Archive for heinäkuu, 2013

Elvytys

Kesän kuumaksi aiheeksi on poliittisessa keskustelussa noussut elvytys, jota kaikki puolueet tuntuvat jossain määrin kannattavan. Suurin kiistan aihe näyttää olevan se, kuinka elvytys rahoitetaan. Myydäänkö valtion omaisuutta, vai lisätäänkö valtion velkaa? Tämä on historian toistoa, jota on nähty Suomen itsenäisyyden aikana useaan otteeseen. Instrumenteista puuttuu kuitenkin devalvointi, jonka perään tuntuvat markan paluuta haikailevat olevan.
Tässä on valitettavasti käymässä jälleen niin, että niin hallitus kuin eduskuntakin unohtavat, että Suomi on EU:n vähävaltainen jäsen. EU-direktiivit vaativat, että kaikki elvytystä vaativatkin hankkeet on kilpailutettava EU:n laajuisesti. Jos Suomen ja suomalaisten yritysten kilpailukyky on heikko, niin inhorealistisesti voi täysin perustellusti olettaa, että elvytys rahat päätyvät Baltiaan, Puolaan ja vaikkapa Romaniaan Ruotsista nyt puhumattakaan. Sieltä tulevat silloin myös työntekijät ja vievät elvytyseurot mennessään muille maille vierahille. Sinne menevät sitten Suomen Jellonan jalokivet!
Yhtä kyynistä on silloin ajatella, että velka- tai omaisuuden myyntieuroja säästyy niin paljon, että niillä voidaan sitten maksaa työttömyyskorvauksia työttömiksi jääville suomalaisille. Elvytys ei siis näyttäisi nykymaailmassa olevan välttämättä mikään ratkaisu työttömyyden alentamiseen. Todellinen vaikutus olisi byrokratian karsimisella eli rakenteiden uudistamisella. Siinäkään ei auta kukkahattutätien juustohöylät vaan raavaan kirvesmiehen kirveen iskut.
Elvytyksellä pyritään lisäämään kotimaista kulutusta. Näin oletetaan. Tämäkin on yhtä ontto haave kuin elvytys. Kysyin Valtion taloudelliselta tutkimuskeskukselta ja Tilastokeskukselta, että kuinka suuri osa Suomen kotimaan kulutuksesta sataa suomalaisten yritysten laariin? Kumpikaan laitos ei osannut vastata! Siellä eletään vielä Suosi suomalaista-aikaa, jolloin tuontia kuritettiin tulleilla. On helpompi toistaa vanhoja kaavoja, kuin miettiä, kuinka suuri osa kulutuksesta valuu naapurien laareihin tai, mitä Suomen kansallistalous kotimaan kulutuksesta ihan oikeasti hyötyy vaikkapa uusien työpaikkojen suhteen.
Suomen tulevaisuus on omissa käsissä ja turha vetäytyä eurooppalaisen ja maailman laajuisen laman taakse. Olisi ensimmäiseksi syytä saattaa yliopistojen opetusohjelmat ajan tasalle, jotta nuorilla valmistuvilla olisi oikea käsitys globaalista maailmasta. On turha saarnata kateederilta 1930-luvun kansantalousoppeja, koska kansantalouksia ei enää ole. On ainoastaan globaaleista markkinoista riippuvaisia kansallistalouksia. Tosiasiat joko hyväksytään tai sitten ne otetaan vastaan hampaat irvessä!

No Comments »

