Hyvinvoinnin kääntöpuoli

Tuntuu varsin epäloogiselta todeta, että mitä paremmin voimme, sitä huonommin meillä menee. Tilastojen valossa kuitenkin näin on. Eikä pelkästään vain Suomessa. Suomessa suuret sosiaaliturvan muutokset alkoivat 1960-luvulla yleislakon jälkeen. Tilastollisesti on todistettavissa kansainvälistenkin tutkimusten perusteella, että erityisesti eläketurvan parantaminen vaikuttaa syntyvyyteen. Heti sodan jälkeen Suomessakin tehtiin lapsia periaatteella yksi äidille, yksi isälle ja yksi isänmaalle. Näin syntyivät suuret ikäluokat. Lapset olivat eräänlaista eläkesäästämistä, kun muutoin olisi jääty tyhjänpäälle. Monissa maissa, joissa eläketurva on huono, jopa neljä sukupolvea asuu samassa taloudessa. Näin on erityisesti agraariyhteiskunnissa kuten vielä nytkin Venäjällä.
Yksinkertaisesti tämä yhtälö toimii siten, että väestön lisääntyessä tasaisesti myös kulutus kasvaa. Syntyvyyden laskiessa kaikkinainen kulutus rakentamisesta alkaen pienenee. Jäljelle jää vain ns. kerskakulutus. Toisaalta hyvinvoinnin lisääntyessä työnteon määrä vähenee kaikilla mittareilla laskettuna. Vielä 1960-luvun alussa säännöllinen työaika oli 47 tuntia viikossa. Vasta 1960-luvun loppupuolella siirryttiin 40 tunnin työviikkoihin. Vielä tärkeämpi mittari on vuosityöaika, joka oli 1960 noin 2 000 tuntia vuodessa. Vuonna 2012 keskimääräinen vuosityöaika on noin 1650 tuntia. Näiden lisäksi tehdyn työn kokonaismäärä on laskenut sodan jälkeisenä ajanjaksona huimasti. Näin suuri tuottavuuden lisäys on hyvin vaikea toteuttaa.
Hyvinvointiyhteiskunta vaatii myös varsin runsaasti kansantulon sisäisiä siirtoja, jotka muodostuvat yleisesti erilaisista veroista ja Suomessa erityisesti yrityksille sälytetyistä veron kaltaisista palkkoihin perustuvista maksuista. Nämä puolestaan aiheuttavat yhdessä jatkuvasti lyhenevän (koulutusvapaa) työajan kanssa noidankehän, joka edellyttää palkkojen korotuksia yleisen toimeentulon takeiksi. Tämä kierre nostaa tuotantokustannuksia ja heikentää yritysten kilpailukykyä. Työehtosopimuksilla ja työttömyystuilla puolestaan on rajoitettu työvoiman kilpailua. Toisin sanoen jos kaikkinainen hyvinvointi vähentää kilpailua työpaikoista, niin myös työpaikkojen siirtyy muualle. Työt siirtyvät sinne, missä työvoimaa on tarjolla ja kilpailu työpaikoista on riittävää.
Tilastonikkarit käyttävät termiä hedelmällisyysaste, kun puhutaan syntyvyydestä ja ikäluokista. Jos tämä suhdeluku on alle kaksi, niin maan väestö pienenee. Jos se taas on suurempi kuin kaksi, niin jotain toivoa on jäljellä. Muuttovoitto Suomeen ulkomailta ei ole likikään yhtä suurta kuin Keski- ja Etelä Euroopan maissa, joten sekään ei suuremmin auta väestönkasvua. Mikäli kuitenkaan syntyvyyttä Suomessa ei saada nousuun, niin jäljelle jää vain samanlainen ratkaisu, jota esimerkiksi Kanadassa on sovellettu jo pitkään. Maahan tarvitaan ulkomaisia osaajia, jota talous ja kestävyysvaje saadaan kuntoon. Tähän yhtälöön rasismi ei mahdu. Onko Suomi houkutteleva kotimaa ammattitaitoiselle työvoimalle, on yhtä tärkeä kysymys kuin suorien ulkomaisten investointien saaminen maahan?

Comments are closed.


WP Login