Saksan talousihme – Wirtschaftswunder

Saksa on Euroopan talouden veturi. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Sodan jälkeen Saksa ei joutunut maksamaan sotakorvauksia. Päinvastoin Saksan jälleenrakentamista tuettiin Marshall-avulla. Saksan talousihme rakennettiin kuitenkin omintakeisen talouspolitiikan varaan. Se poikkesi brittiläisestä keynesiläisestä mallista siten, että politiikka ei sotkeutunut liikaa valtion yhtiöiden johtamiseen. Näinhän sen piti olla Britanniassakin, mutta poliittiset henkilövalinnat johtivat lopulta Thatcherin valtaantuloon.
Sodan jälkeen Saksa oli täysin tuhottu ja kansa näki nälkää. Rahan arvo ei vastannut edes sen paperin arvoa, jolle se oli painettu. Leipä, jos sitä oli yleensä saatavana, maksoi miljoonia Saksan markkoja. Valuutta ei ollutkaan ”reichsmark” vaan kartonki ”Lucky Strike”-savukkeita. Kauppaa ei käytykään rahalla vaan vaihtaen – elettiin barter-taloudessa. Se mitä omaisuutta oli jäljellä, vaihdettiin ruokaan. Jopa Kölnin katolinen arkkipiispa hyväksyi ruoan ja hiilen varastamisen vaihtoehtona nälkään tai kylmään menehtymiselle.
Näissä olosuhteissa sosialismi näytti varsin houkuttelevalta. Sosialidemokraatteja johti Kurt Schumacher, joka oli viettänyt kymmenen vuotta natsien keskitysleireillä ja niistä kahdeksan pahamaineisessa Dachaussa. Sodanjälkeisessä Saksassa hänen johtamansa puolue sitoutui korvaamaan kapitalismin paljon Englannin työväenpuolueen viitoittamien periaatteiden mukaisesti. Tämä näytti sillä hetkellä ainoalta mahdollisuudelta ja jopa kristillisdemokraatit hyväksyivät periaatteen 1947.
Niinpä vuoden kuluessa Saksa suunnitteli liberaalista kapitalismista täydellisesti poikkeavan kansantalouden mallin. Vähäisin vaikutus valittuun linjaan ei myöskään ollut sillä, että kommunismi kehitti omilla opeillaan taloutta vain toisella puolella rautaesiripulla jaettua Saksaa. Neuvostoliiton ekspansionismille oli tärkeää johtaa talouskilpailua länttä vastaan ja se panostikin tässä tarkoituksessa voimakkaasti Itä-Saksaan. Sen tarkoituksena oli lisäksi saattaa Saksan sosialidemokraatit huonoon valoon, korostaakseen siten kommunismin saavutuksia. Länsi ei voinut toisaalta sallia kommunismin laajempaa leviämistä Euroopassa ja nimenomaan tätä estämään suunniteltiin Marshall-apu.
Koko Euroopan vehnäntuotanto oli vain puolet verrattuna vuoden 1938 satoon. Amerikkalaiset alkoivat antaa voimakasta elintarvikeapua Saksalle. Apu oli suureksi osaksi maissia eikä vehnää, johon saksalaiset olivat tottuneet. Niinpä sitä arvosteltiinkin julkisesti kitkerähkösti toteamalla, että amerikkalaiset lähettävät saksalaisille ”hühnerfutter”, joka tarkoittaa kananruokaa. Tämä sai asian kuulostamaan tietenkin kiittämättömyydeltä amerikkalaisten korvissa, mutta se oli myös kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys. Saksassa maissia nimittäin syötettiin kanoille, eivätkä ihmiset juurikaan osanneet sitä arvostaa, koska Saksassa kasvanut maissi oli rehumaissia.