Kasvun kaipuu

Teoriat kulutuksen kasvun vaikutuksesta kansantalouteen kehiteltiin 1930-luvulla, mutta ne otettiin käyttöön vasta sodan jälkeen Britanniassa. Tuolloisessa raunioituneessa Euroopassa näytti siltä, että kaikesta on pulaa ja kulutuksen kasvu ei lopu koskaan. Vuosien mittaan kaikkien maiden hallitukset ovat nostaneet kulutuksen kasvun liki uskonnon asemaan. Esko Aho totesi kuitenkin TV-haastattelussa 9.7., että Suomessa olisi jo aika ymmärtää, että kasvua ei ehkä enää tulekaan siinä määrin, kuin odotetaan. Toisin sanoen tulevien vuosien kasvu ei riitä enää kattamaan valtion ja kuntien kustannusten kasvua.
Kun teoria kasvusta kehitettiin, niin ajatus oli, että hyvinä aikoina säästetään, jotta huonoina aikoina voidaan säästöjä käyttää julkiseen rakentamiseen ja infrastruktuurin kohentamiseen. Tässä asiassa hallitukset ovat ummistaneet silmänsä ja tehneet raskaasti syntiä kulutususkonnon käskyjä vastaan. Joissakin maissa säästöjen sijaan velkoja on maksettu hyvinä aikoina takaisin, mutta toiset taas ostaneet noususuhdanteiden ansiolla kerettiläisesti kansalaisten ääniä. Kaikista pahoista teoista rankaistaan ja näitä syntejä nyt maksellaan porukalla esim. Kreikalle.
Sotien jälkeisenä aikana ei vielä nähty kasvun teorioiden kahta suurta aukkoa. Sekin on jo saavutus, että näiden aukkojen ilmenemiseen meni neljä kulutusjuhlien täyttämää sukupolvea. Globaalissa taloudessa kulutus ei ole sidottu maantieteellisiin rajoihin, vaan se liikkuu kysynnän mukaan ja yritykset liikkuvat sen perässä. Eurooppa on pitkälle ”valmis”, eikä enää tarvitse sellaista kulutusta kuin jälleenrakennuksen aikana. EU siis tarvitsee vahvaa kilpailukykyä päästäkseen nauttimaan muiden maanosien kulutusjuhlista. Kulutuksen painopiste on siirtynyt entisiin kommunistisiin kulttuureihin, joiden tuotannot olivat niin tehottomia, että ne eivät pystyneet tyydyttämään alkeellisintakaan kulutusta. Näissä maissa eletään samanlaista kulutusjuhlaa kuin Euroopan jälleenrakennuksen aikana.
Yltäkylläinen hyvinvoinnin tavoittelu on kuitenkin riisunut Euroopan kilpailukyvyn sellaiseksi, että monet Euromaat ovat tuskallisten rakennemuutosten edessä. Kun kotimainen kulutus hiipuu ja tavaroiden vapaa liikkuvuus siirtää kilpailun myös sisämarkkinoille, niin jokaisen maan on pystyttävä kilpailemaan paitsi Euroopan ulkopuolisten maiden niin myös kaikkien EU-maiden kanssa. Suomen hallituksen on osattava laskelmissaan erottaa kotimaisen tuotannon kulutus Suomessa ja tuontitavaroiden kulutus. Tuonti toimii muiden maiden hyvinvoinnin eteen, ja vain kotimaisten tuotteiden kulutus jättää jaettavaa Suomeen. Siksi tarvitaan vientiä.
Toinen paha aukko kulutushypoteesissa on se, että maapallo ei kasva. Kun maapallon populaatio nousee yli 10 miljardin, niin kulutuksen rajat alkavat tulla vastaan. Uusiutumattomat raaka-aineet eivät riitä kattamaan kasvavaa kysyntää, jolloin hinnat nousevat sellaiselle tasolle, että kulutus lähtee laskuun. Tämä aiheuttaa ennen näkemättömän inflaation ja rahan arvon romahtamisen. Siirrytään globaalisti bartertalouteen. Maapallo ei pysty edes ruokkimaan koko väestöään. Tästä päästäänkin Esko Ahon esittämään ongelmaan: miten kansantalous toimii ilman riittävää kulutuksen kasvua? Mitkä ovat vaihtoehdot? Muuttuko kulutuksen kasvu epäjumalaksi, jota on mahdoton palvella? Miten eletään supistuvan kasvun taloudessa?

