1 000 tuntia

Kaikki alkoi jo silloin, kun hehkulampun tuotekehitys oli edennyt niin pitkälle, että sen elinkaari oli 100 000 tuntia. Kauppa tyrehtyi ja tehtaiden pyörät pysähtyivät. Lamppujen tekijät päättivätkin keskenään, että lamppujen ikä pitää lyhentää tuhanteen tuntiin. He tekivät keskinäisen sopimuksen asiasta sakkoineen kaikkineen. Nykyisin sitä kutsutaan kartelliksi, mutta liki sata vuotta sitten se ei ollut mikään rikos. Tästä alkoi kertakäyttötuotteiden ja yleinen tuotteiden elinkaaren suunnittelu. Otti kuitenkin aikansa ennen, kuin se ehti yleistyä ja ehti vielä tänne pohjan perukoille.
Vielä 1970-luvulla Suomessa valmistettiin huippulaatuisia kodinkoneita kuten pesukoneita, liesiä, jääkaappeja ja pakastimia. Mekin luovuimme vasta hiljan vuonna 1974 ostetusta Upon pakastimesta, joka käytti vähemmän energiaa kuin nykyiset. Kansallinen talous ja itse asiassa koko maailmantalous perustuu nyt tuotteiden lyhyeen elinkaareen ja jopa insinööritkin opetetaan tekemään huonoja tuotteita. Tästä on lukuisia esimerkkejä IPodista printtereihin. Mielenkiintoista onkin se, miten ihmeessä tähän on jouduttu? Osittain kai siksi, että Keynes esitti teoriansa sellaisessa muodossa, että kansallisvaltiot ajautuivat kuin huomaamattaan rakentamaan taloutensa ikuisesti kasvavan kulutuksen varaan.
Mielenkiintoiseksi asian tekee sen yhteys ilmaston muutokseen. Loogisesti asia menee siten, että mitä lyhyt ikäisempiä tuotteita tuotetaan, sitä enemmän niitä pitää valmistaa ja mitä enemmän niitä valmistetaan, sitä enemmän syntyy päästöjä. Toisin sanoen, kun nyt keskustellaan päästöjen vähentämisestä, pitäisi itse asiassa keskustella kulutuksen vähentämisestä. Tämä ei kuitenkaan sovi maailmantalouden ja teollistuneiden maiden hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Siksi puhutaan vain päästöjen vähentämisestä. Maailman päättäjät eivät usko, että luonto lopulta panee ihmisen järjestykseen – jos on pakko!
Mitä sitten tulee kulutukseen yleisesti, niin se on täysin polarisoitunut ja jatkaa polarisoitumistaan. Kulutus ja tuotanto siirtyvät kehittyviin maihin. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että ko. maissa tapahtuu voimakas demokratisoituminen ja keskiluokan vaurastuminen. Tällainen kehitys ei kuitenkaan ole mahdollista ennen, kuin monikansalliset suuryhtiöt poistavat kehittyvien maiden diktaattorit lahjuslistoiltaan ja suosiostaan. Koska tämä asia valkenee yritysmaailmalle, riippuu siitä, koska helpommat markkinat alkavat kyllästyä. Toinen skenaario on se, että teollistuneiden maiden kuluttajat kyllästyvät huonoihin eli lyhyen elinkaaren tuotteisiin ja alkavat vaatia laatua. Tällöin näillä markkinoilla kysyntä vähenee ja on pakko avata uusia markkinoita.
Olen monesti eri yhteyksissä yrittänyt vakuuttaa, että Suomi on niin pieni taloudellinen yksikkö, että me eläisimme täällä tekemällä todellisia laatutuotteita joilla on 10 vuoden takuu ja hinta sen mukainen. Maailmassa on jo nyt riittävästi kuluttajia, jotka ostavat laatua ja designia halvan ja huonon asemesta. Pitkään Saksan kehitystä seurattuani kirjoitin 20 vuotta sitten jutun luomusta Etelä-Suomen Sanomiin. Totesin jutussa, että saksalaisten kriteerien mukaan koko Suomen silloinen peltoala soveltuisi luomutuotantoon. Koko tämä tuotanto voitaisiin myydä Saksaan ja se olisi vain murto-osa markkinoista.
Silloisen päätoimittajan vastaus oli, että kirjoittele poika vaan niitä Venäjän kaupan juttuja ja jätä tällaiset haihattelut. Maailma ja sen markkinat ovat muutoksessa, mutta osaammeko hyödyntää muutosta? Toisin sanoen osaammeko myydä muulla kuin hinnalla? Osa Suomen teollisuudesta osaa valmistaa ja myydä laadukkaita investointihyödykkeitä. Tämä pitäisi saada laajennettua myös kestokulutushyödykkeisiin.

Comments are closed.


WP Login