Archive for maaliskuu, 2013

Koulua käytiin ennenkin

Viimeaikainen keskustelu koulunkäynnin ja siihen liittyvien ilmiöiden välillä johtaa ajatukset väistämättä muistojen tielle. Kun aloitin koulun käynnin sodan jälkeen 6-vuotiana, niin silloin vallinneista olosuhteista vain harvoilla on enää käsitystä. Näihin eivät kuulu nykyisten kouluja käyvien vanhemmat eivätkä edes kaikki isovanhemmatkaan.
Kouluissa oli silloin yleensä vain kaksi luokkahuonetta. Yhdessä olivat luokat 1 – 3 ja toisessa loput. Opettajilla oli siis hyvin suuria vaikeuksia opetuksessaan, koska samaan aikaan piti opettaa eri tasoilla opiskelevia. Opetuksessa oli siis pakko keskittyä vain oleellisiin asioihin. Opetuksen taso muuttui vasta, jos onnistui pääsemään ammatti- tai oppikouluun. Niillekin, jotka eivät jatkoon päässeet, löytyi varmasti töitä maan jälleenrakentamisessa.
Maaseudulla koulumatkat saattoivat olla pitkiä. Minun koulumatkani oli reilut viisi kilometriä. Kesäisin kuljettiin jalan ja sitten polkupyörällä, kun sellaisia saatiin. Tosin pula-ajan pyöristä tahtoivat rungot katkeilla pienissäkin kuopissa. Talvella matka taittui umpihangessa tai reen jalaksien jäljissä taiteillen. Osa matkasta oli aivan umpihankea. Vain jänis oli jättänyt jälkensä. Koulukyytejä ei ollut, mutta jotain sentään. Yli 5 km koulumatkaajat saivat kunnalta kumisaappaat. Valitettavasti niiden alkuperä oli joku eksoottinen maa, koska ne eivät kestäneet pakkasta, vaan murenivat jalkoihin. Hyvä kun kotiin pääsi. Talvella koulumatka kesti usein liki kaksi tuntia suuntaansa.
Koulua käytiin kahdessa vuorossa. Lähellä asuvat kävivät aamuvuoroa 8 – 14/15, jonka jälkeen alkoi toinen vuoro, joka päättyi joskus kahdeksan maissa illalla. Koulua käytiin myös lauantaisin, joka tosin oli lyhin päivistä. Talvisin koulupäivä siis venyi melko pitkäksi jopa kymmentuntisiksi. Kotimatka kuljettiin siis tähtien valossa. Kun molemmat vanhemmat olivat töissä, niin piti itse hoitaa itsensä ajoissa kouluun. Aamupäivisin piti hoitaa läksyt ja laitella omat ruokansa. Tosin pula-aikana se ei ollut ongelma, koska vain kaurapuuroa oli liikaa. Lisäksi juotiin pahanmakuista kalanmaksaöljyä torjumaan keripukkia.
Koulut lämmitettiin yleensä haloilla ja lämmitykseen joutuivat vanhemmat oppilaatkin osallistumaan. Puut paloivat isoissa uuneissa ja ikkunoista veti. Homeesta ei kuitenkaan kukaan joutunut puukouluissa kärsimään. Jos eristeenä olevat purut jostain syystä kastuivat, niin ne myös kuivuivat toisin kuin nykyiset ”villat”. Sosiaaliset tilat olivat pihan perällä olevat puuseet. Oikein kovilla pakkasilla istuttiin luokissa ulkovaatteet päällä ja pipot päässä. Nastolankin kouluihin iloisen lisänsä toivat vilkkaat siirtolaiset Karjalasta. Kouluissa ei silloin ammuskeltukaan, koska sota oli niin lähellä ja karjalaislapset kertoivat siitä tarinoitaan.
Näiden muistelojen jälkeen joutuu väkisin ihmettelemään sitä, miten nykyajan ihmiset pärjäisivät noissa olosuhteissa. Olosuhteet ovat toki muuttuneet, mutta silloin ei jäänyt paljon aikaa eikä voimia koulukiusaamiseen. Kuri oli kouluissa tiukka, mutta se kasvatti sisua. Noustiin ylös, kun opettaja tuli luokkaan, eikä istuttu jalat pulpetilla. Hyvin pienestä tuli tukkapöllyä, karttakeppiä kynsille ja nurkassa seisomista. Myös rahaa opittiin kunnioittamaan, koska se oli itse hankittava tavalla tai toisella. Kesäisin oli heinän tekoa ja marjojen poimimista ja syksyllä nostettiin perunoita. Jopa kaupunkien koululaiset tulivat potun nostoon. Talvella myytiin joulukortteja ja lehtiä jne. Raha ei kasvanut seinissä!
Tämä on sitä hiljaista perimätietoa, jota oletamme, että nykysukupolvetkin kunnioittaisivat. Osin vikaa on meissäkin, kun olemme kattaneet teille valmiin pöydän, jossa riittää jaettavaa koko eteläiselle Euroopalle. Silloin kaikki mulle heti nyt ei ollut vielä edes ihmisen siemenissä. Nyt halutaan jopa sellaista, jota ei vielä ole edes keksitty, mutta keksittäviin juttuihinhan nykytalous perustuu..

