Kasvun kaipuu

Teoriat kulutuksen kasvun vaikutuksesta kansantalouteen kehiteltiin 1930-luvulla, mutta ne otettiin käyttöön vasta sodan jälkeen Britanniassa. Tuolloisessa raunioituneessa Euroopassa näytti siltä, että kaikesta on pulaa ja kulutuksen kasvu ei lopu koskaan. Vuosien mittaan kaikkien maiden hallitukset ovat nostaneet kulutuksen kasvun liki uskonnon asemaan. Esko Aho totesi kuitenkin TV-haastattelussa 9.7., että Suomessa olisi jo aika ymmärtää, että kasvua ei ehkä enää tulekaan siinä määrin, kuin odotetaan. Toisin sanoen tulevien vuosien kasvu ei riitä enää kattamaan valtion ja kuntien kustannusten kasvua.
Kun teoria kasvusta kehitettiin, niin ajatus oli, että hyvinä aikoina säästetään, jotta huonoina aikoina voidaan säästöjä käyttää julkiseen rakentamiseen ja infrastruktuurin kohentamiseen. Tässä asiassa hallitukset ovat ummistaneet silmänsä ja tehneet raskaasti syntiä kulutususkonnon käskyjä vastaan. Joissakin maissa säästöjen sijaan velkoja on maksettu hyvinä aikoina takaisin, mutta toiset taas ostaneet noususuhdanteiden ansiolla kerettiläisesti kansalaisten ääniä. Kaikista pahoista teoista rankaistaan ja näitä syntejä nyt maksellaan porukalla esim. Kreikalle.
Sotien jälkeisenä aikana ei vielä nähty kasvun teorioiden kahta suurta aukkoa. Sekin on jo saavutus, että näiden aukkojen ilmenemiseen meni neljä kulutusjuhlien täyttämää sukupolvea. Globaalissa taloudessa kulutus ei ole sidottu maantieteellisiin rajoihin, vaan se liikkuu kysynnän mukaan ja yritykset liikkuvat sen perässä. Eurooppa on pitkälle ”valmis”, eikä enää tarvitse sellaista kulutusta kuin jälleenrakennuksen aikana. EU siis tarvitsee vahvaa kilpailukykyä päästäkseen nauttimaan muiden maanosien kulutusjuhlista. Kulutuksen painopiste on siirtynyt entisiin kommunistisiin kulttuureihin, joiden tuotannot olivat niin tehottomia, että ne eivät pystyneet tyydyttämään alkeellisintakaan kulutusta. Näissä maissa eletään samanlaista kulutusjuhlaa kuin Euroopan jälleenrakennuksen aikana.
Yltäkylläinen hyvinvoinnin tavoittelu on kuitenkin riisunut Euroopan kilpailukyvyn sellaiseksi, että monet Euromaat ovat tuskallisten rakennemuutosten edessä. Kun kotimainen kulutus hiipuu ja tavaroiden vapaa liikkuvuus siirtää kilpailun myös sisämarkkinoille, niin jokaisen maan on pystyttävä kilpailemaan paitsi Euroopan ulkopuolisten maiden niin myös kaikkien EU-maiden kanssa. Suomen hallituksen on osattava laskelmissaan erottaa kotimaisen tuotannon kulutus Suomessa ja tuontitavaroiden kulutus. Tuonti toimii muiden maiden hyvinvoinnin eteen, ja vain kotimaisten tuotteiden kulutus jättää jaettavaa Suomeen. Siksi tarvitaan vientiä.
Toinen paha aukko kulutushypoteesissa on se, että maapallo ei kasva. Kun maapallon populaatio nousee yli 10 miljardin, niin kulutuksen rajat alkavat tulla vastaan. Uusiutumattomat raaka-aineet eivät riitä kattamaan kasvavaa kysyntää, jolloin hinnat nousevat sellaiselle tasolle, että kulutus lähtee laskuun. Tämä aiheuttaa ennen näkemättömän inflaation ja rahan arvon romahtamisen. Siirrytään globaalisti bartertalouteen. Maapallo ei pysty edes ruokkimaan koko väestöään. Tästä päästäänkin Esko Ahon esittämään ongelmaan: miten kansantalous toimii ilman riittävää kulutuksen kasvua? Mitkä ovat vaihtoehdot? Muuttuko kulutuksen kasvu epäjumalaksi, jota on mahdoton palvella? Miten eletään supistuvan kasvun taloudessa?

Comments are closed.


WP Login