No Comments »

Kuntakapina

Kysyin YLEn suorassa lähetyksessä presidentti Tarja Haloselta, miksi Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta. Presidentti vastasi vältellen, että monissa muissakaan Euroopan maissa ei tuomioistuinta ole. Sen sijaan meillä on perustuslakivaliokunta. Jatkoin, että perustuslakituomioistuimet ovat poliittisesti riippumattomia, mutta perustuslakivaliokunta on täysin poliittinen. Tässä vaiheessa presidentti löi niin sanotusti luurin korvaan. Poliittinen riippumattomuus on tietenkin suhteellinen kysymys, mutta siellä missä niitä on, ne näyttävät täyttävän tehtävänsä.
Näinä aikoina perustuslakimme on erittäin kovalla koetuksella. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus yrittää ylittää perustuslain suojaaman kunnallisen itsemääräämisoikeuden. Hallitukset ja viime kädessä eduskunta ovat jo 1990-luvulta yhä kiihtyvällä tahdilla sälyttäneet valtiolle eettisesti ja moraalisesti kuuluvia tehtäviä kuntien harteille. Puuttumatta tässä sen kummemmin perustuslain henkeen toteaisin vain, että kansan tajunnassa se, joka tilaa, myös maksaa. Jos eduskunta siirtää omia tehtäviään kunnille, niin sen tulisi korvata kustannukset täysimääräisesti.
Kunta- ja SOTE-uudistuksissa ollaan fundamentaalisten perustuslakia mahdollisesti rikkovien päätösten äärellä. Hallituksesta vakuutetaan, että mitään pakkovaltaa ei tulla käyttämään. Yleensä tämä on tarkoittanut sitä, että kunnan itsemääräämisoikeutta rikotaan kiristämällä rahahanoja. Siis niiden tehtävien kustannuksien korvaamista, jotka jo alun perin kyseenalaisella vallankäytöllä on määrätty kuntien hoidettaviksi. Tällaisella päätöksenteolla on aivan ilmeinen yhteys siihen, että melkein kaikki kansanedustajat ovat mukana myös kunnan päättävissä elimissä. Kansa on kansanedustajien työnantaja, mutta valtio maksaa palkat. Palkan maksajaa vastaanhan ei sovi pullikoida.
Kuntakapinassa kunnat voisivat kieltäytyä noudattamassa eduskunnan lakeja, joilla kuntien kustannuksia lisätään. En tiedä, mitä Raamattu sanoo asiasta, mutta sisäministeri Räsänen antoi ohjeen olla noudattamatta lakeja, jotka sotivat omaatuntoa vastaan. Kustannusrasitusten siirtäminen sortaa paitsi omaatuntoa myös perustuslakia, joten kunnilla on perusteltu oikeus kapinoida tällaisia päätöksiä vastaan. Jos tämä mahdollisuus kielletään, niin samalla voidaan lopettaa kaikki kunnat. Toinen vaihtoehto on Viron malli. Siellä on kunnallinen organisaatio, mutta kuntien ja kaupunkien tulot tulevat valtiolla. Kunnat keräävät vain paikallisia maksuja.
Jos kunnat kieltäytyvät noudattamasta niitä sortavia lakeja, niin Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei ole oikeudenmukainen elin päättämään asioista. Siellä hallitus jyrää opposition. Seuraavaksi tullee kysymykseen hallinto-oikeus. Hallinto-oikeuden päätöksissä on vain sellainen ominaisuus, että ne sitovat vain yksittäisiä kansalaisia. Hallintoviranomaisten ei tarvitse noudattaa näitä päätöksiä. Jos viranomainen kieltäytyy noudattamasta hallinto-oikeuden päätöstä, niin yksittäisen kansalaisen on vietävä asia käräjille ja vasta sieltä tullut päätös on sitova.
Tästä syntyy mielenkiintoinen oikeudellinen dilemma. Jos kunta kieltäytyy noudattamasta sitä orjuuttavaa lakia, niin valtion on haastettava kunta käräjille. Tuleeko sieltä oikeudenmukainen ratkaisu, koska tuomaritkin ovat valtion palkollisia, on perustuslaillinen kysymys. Tutkimuksessa todettiin, että nykyisen hallituksen ministerit eivät ole olleet koskaan ”oikeissa” töissä. Heidät on tungettu täyteen poliittista liturgiaa, jonka seurauksena on syntynyt poliittinen humalatila. Tällainen tila aiheuttaa pahoja hallusinaatioita. Esimerkiksi sellaisia, että yhdistämällä kymmenen köyhää kuntaa, syntyy yksi valtavan rikas ja hyvinvoipa kunta. Poliittiseen humalaan sisältyy myös sellainen humala, että siitä ei seuraa krapulaa. Tämä on väärä käsitys! Kukaan ei vain ole näkemässä sitä poliittisesta krapulasta kärsivää.