Ordoliberaalit
Silloisessa Saksassa arvostelu kuitenkin aiheutti ministerin vaihdoksen ja asiasta vastaavaksi ministeriksi nousi entinen Bavarian talousministeri Ludwig Erhard. Hän kuului ryhmään talousmiehiä, jotka kutsuivat itseään Ordoliberaaleiksi (voisi ehkä tulkita Uusliberaaleiksi). Heitä kutsuttiin myöskin Freiburgin koulukunnaksi, koska he olivat pääosin Freiburgin yliopistoon sidoksissa olevia taloustieteilijöitä. Heidän tavoitteensa oli vapaa markkinatalous. Ordoliberaalien tavoitteena oli markkinatalous, jossa vallitsi vapaa kilpailu ja kartellit olivat kiellettyjä. Uusliberalismi merkitsi heille tiettyä järjestystä ja hierarkiaa yhteiskunnassa. Tämä oli yhteydessä keskiajan käsitykseen luonnollisesta järjestyksestä. He uskoivat vahvaan valtioon ja vahvaan sosiaaliseen moraaliin.
Nyt tarkasteltuna tässä on jotain tuttua. He eivät halunneet rajoituksia markkinatalouden kilpailumekanismiin ja vapaasti kelluviin hintoihin, mutta katsoivat, että markkinatalous ei voi vapaasti toteutua sosiaalisessa, poliittisessa ja moraalisessa tyhjiössä, vaan vaatii suojakseen vahvan sosiaalisen, poliittisen ja moraalisen kehyksen. Tämä on siis jonkinlainen sekamuoto sekatalouden ja vapaan markkinatalouden välissä. Ongelmaksi tässä muodostuu nimenomaan oikeudenkäytön, valtion, traditioiden ja moraalin ylläpito.
Tavoitteleeko EU:n valitsema malli juuri tätä? Sortuuko malli jonkun tai joidenkin ryhmien (maiden) moraalin puutteeseen tai etuusahneuteen? Millä keinoin moraalia pidetään yllä? Miten tulonsiirrot toimivat moraalin kannalta demokraattisesti? Alkaako järjestelmä kasvaessaan tietyn rajan yli elää omaa elämäänsä ja toteuttaa omia tavoitteitaan yhteiskunnallisten tavoitteiden asemasta?
Tästä kuitenkin tuli Saksan sodanjälkeisen taloudellisen kehityksen johtava malli. Heidän suunnitelmissaan hallitus saattoi tehdä paljon interventoimalla tarpeen vaatiessa markkinoille määräämällä hinnoista ja säännöstellen taloutta. Valtion kontrolliin johti pelko sotaa edeltäneestä hyperinflaatiosta, jota ei haluttu päästää toistumaan. Vakaa valuutta, jota hallitsi Bundesbank, kuului myös suureen suunnitelmaan. Tultuaan onnekkaasti nimitetyksi johtamaan maan taloutta, Erhard alkoi noudattaa ordoliberaalien ideoimaa teoriaa. Näin ideoitua malliaan Ludwig Erhardin avustaja Alfred Müller-Armack kutsui ”sosiaaliseksi markkinataloudeksi” ja se kuvasi Saksan noudattamaa talouspolitiikkaa 2. maailmasodan jälkeen.
Länsivallat sitoutuivatkin tukemaan Saksan sitomista Länsi-Euroopan kehitykseen. Tähän tarkoitukseen suunniteltiin ja otettiin käyttöön jo aiemmin mainittu Marshall apu. Talousavun tarkoituksena oli integroida Saksan tuhoutunut teollisuus muun Euroopan teollisuuteen. Ensimmäinen tähän tähtäävä toimenpide oli markan vakauttaminen. Kesäkuussa 1948 amerikkalaiset ja britit toteuttivat yhden yön valuuttareformin, jolla arvoton reichsmarkka muutettiin deutsche markaksi. Tällä operaatiolla luotiin taloudellisen kehityksen edellyttämä vakaa perusta.
Kenraali Clay kertoi asiasta Erhardille vain joitakin tunteja ennen operaation toteuttamista. Erhard suuttui asiasta ja kosti julkistamalla asian omassa viikoittaisessa radio-ohjelmassaan lähes omana ajatuksenaan. Oli nimittäin niin, että minkäänlaisia hintoja koskevia muutoksia ei ollut mahdollista tehdä ilman länsiliittoutuneiden hyväksyntää. Sen sijaan koko järjestelmän uudistamiseen ei tarvittu kenenkään lupaa. Niinpä Erhard muutti koko talousjärjestelmän yhdessä yössä kertomatta Claylle asiasta lainkaan. Yhtäkkiä Saksan talous toimi jälleen. Harmaat ja pimeät markkinat olivat kadonneet. Näyteikkunoihin alkoi ilmestyä tuotteita yhä enemmän ja enemmän.
