Elinkeinorakenteen murros

Jo hyvin pitkään on julkisuudessa keskusteltu Suomen elinkeinorakenteen murroksesta. Keskustelijat eivät näköjään ole kuitenkaan riittävästi perillä Suomen sodan jälkeisestä teollisesta historiasta. Suomessa oli sodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka runsaasti kestokulutustuotantoa. Suomessa ja myös Lahdessa valmistettiin monenlaisia kodinkoneita. Sähköliesiä, jääkaappeja, pakastimia, pesukoneita, linkoja jne. Valmistajiakin oli useita, joista suurimpia olivat UPO ja Rosenlew. Mihin ne katosivat?
Menestyvä vienti tarvitsee riittävän suuret kotimarkkinat, joilta voi ponnistaa. Edellä mainituissa tuotteissa vallitsi kova kansainvälinen kilpailu jo Suomen liittyessä EFTAan. Suomi liittyi EFTA:an liitännäisjäseneksi 1961 Finn-EFTA-sopimuksella. Lähentyminen EEC:hen alkoi 1973 vapaakauppasopimuksella. Tässä vaiheessa suurin osa tulleista poistui Euroopan ja Suomen väliltä. Tässä vaiheessa etenkin Saksasta ja Italiasta alettiin dumpata Suomen markkinoille vanhentuneita poistettuja malleja uudempien tieltä.
Kyseisissä maissa sarjat olivat suuria ja markkinat laajoja koko Euroopan kattavia. Kun lisäksi myytiin tuotteita alle omien kustannusten, oli suomalaisten mahdotonta kilpailla. Niinpä hiljalleen tuotannot myytiin kansainvälisille yrityksille tai ajettiin alas. Kaiken tämän jälkeen Nokia oli virkistävä uusi toimija kestokulutushyödykkeissä. Tekniikkansa Nokiakin kuitenkin testasi Suomessa.
Kannattava vienti siis edellyttää riittävän laajoja kotimarkkinoita, jotta saavutetaan riittävä tuotannollinen kustannusrakenne. Ruotsia verrataan Suomeen ja kysytään, miksei meillä pystytä samaan kuin siellä. Ruotsin ”kotimarkkina-alueen” väestömäärä on reilut 20 milj. asukasta. Tähän alueeseen kuuluvat Ruotsin lisäksi Norja ja Tanska. Näihin alueisiin Ruotsilla on maayhteys ja myös kielellinen ”skandinaviska”-yhteys. Näin ollen Ruotsilla on selvä kilpailuetu meihin verrattuna.
Toinen suuri ongelma on suomalainen rahoituskulttuuri. Suomessa pankit ovat perinteisesti tottuneet antamaan rahoitusta kiinteitä vakuuksia vastaan. Koneita ja kiinteistöjä siis rahoitetaan, mutta käyttöpääoman rahoitus onkin jo sitten paljon hankalampaa. Käyttöpääomaan vaaditaan vähintään henkilökohtaisia ja yrittäjän omaan omaisuuteen kuten asuntoon pohjautuvia vakuuksia. Kun tavallinen palkkatyöläinen ryhtyy yrittäjäksi, niin vakuudet ovat yleensä hentoiset ja riskit valtavat.
Vientiin lähdettäessä käyttöpääoman tarve kasvaa entisestään jo pelkästään logistisista syistä. Toisaalta kilpailua käydään myös maksuajoilla ja mitä huonommat ovat ajat, sitä pitempiä ovat maksuajat. Factoringrahoitus on puolestaan liian hidas ja sitä voi käyttää vain pitkäaikaisissa liikesuhteissa. Nämä rajoittavat huomattavasti Pk-yritysten tuotannollista toimintaa ja kansainvälistymistä.
IKEA puolestaan näytti esimerkkiä ruotsalaisille rahoittajille siinä, kuinka vahva brändi saadaan toimimaan vähittäiskaupassa. Suuret ruotsalaiset vähittäismyyntiketjut kuten DinSko, H&M, Dressman, Gigantti, Clas Ohlson, KappAhl. Lindex jne. eivät ole perheyhtiöitä. Niiden pääomistajia ovat pääomasijoittajat. Olisivatko nämä voineet syntyä Suomessa? Nykyisellä rahoituskulttuurilla eivät!
Mikä on sitten Suomen tie? Edellä mainituista syistä johtuen Suomessa on jouduttu keskittymään investointituotteiden valmistukseen. Näiden markkinointi perustuu vahvaan osaamiseen niin ostaja- kuin myyjäpuolellakin. Tähän pystyvät asiansa osaavat insinööritkin pienellä lisäopastuksella. Näihin voidaan usein kytkeä mukaan myös huoltoelementti, jolla voidaan tasata suhdanteita. Jos siis Suomessa halutaan pitää yllä tuotannollista toimintaa, niin on keskityttävä uudistuvaan ja uuteen huipputeknologiaan ja huippuosaamiseen. Tämän toiminnan lippulaiva on Kone, joten on syytä benchmarkata sen toiminta.

Comments are closed.


WP Login