No Comments »

Huonekalumuseo

Kun on nyt saavutettu aika, jolloin suomalainen huonekalu on museotavaraa, niin jälkiviisastelu lienee paikallaan. Suomen huonekaluteollisuus keskittyi teollistumisen aikakaudella eli jatkosodan jälkeen Lahteen ja Pohjanmaalle. Lahdessa oli kaksi suurta yritystä, jotka poikivat vuosienvarrella ammattitaitoon pohjautuvia pienempiä yrityksiä jopa satoja. Samanlaisia keskittymiä on muuallakin Euroopassa. High Wycombe Lontoon lähellä, Friulin kolmio Italian koillisosassa ja Herfordin alue Saksassa muutaman suurimman mainitakseni. Myös kaikissa näissä on evoluutio ollut jotakuinkin sama tosin Suomessa kaikkein nopein.
Miksi näin on käynyt, on tuhannen euron kysymys. Osansa huonekaluteollisuuden katoamisessa on metsäteollisuuden keskittymisellä ja niiden kartelleilla. Kun massiivipuu oli huonekalujen pääasiallisin raaka-aine, suomalaiset tehtailijat joutuivat maksamaan jopa 30 % enemmän sahatavarasta kuin esimerkiksi tanskalaiset kilpailijansa – siis Tanskaan toimitettuna! Syynä oli se, että Suomen ja Neuvostoliiton välisellä kauppasopimuksella suljettiin Suomi sahatavarasta muualla Euroopassa käytävän kilpailun ulkopuolelle. Suomessa sahojen keskinäinen kilpailu oli varsin heikkoa. Muualla Neuvostoliitto piti kilpailusta huolen.
Suuret yritykset kuten Isku, Asko, Sotka jne. rakensivat omat sahansa ja saivat näin raaka-aineensa muita toimijoita edullisemmin. Samoin ne pystyivät vaikuttamaan raaka-aineensa laatuun jo metsästä alkaen. Raaka-aineissakin alkoivat uudet tuulet puhaltaa. Suurin mullistus tuli lastulevyn myötä. Lastulevytehtaita rakennettiin ympäri Suomea ja mm. Isku rakensi omansa. Maahan syntyi lastulevy-yhdistys, joka alkoi sopia hinnoista. Usein ennen kokousta sovittiin tehtaalla olevien myyntimiesten kanssa, että jos en soita ennen lounasta, niin ota kaupat kotiin. Pahimpina lama-aikoina tehtaille sovittiin jopa tuotantokiintiöt pitämään hintatasoa yllä.
Sama kartelloituminen, joka toimi sahateollisuudessa, siirtyi myös lastulevy- ja vaneriteollisuuteen. Tällä tavoin saatiin tehokkaasti pääosa Suomen huonekaluteollisuudesta suljettua Euroopan vientimarkkinoilta. Neuvostoaikana länsivientiin ei ollut suurta tarvettakaan, koska melkein kaikki ylimääräinen kapasiteetti meni Neuvostoliittoon. Tosin mukaan pääsivät vain harvat ja valitut yritykset. Poikkeuksiakin länsikaupassakin kyllä oli. Iskulla oli oma julkistenkalusteiden myyntiorganisaatio Ruotsissa ja Asko perusti Saksaan oman myymäläketjun. Se loppui kuitenkin, kun pankki (SYP) pääsi määräämään Askossa. Vielä nytkin jotkut minua vanhemmat kyselevät tavatessamme, että mitä sille Askolle kuuluu?
Raaka-ainemonopolit eivät olleet ainoa kilpailun este suomalaisille. Osansa oli myös logistiikalla. Pehmustettujen huonekalujen kuljettaminen Euroopan markkinoille oli kalliimpaa Suomesta kuin Ruotsista ja etenkin Tanskasta. Tanskalaisilla oli käytössään logistiikkakeskus ja järjestelmä, josta rekat lähtivät joka päivä kuin linja-autot eri puolille Eurooppaa. Näin pienetkin yritykset pystyivät myymään tuotteitaan vaikka yksin kappalein. Tähän ei suomalaisilla ollut mahdollisuuksia.
Huonekaluteollisuus ei ollut ainoa ala, joka kärsi Suomen sijainnista. Kun aikoinaan lastulevyä tuotettiin maassa jopa 800 000 m3, niin nyt vain rippeet ovat jäljellä. On selvää, että kun huonekaluteollisuuden raaka-aineet tuodaan Euroopasta, niin niiden takaisin sinne vieminen johtaa samaan kuin, mitä on tapahtumassa Suomen autolasiteollisuudessa. Vaikka valtaosa kalusteista on nykyään tavalla tai toisella kasattavia, niin se ei täällä paljon auta. On varsin valitettavaa, että Suomen erinomaisen maineen Venäjällä annettiin nuorempien sukupolvien mukana unohtua. Ei edes Isku, jonka kalusteita Neuvostoliitossa jonotettiin jopa vuosia, uskaltautunut perustamaan omaa myymälää edes Pietariin Neuvostoliiton hajotessa. Nyt on tehtävä koko ”footwork” alusta alkaen.
Jos Suomessa olisi yhtä paljon hyviä myyntimiehiä, kuin meillä on hyviä insinöörejä, niin englantilaista sanontaa myötäillen voin sanoa, että suomalaiset viheltelisivät koko matkan mennessään pankkiin. Kaikki Suomessa valmistettavat tuotteet ovat menneet niin teknisiksi, että joko myyntimiehiltä vaaditaan teknistä osaamista tai insinööreiltä myyntimiestaitoja. Suomessa on liian pitkään uskottu vanhaan hokemaan, että kyllä hyvä tuote aina itsensä myy. Tähän ylimielisyyteen sortui osittain lippulaivammekin.

