Huonekalumuseo

Kun on nyt saavutettu aika, jolloin suomalainen huonekalu on museotavaraa, niin jälkiviisastelu lienee paikallaan. Suomen huonekaluteollisuus keskittyi teollistumisen aikakaudella eli jatkosodan jälkeen Lahteen ja Pohjanmaalle. Lahdessa oli kaksi suurta yritystä, jotka poikivat vuosienvarrella ammattitaitoon pohjautuvia pienempiä yrityksiä jopa satoja. Samanlaisia keskittymiä on muuallakin Euroopassa. High Wycombe Lontoon lähellä, Friulin kolmio Italian koillisosassa ja Herfordin alue Saksassa muutaman suurimman mainitakseni. Myös kaikissa näissä on evoluutio ollut jotakuinkin sama tosin Suomessa kaikkein nopein.
Miksi näin on käynyt, on tuhannen euron kysymys. Osansa huonekaluteollisuuden katoamisessa on metsäteollisuuden keskittymisellä ja niiden kartelleilla. Kun massiivipuu oli huonekalujen pääasiallisin raaka-aine, suomalaiset tehtailijat joutuivat maksamaan jopa 30 % enemmän sahatavarasta kuin esimerkiksi tanskalaiset kilpailijansa – siis Tanskaan toimitettuna! Syynä oli se, että Suomen ja Neuvostoliiton välisellä kauppasopimuksella suljettiin Suomi sahatavarasta muualla Euroopassa käytävän kilpailun ulkopuolelle. Suomessa sahojen keskinäinen kilpailu oli varsin heikkoa. Muualla Neuvostoliitto piti kilpailusta huolen.
Suuret yritykset kuten Isku, Asko, Sotka jne. rakensivat omat sahansa ja saivat näin raaka-aineensa muita toimijoita edullisemmin. Samoin ne pystyivät vaikuttamaan raaka-aineensa laatuun jo metsästä alkaen. Raaka-aineissakin alkoivat uudet tuulet puhaltaa. Suurin mullistus tuli lastulevyn myötä. Lastulevytehtaita rakennettiin ympäri Suomea ja mm. Isku rakensi omansa. Maahan syntyi lastulevy-yhdistys, joka alkoi sopia hinnoista. Usein ennen kokousta sovittiin tehtaalla olevien myyntimiesten kanssa, että jos en soita ennen lounasta, niin ota kaupat kotiin. Pahimpina lama-aikoina tehtaille sovittiin jopa tuotantokiintiöt pitämään hintatasoa yllä.
Sama kartelloituminen, joka toimi sahateollisuudessa, siirtyi myös lastulevy- ja vaneriteollisuuteen. Tällä tavoin saatiin tehokkaasti pääosa Suomen huonekaluteollisuudesta suljettua Euroopan vientimarkkinoilta. Neuvostoaikana länsivientiin ei ollut suurta tarvettakaan, koska melkein kaikki ylimääräinen kapasiteetti meni Neuvostoliittoon. Tosin mukaan pääsivät vain harvat ja valitut yritykset. Poikkeuksiakin länsikaupassakin kyllä oli. Iskulla oli oma julkistenkalusteiden myyntiorganisaatio Ruotsissa ja Asko perusti Saksaan oman myymäläketjun. Se loppui kuitenkin, kun pankki (SYP) pääsi määräämään Askossa. Vielä nytkin jotkut minua vanhemmat kyselevät tavatessamme, että mitä sille Askolle kuuluu?
Raaka-ainemonopolit eivät olleet ainoa kilpailun este suomalaisille. Osansa oli myös logistiikalla. Pehmustettujen huonekalujen kuljettaminen Euroopan markkinoille oli kalliimpaa Suomesta kuin Ruotsista ja etenkin Tanskasta. Tanskalaisilla oli käytössään logistiikkakeskus ja järjestelmä, josta rekat lähtivät joka päivä kuin linja-autot eri puolille Eurooppaa. Näin pienetkin yritykset pystyivät myymään tuotteitaan vaikka yksin kappalein. Tähän ei suomalaisilla ollut mahdollisuuksia.
Huonekaluteollisuus ei ollut ainoa ala, joka kärsi Suomen sijainnista. Kun aikoinaan lastulevyä tuotettiin maassa jopa 800 000 m3, niin nyt vain rippeet ovat jäljellä. On selvää, että kun huonekaluteollisuuden raaka-aineet tuodaan Euroopasta, niin niiden takaisin sinne vieminen johtaa samaan kuin, mitä on tapahtumassa Suomen autolasiteollisuudessa. Vaikka valtaosa kalusteista on nykyään tavalla tai toisella kasattavia, niin se ei täällä paljon auta. On varsin valitettavaa, että Suomen erinomaisen maineen Venäjällä annettiin nuorempien sukupolvien mukana unohtua. Ei edes Isku, jonka kalusteita Neuvostoliitossa jonotettiin jopa vuosia, uskaltautunut perustamaan omaa myymälää edes Pietariin Neuvostoliiton hajotessa. Nyt on tehtävä koko ”footwork” alusta alkaen.
Jos Suomessa olisi yhtä paljon hyviä myyntimiehiä, kuin meillä on hyviä insinöörejä, niin englantilaista sanontaa myötäillen voin sanoa, että suomalaiset viheltelisivät koko matkan mennessään pankkiin. Kaikki Suomessa valmistettavat tuotteet ovat menneet niin teknisiksi, että joko myyntimiehiltä vaaditaan teknistä osaamista tai insinööreiltä myyntimiestaitoja. Suomessa on liian pitkään uskottu vanhaan hokemaan, että kyllä hyvä tuote aina itsensä myy. Tähän ylimielisyyteen sortui osittain lippulaivammekin.

Comments are closed.


WP Login