No Comments »

Hyvinvointivaltion juuret

Nykyinen hallitus puhuu syvällä rintaäänellä hyvinvointivaltion säilyttämisestä, mutta tietävätkö nämä nuoret, mistä ajatus on lähtöisin ja mihin ensimmäinen käytännön kokeilu päättyi? Hyvinvointivaltion Juuret johtavat toisen maailmansodan jälkeiseen sodan pahasti tuhoaman Britannian uudelleen rakentamisen tarpeisiin tehdyistä päätöksistä. Maailma oli täydellisesti muuttunut siitä, mitä se oli ollut 1930-luvulla.
Eräänä toisen maailmansodan jälkeisenä iltana 1944 Will Cannon niminen eläkkeellä ollut, mutta takaisin töihin kutsuttu rautatieläinen, sattui poikkeamaan paikallisen ay-kokoukseen Lontoon lähistöllä sijaitsevassa Readingin kaupungissa. Kokouksen kestäessä hän päätti tehdä kokoukselle aloitteen, jota hän kutsui nimellä ”nationalization”. Paikallisosasto hyväksyikin aloitteen, joka kääntyi suomeksi sosialisoinniksi. Ajatus sai lumivyörynomaisen suosion Britannian kansalaispiireissä ja Työväenpuolue joutui ottamaan sen ohjelmaansa joulukuussa 1944.
Churchillin sota-aikainen hallinto oli todistanut, mitä keskitetty johto voi saada aikaan. Todellakin hallitus oli sota-aikana johtanut taloutta ja puristanut tuotannosta huomattavasti enemmän, kuin 1930-luvun kapitalismi. Kansakunta ja sen talous tarvitsivat kokonaan uuden suunnan. Avuksi tähän otettiin raportti, joka oli valmistunut juuri ennen sodan alkua. Raportin tekijä oli William Beveridge. Raportti perustui viiteen ”jättiläiseen” (Five Giants): Tahto, Ongelma, Välinpitämättömyys, Rähjäisyys ja Laiskuus. Hallituksen painatuskeskus julkaisi kirjan, josta tuli välittömästi bestseller ja työväenpuolueen käyntikortti.
Saattaakseen voimaan raportin suositukset työväenpuolueen hallitus käynnisti ensimmäisenä maksuttoman sairaanhoidon, loi uuden eläkejärjestelmän, paransi koulutusta ja asuntojen saantia. Se sitoutui myös täystyöllisyyteen. Tätä uutta valtion sosiaalista osallistumista työväenliike alkoi ylpeänä kutsua hyvinvointivaltioksi. Yorkin arkkipiispa käytti tätä termiä 1941 kontrastina Euroopan diktatuureille.
Englannissa ajatuksen omaksumisesta seurasi ensimmäisenä se, että Työväenpuolue kansallisti hajanaisen hiiliteollisuuden, joka hallitsi n. 90 % Englannin energiatuotannosta. Melko nopeasti seurasivat rauta- ja terästeollisuuden, rautateiden ja ulkomaan teleliikenteen kansallistamiset. Aloihin ei ollut investoitu, ne olivat tehottomia ja auttamattomasti vanhanaikaisia. Malli tuli tunnetuksi myöhemmin maailmalla ”Valtionyhtiö-mallina”.
Tässä mallissa maan hallitus asettaa yritykselle hallituksen, joka johtaa yrityksen toimintaa. Tähän asti kaikki näyttää olevan liiketoiminnallisesti hyvin. Seuraavaksi kuitenkin tulee kysymys: kuinka nämä yritykset tulevat noudattamaan Työväenpuolueen aatteita? Valittiinko siis lopulta valtionyhtiöiden palvelukseen ne parhaat aivot ja asiantuntijat, joita Morrison tarkoitti? Näin ei käytännössä tapahtunut, vaan organisaatiot täyttyivät hiljalleen henkilöistä, jotka saivat työpaikan palkkiona poliittisesta toiminnastaan.