No Comments »

Toimiiko demokratia Lahdessa

Mitä syvemmälle tähän toriparkkihankkeeseen perehtyy, sen merkillisempiä piirteitä siitä löytyy. Asemakaavasta ja maankäytöstä päätettiin kokouksessa 18.1.2010. Tämä päätös on lainvoimainen ja se ohjaa ainoastaan rakentamista. Sen sijaan ei ole olemassa hallinnollista rakentamispäätöstä valtuustolta, koska rakennuttajan toimii Lahden Pysäköinti Oy, joka tosin on kaupungin 100 % omistama yritys eli siis konserniyhtiö.
Tämä yhtiö hakee luvat, tekee rakentamispäätökset ja valitsee alihankkijat. Kaikkien näiden tietojen halutaan tietoisesti katsoa kuuluvan yhtiösalaisuuksien piiriin. Samalla tavoin salaisuuksien piiriin kuuluvat Lahden Pysäköinti Oy:n arviot, olettaen, että niitä on. Niitä ei ole kuitenkaan julkaistu avoimista ja julkisista pyynnöistä huolimatta.
Osakeyhtiön toimintaa vaikuttavat sen hallitus ja viime kädessä yhtiökokous. Yhtiökokouksen osallistujat määrää puolestaan kaupunginhallitus, ei valtuusto. Kuinka ollakaan yhtiökokouksessa kaupunkia edustaa vain yksi henkilö, joka yleensä on kaupunginjohtaja. Tämä merkitsee sitä, että Lahden Pysäköinti Oy:n tekemisiin ei voida vaikuttaa demokraattisesti. Mikäli näin haluttaisiin menetellä, jäsenet valittaisiin valtuuston voimasuhteiden mukaan.
Koska Lahden Pysäköinti Oy:n taseessa ei ole lainkaan toriparkkihankkeeseen tarvittavia pääomia, niin sen on rahoitettava koko projekti konsernipankista otettavilla lainoilla. Kuka päättää konsernipankin myöntämistä lainoista konserniyhtiöille – valtuusto, hallitus vai kaupunginjohtaja? Hyvin todennäköisesti konsernipankki joutuu itse ottamaan luottoa vapailta markkinoilta pystyäkseen luotottamaan Lahden Pysäköinti Oy:tä. Konsernipankilla on yleensä tapana ottaa ”välityspalkkionsa” markkinakorkoja jopa huomattavasti korkeammilla koroilla. Pystyykö toriparkin tuotoilla maksamaan markkinakorkoja korkeampia korkoja vai joudutaanko antamaan luottoa markkinakorkoja alemmilla koroilla?
Jos korkoja joudutaan subventoimaan, niin muilta konserniyhtiöiltä joudutaan perimään korkeampia korkoja. Niin tai näin niin kaupunki maksaa, koska ilmaisia lounaita ei ole eikä raha kasva seinissä. Lopullinen maksaja on kaupungin veronmaksaja. Mikkelissä pääosin yksityisesti rahoitettua toriparkkia omistajat joutuivat rahoittamaan toriparkin tappioita ensimmäiset kuusi vuotta ennen, kuin se pääsi omilleen. Näin käy Lahdessakin, koska pelkästään lainojen hoitokulut ovat siksi suuria aluksi, että tuotoilla ei niitä pystytä rahoittamaan.

No Comments »

WP Login