerroin, että olin ollut uimassa. No siitä tuli sitten kuritusta oikein kunnolla. Kait siksi, etten ollutkaan hukkunut.

Toisen kerran koira lähti rannalta uimaan veneen perässä, kun ei päässyt kyytiin. Se ei antanut periksi ennen, kuin nostin sen veneeseen. Siellä se sitten istui perätuhdolla ja katseli ympärilleen kuin Euroopan omistaja. Koska meillä oli iso tontti, niin koira sai olla siinä vapaana. Koirat saivat olla vapaana yleensä vain metsästyskaudella. Tämä koira oli kuitenkin niin tarkka, että se ei oikein ilman seuraa poistunut tontilta. Jos sitten vaikka jänis sattui tulemaan aidan väärälle puolen, niin tuli äkkilähtö. Kerran yksi jänö istahti aidan toiselle puolelle ja alkoi tapittaa koiraa silmiin. No, jänön kantti petti ensin.

Koirani ei ollut rasisti. Se teki pentuja minkä rotuisten koirien kanssa tahansa. Koska sekarotuiset pennut eivät juuri kelvanneet kellekään, ne jouduttiin lopettamaan. Kerran se sitten sai 10 puhdasrotuista pentua ja piilotti ne metsään halkopinon taa. Ilmeisesti se pelkäsi, että nekin tapetaan. Seurasin koiraa ja hain ne kotiin. Siinä oli vilskettä ja vilinää ruokakupilla.

Ensimmäisellä luokalla Lyseossa sain ehdot ainekirjoituksesta. Eihän noina aikoina maalaiskansakoulussa oikein ainekirjoitusta opetettu. Kesäkuun aikana piti kirjoittaa 5 ainetta ja ehtolaiskokeissa yksi aine, joka piti valita annetuista aiheista. Yksi aihe oli koira. Olin kirjoittanut kotiaineissa aineen Koirani ja minä, joten kirjoitin sen ulkomuistista ja läpihän se meni.

Lopulta koirani sai peräsuolisyövän ja se kärsi kovasti. Eläinlääkäri sanoi, että vaihtoehtoja ei ole. Koira on lopetettava. Koirani lähti samaa tietä kuin oli tullutkin. Portilla se kääntyi ympäri ja katsoi minua suoraan silmiin, aivan kuin hyvästiksi. Menetys oli niin raskas, että en ole tohtinut toista koiraa ottaa. Se oli minulle kuin isosisko ja se oli paras ystäväni. Vaikka koirani kuolemasta on kulunut liki 60 vuotta, se on mielessäni päivittäin. Koirani ei koskaan pannut vastaan ja oli aina yhtä innoissaan kohdatessamme.

 

Comments are closed.


WP Login