Syyskuun 1949 vaalit käytiin Adenauerin mukaan pitkälti suunnitelmatalouden ja sosiaalisen markkinatalouden välillä. Valittaessa Kekkosta presidentiksi äänestys ratkesi yhdellä äänellä, jonka antajasta ei ole vieläkään tietoa. Adenauer valittiin liittokansleriksi myös yhdellä äänellä – hänen omallaan. Lääkärit sanoivat, että hän pystyisi hoitamaan tehtävää korkeintaan kaksi vuotta. Toisin kuitenkin kävi: Adenauer oli virassaan kaikkiaan 14 vuotta. Talousministeriksi tuli Ludwig Erhard, jonka tehtävänä oli implementoida sosiaalinen markkinatalous maahan. Seurauksena oli nk. Saksan talousihme – Wirtschaftswunder.
Vuonna 1969 valtio omisti vähintään neljänneksen yli 650 yrityksestä. Samoin liittotasavaltojen kohdalla liittovaltion omistus oli myös melko laaja ja käsitti rautatiet, kuljetusjärjestelmät, puhelin- ja teleliikenteen, postin, radion, television yms. Lisäksi hallitus oli omistamassa teräs-, hiili-, laivanrakennus- ja muita teollisuuden aloja. Saksassa oli kuitenkin eräs perustavaa laatua oleva ero verrattuna Ranskan ja Englannin sekatalouksiin, joissa valtio oli ottanut suoran määräysvallan tärkeimmillä alueilla. Saksassa sen sijaan valtio osallistui tiettyyn rajaan asti tärkeimpiä aloja ympäröivien organisaatioiden verkostoihin, jotta markkinat voisivat toimia tehokkaammin.
Talous toimi ns. kolmikannan johdolla, johon osallistuivat valtio, elinkeinoelämä ja työntekijät. Tämän korporatiivisen järjestelmän ydin oli neuvoa antava ”raati” – Betriebsräte, joka koostui kaikkien edellä mainittujen tahojen edustajista. Adenauerin ja Erhardin johdolla tämä järjestelmä johti Saksan sen taloudellisesta nadiirista Euroopan taloudelliseksi veturiksi. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sosiaalisessa markkinataloudessa oli lakisääteisesti suurissa yrityksissä työntekijöiden edustus yrityksen neuvoa antavassa elimessä. Tämä on se tekijä, joka takasi työrauhan Saksan yritysmaailmassa aina näihin päiviin saakka. Työrauha puolestaan takasi talouden kehitykselle välttämättömän matalan inflaation. Tämä poikkeaa Suomen kolmikannasta, että yrityskohtaisesti voitiin sopia yksityiskohdista!
Saksan tie Euroopan talousmahdiksi on ollut pitkä ja kivinen. Suomen talouteen on otettu aivan ilmeisesti joitakin elementtejä Saksan sosiaalisesta markkinataloudesta. Mutta kuten niin usein kopioidessa käy, kopioija ei aina sisäistä perusideologiaa. Meillä Saksan malli lopahti, kun sotakorvaukset saatiin maksettua. Saksan taloutta auttoivat myös Marshall-avulla rakennetut lukuisat messukeskukset, joista muodostui vuosikymmeniksi Saksan teollisuuden ja kaupan näyteikkunat kaikkialle maailmaan.
EU käy nyt rankkaa taistelua kilpailukyvystään ja sen myötä elinvoimastaan. Pankkien valvonta ja heikkojen maiden taloudelliset pelastustoimet viittaavat siihen, että kehittymässä on postmoderni sosiaalinen markkinatalous, mitä se sitten lieneekään.

Comments are closed.


WP Login