Viisaus ja tieto hallituksen suuresta vallasta ja osallistumisesta kansantalouteen osoittautui ajan myötä riittämättömäksi käytännön realiteettien edessä. Inflaatiota ei ollut pystytty pienentämään vaalilupausten mukaan alle 7 %, vaan se jatkoi kasvuaan. Myös korot olivat nousseet varsin korkeiksi. Hyvinvointivaltion palvelut ja valtio-omisteinen teollisuus söivät suurella ruokahalulla veronmaksajien rahoja ja kansallisen sairaanhoitojärjestelmät kustannukset kohosivat kiihtyvällä vauhdilla. Maksutase oli alinomaisessa kriisissä ja punta kovan paineen alla. Punnan arvo laski 1970-luvulla noin 35 %.
Englannin teollisuus oli tyystin menettänyt kansainvälisen kilpailukykynsä ja valtakunta oli nääntymässä hirvittävän verotaakan alla. Lopulta verotus iski kaikkein matalimpiin tuloluokkiin niin, että jopa ay-liikekin alkoi napista. Sairaalat lakkasivat toimimasta, roskat kasaantuivat kaduille, haudankaivajat kieltäytyivät hautaamasta kuolleita, rekkakuskit eivät kuljettaneet teollisuuden tuotteita vain elintarvikekuljetukset toimivat jotenkin. Konservatiivit voittivat vaalit 1979 ja Margaret Thatcherista tuli pääministeri. Poliittinen valmistautuminen oli kestänyt riittävän pitkään ja se oli valmistanut Thatcherin poikkeuksellisen perusteellisesti.
Samalla tavoin kuin sekatalous oli alkanut Englannista ja levinnyt sitten sen rajojen ulkopuolelle, alkoi myös sen arvostelu Englannista levitä maan rajojen ulkopuolelle. Kriittisen ohjelman toteuttajaksi tuli Margaret Thatcher. Mutta uuden talouspolitiikan pääarkkitehti oli kuitenkin ”Hullu Munkki”, Keith Joseph, joka 1970-luvun toisen puoliskon aikana loi uuteen ajatteluun perustuvat talouspaketin. Tämä tapahtui aikana, jona kukaan ei vielä virallisesti kyseenalaistanut vallitsevaa ja jossa järjestelmä oli joutumassa vakaviin ongelmiin ja IMF oli ottamassa maan hallintaansa. Uudistumisen tavoitteena ei kuitenkaan ollut puhdas markkinatalous vaan myötätuntoinen kapitalismi (compassionate capitalism), jonka tavoitteena oli myös kansan hyvinvointi.
Hyvinvointivaltion ideologia, väestöstä huolehtiminen (holhoaminen) kehdosta hautaan, oli oman aikansa tuote ja puolusti paikkaansa sodan jälkeisessä Euroopassa. Nyt Eurooppa alkaa olla rakennettu ja sodanjälkeinen valtava kulutuksen kasvu ei voi enää pitää yllä valtioiden kasvavia menoja. Verojen osaltakin alkaa olla katto vastassa samalla tavoin kuin Britanniassa 1970-luvulla. Toistaako historia itseään, vai saadaanko aikaan uusi kestävämpi talousmalli? Tämä on yhtä suuri haaste tutkijoille kuin saasteeton energia.

No Comments »

Saksan talousihme – Wirtschaftswunder

Saksa on Euroopan talouden veturi. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Sodan jälkeen Saksa ei joutunut maksamaan sotakorvauksia. Päinvastoin Saksan jälleenrakentamista tuettiin Marshall-avulla. Saksan talousihme rakennettiin kuitenkin omintakeisen talouspolitiikan varaan. Se poikkesi brittiläisestä keynesiläisestä mallista siten, että politiikka ei sotkeutunut liikaa valtion yhtiöiden johtamiseen. Näinhän sen piti olla Britanniassakin, mutta poliittiset henkilövalinnat johtivat lopulta Thatcherin valtaantuloon.
Sodan jälkeen Saksa oli täysin tuhottu ja kansa näki nälkää. Rahan arvo ei vastannut edes sen paperin arvoa, jolle se oli painettu. Leipä, jos sitä oli yleensä saatavana, maksoi miljoonia Saksan markkoja. Valuutta ei ollutkaan ”reichsmark” vaan kartonki ”Lucky Strike”-savukkeita. Kauppaa ei käytykään rahalla vaan vaihtaen – elettiin barter-taloudessa. Se mitä omaisuutta oli jäljellä, vaihdettiin ruokaan. Jopa Kölnin katolinen arkkipiispa hyväksyi ruoan ja hiilen varastamisen vaihtoehtona nälkään tai kylmään menehtymiselle.
Näissä olosuhteissa sosialismi näytti varsin houkuttelevalta. Sosialidemokraatteja johti Kurt Schumacher, joka oli viettänyt kymmenen vuotta natsien keskitysleireillä ja niistä kahdeksan pahamaineisessa Dachaussa. Sodanjälkeisessä Saksassa hänen johtamansa puolue sitoutui korvaamaan kapitalismin paljon Englannin työväenpuolueen viitoittamien periaatteiden mukaisesti. Tämä näytti sillä hetkellä ainoalta mahdollisuudelta ja jopa kristillisdemokraatit hyväksyivät periaatteen 1947.
Niinpä vuoden kuluessa Saksa suunnitteli liberaalista kapitalismista täydellisesti poikkeavan kansantalouden mallin. Vähäisin vaikutus valittuun linjaan ei myöskään ollut sillä, että kommunismi kehitti omilla opeillaan taloutta vain toisella puolella rautaesiripulla jaettua Saksaa. Neuvostoliiton ekspansionismille oli tärkeää johtaa talouskilpailua länttä vastaan ja se panostikin tässä tarkoituksessa voimakkaasti Itä-Saksaan. Sen tarkoituksena oli lisäksi saattaa Saksan sosialidemokraatit huonoon valoon, korostaakseen siten kommunismin saavutuksia. Länsi ei voinut toisaalta sallia kommunismin laajempaa leviämistä Euroopassa ja nimenomaan tätä estämään suunniteltiin Marshall-apu.
Koko Euroopan vehnäntuotanto oli vain puolet verrattuna vuoden 1938 satoon. Amerikkalaiset alkoivat antaa voimakasta elintarvikeapua Saksalle. Apu oli suureksi osaksi maissia eikä vehnää, johon saksalaiset olivat tottuneet. Niinpä sitä arvosteltiinkin julkisesti kitkerähkösti toteamalla, että amerikkalaiset lähettävät saksalaisille ”hühnerfutter”, joka tarkoittaa kananruokaa. Tämä sai asian kuulostamaan tietenkin kiittämättömyydeltä amerikkalaisten korvissa, mutta se oli myös kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys. Saksassa maissia nimittäin syötettiin kanoille, eivätkä ihmiset juurikaan osanneet sitä arvostaa, koska Saksassa kasvanut maissi oli rehumaissia.
Ordoliberaalit
Silloisessa Saksassa arvostelu kuitenkin aiheutti ministerin vaihdoksen ja asiasta vastaavaksi ministeriksi nousi entinen Bavarian talousministeri Ludwig Erhard. Hän kuului ryhmään talousmiehiä, jotka kutsuivat itseään Ordoliberaaleiksi (voisi ehkä tulkita Uusliberaaleiksi). Heitä kutsuttiin myöskin Freiburgin koulukunnaksi, koska he olivat pääosin Freiburgin yliopistoon sidoksissa olevia taloustieteilijöitä. Heidän tavoitteensa oli vapaa markkinatalous. Ordoliberaalien tavoitteena oli markkinatalous, jossa vallitsi vapaa kilpailu ja kartellit olivat kiellettyjä. Uusliberalismi merkitsi heille tiettyä järjestystä ja hierarkiaa yhteiskunnassa. Tämä oli yhteydessä keskiajan käsitykseen luonnollisesta järjestyksestä. He uskoivat vahvaan valtioon ja vahvaan sosiaaliseen moraaliin.
Nyt tarkasteltuna tässä on jotain tuttua. He eivät halunneet rajoituksia markkinatalouden kilpailumekanismiin ja vapaasti kelluviin hintoihin, mutta katsoivat, että markkinatalous ei voi vapaasti toteutua sosiaalisessa, poliittisessa ja moraalisessa tyhjiössä, vaan vaatii suojakseen vahvan sosiaalisen, poliittisen ja moraalisen kehyksen. Tämä on siis jonkinlainen sekamuoto sekatalouden ja vapaan markkinatalouden välissä. Ongelmaksi tässä muodostuu nimenomaan oikeudenkäytön, valtion, traditioiden ja moraalin ylläpito.
Tavoitteleeko EU:n valitsema malli juuri tätä? Sortuuko malli jonkun tai joidenkin ryhmien (maiden) moraalin puutteeseen tai etuusahneuteen? Millä keinoin moraalia pidetään yllä? Miten tulonsiirrot toimivat moraalin kannalta demokraattisesti? Alkaako järjestelmä kasvaessaan tietyn rajan yli elää omaa elämäänsä ja toteuttaa omia tavoitteitaan yhteiskunnallisten tavoitteiden asemasta?
Tästä kuitenkin tuli Saksan sodanjälkeisen taloudellisen kehityksen johtava malli. Heidän suunnitelmissaan hallitus saattoi tehdä paljon interventoimalla tarpeen vaatiessa markkinoille määräämällä hinnoista ja säännöstellen taloutta. Valtion kontrolliin johti pelko sotaa edeltäneestä hyperinflaatiosta, jota ei haluttu päästää toistumaan. Vakaa valuutta, jota hallitsi Bundesbank, kuului myös suureen suunnitelmaan. Tultuaan onnekkaasti nimitetyksi johtamaan maan taloutta, Erhard alkoi noudattaa ordoliberaalien ideoimaa teoriaa. Näin ideoitua malliaan Ludwig Erhardin avustaja Alfred Müller-Armack kutsui ”sosiaaliseksi markkinataloudeksi” ja se kuvasi Saksan noudattamaa talouspolitiikkaa 2. maailmasodan jälkeen.
Länsivallat sitoutuivatkin tukemaan Saksan sitomista Länsi-Euroopan kehitykseen. Tähän tarkoitukseen suunniteltiin ja otettiin käyttöön jo aiemmin mainittu Marshall apu. Talousavun tarkoituksena oli integroida Saksan tuhoutunut teollisuus muun Euroopan teollisuuteen. Ensimmäinen tähän tähtäävä toimenpide oli markan vakauttaminen. Kesäkuussa 1948 amerikkalaiset ja britit toteuttivat yhden yön valuuttareformin, jolla arvoton reichsmarkka muutettiin deutsche markaksi. Tällä operaatiolla luotiin taloudellisen kehityksen edellyttämä vakaa perusta.
Kenraali Clay kertoi asiasta Erhardille vain joitakin tunteja ennen operaation toteuttamista. Erhard suuttui asiasta ja kosti julkistamalla asian omassa viikoittaisessa radio-ohjelmassaan lähes omana ajatuksenaan. Oli nimittäin niin, että minkäänlaisia hintoja koskevia muutoksia ei ollut mahdollista tehdä ilman länsiliittoutuneiden hyväksyntää. Sen sijaan koko järjestelmän uudistamiseen ei tarvittu kenenkään lupaa. Niinpä Erhard muutti koko talousjärjestelmän yhdessä yössä kertomatta Claylle asiasta lainkaan. Yhtäkkiä Saksan talous toimi jälleen. Harmaat ja pimeät markkinat olivat kadonneet. Näyteikkunoihin alkoi ilmestyä tuotteita yhä enemmän ja enemmän.
Syyskuun 1949 vaalit käytiin Adenauerin mukaan pitkälti suunnitelmatalouden ja sosiaalisen markkinatalouden välillä. Valittaessa Kekkosta presidentiksi äänestys ratkesi yhdellä äänellä, jonka antajasta ei ole vieläkään tietoa. Adenauer valittiin liittokansleriksi myös yhdellä äänellä – hänen omallaan. Lääkärit sanoivat, että hän pystyisi hoitamaan tehtävää korkeintaan kaksi vuotta. Toisin kuitenkin kävi: Adenauer oli virassaan kaikkiaan 14 vuotta. Talousministeriksi tuli Ludwig Erhard, jonka tehtävänä oli implementoida sosiaalinen markkinatalous maahan. Seurauksena oli nk. Saksan talousihme – Wirtschaftswunder.
Vuonna 1969 valtio omisti vähintään neljänneksen yli 650 yrityksestä. Samoin liittotasavaltojen kohdalla liittovaltion omistus oli myös melko laaja ja käsitti rautatiet, kuljetusjärjestelmät, puhelin- ja teleliikenteen, postin, radion, television yms. Lisäksi hallitus oli omistamassa teräs-, hiili-, laivanrakennus- ja muita teollisuuden aloja. Saksassa oli kuitenkin eräs perustavaa laatua oleva ero verrattuna Ranskan ja Englannin sekatalouksiin, joissa valtio oli ottanut suoran määräysvallan tärkeimmillä alueilla. Saksassa sen sijaan valtio osallistui tiettyyn rajaan asti tärkeimpiä aloja ympäröivien organisaatioiden verkostoihin, jotta markkinat voisivat toimia tehokkaammin.
Talous toimi ns. kolmikannan johdolla, johon osallistuivat valtio, elinkeinoelämä ja työntekijät. Tämän korporatiivisen järjestelmän ydin oli neuvoa antava ”raati” – Betriebsräte, joka koostui kaikkien edellä mainittujen tahojen edustajista. Adenauerin ja Erhardin johdolla tämä järjestelmä johti Saksan sen taloudellisesta nadiirista Euroopan taloudelliseksi veturiksi. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sosiaalisessa markkinataloudessa oli lakisääteisesti suurissa yrityksissä työntekijöiden edustus yrityksen neuvoa antavassa elimessä. Tämä on se tekijä, joka takasi työrauhan Saksan yritysmaailmassa aina näihin päiviin saakka. Työrauha puolestaan takasi talouden kehitykselle välttämättömän matalan inflaation. Tämä poikkeaa Suomen kolmikannasta, että yrityskohtaisesti voitiin sopia yksityiskohdista!
Saksan tie Euroopan talousmahdiksi on ollut pitkä ja kivinen. Suomen talouteen on otettu aivan ilmeisesti joitakin elementtejä Saksan sosiaalisesta markkinataloudesta. Mutta kuten niin usein kopioidessa käy, kopioija ei aina sisäistä perusideologiaa. Meillä Saksan malli lopahti, kun sotakorvaukset saatiin maksettua. Saksan taloutta auttoivat myös Marshall-avulla rakennetut lukuisat messukeskukset, joista muodostui vuosikymmeniksi Saksan teollisuuden ja kaupan näyteikkunat kaikkialle maailmaan.
EU käy nyt rankkaa taistelua kilpailukyvystään ja sen myötä elinvoimastaan. Pankkien valvonta ja heikkojen maiden taloudelliset pelastustoimet viittaavat siihen, että kehittymässä on postmoderni sosiaalinen markkinatalous, mitä se sitten lieneekään.

No Comments »

WP Login