Illuusio ikuisesta kasvusta

Ikuisen kasvun ideologia syntyi 1930-luvulla Keynesin teorioiden ja 1. maailmansodan tuloksena. Teoriat otettiin kuitenkin käyttöön vasta 2. maailmansodan jälkeen Englannin työväenpuolueen toimesta. Teoriat perustuivat itsenäisen valtion suojattuun kansantalouteen. Periaate oli yksinkertainen: hyvinä aikoina valtio keräsi puskureita huonoja aikoja varten. Puskureiden tarkoituksena oli tasata suhdannevaihteluja. Tilanne on nyt täysin toinen. Puskurit käytetään jo ennen tarvetta ja eletään velaksi. Nyt ovat Euroopan yhteismarkkinat ja globaalitalous. Keynesin teoriat eivät siis valitettavasti ole käytettävissä maailman laajuisessa taloudessa, koska ei ole mitään kansallisvaltio EU:a! Edes liittovaltio ei lyhyellä tähtäimellä ratkaise ongelmaa.
Tästä huolimatta EU:ssa ja sen jäsenvaltioissa luotetaan näihin vanhentuneisiin teorioihin jopa niin paljon, että yliopistoissakin jaetaan vanhaa tietoa likimain jumalan sanana. Kaikki tunnetut taloustieteilijät tohtori tuhoa myöden vannovat ikuisen kasvun kaikkivoipaisuuteen. Nyt on kuitenkin niin, että kasvu ei olekaan enää itsestään selvyys Euroopassa tai Yhdysvalloissa, vaan kasvu on siirtynyt kehittyviin talouksiin. Näissäkin maissa kasvu edellyttää vahvaa demokratiaa ja sen myötä syntynyttä keskiluokkaa, joka aikaansaa suurinta kasvua. Näillä markkinoilla saalistavat kaikki maailman maat.
Näissä maissa kasvun syntyminen edellyttää tiettyjä muutoksia. Kasvu edellyttää ensinnäkin, että kansainväliset toimijat huomaavat, mitä heidän oma etunsa vaatii. Se vaatii diktatuurien muuttumista demokratioiksi, jotta vaurastuminen pääsee hajaantumaan riittävän laajalle. Tähän asti nämä piirit ovat olleet kiinnostuneita vain ko. maiden luonnonvaroista. Eivät siis alueiden kuluttajista tai markkinoilla piilevästä kulutuspotentiaalista. Kansakunta tarvitsee itse omat luonnonvaransa voidakseen luoda kasvua. Arabikevät on eräs alku oikeaan suuntaan, mutta sekin edellyttää kansainvälistä tukea vaikkapa investointeina paikalliseen tuotantoon, osaamiseen ja infraan.
Ainakin minut yllätti perusvihreän Osmo Soininvaaraan liittyminen ikuisen kasvun kannattajiin. Ikuinen kasvuhan asettaa luonnon ja sen varat suureen vaaraan. Hänen blogissaan julkaisemistaan teeseistä haluaisin puuttua yhteen, jossa puututtiin palkkoihin. Hän halusi, että etenkin saksalaiset nostaisivat reilusti palkkoja, jotta muiden EU-maiden kilpailukyky paranisi. Tietenkin tämä saattaisi johtaa kaikkien muidenkin maiden kilpailukyvyn heikkenemiseen, mutta ei nyt puututa siihen. Soininvaara teoreetikkona ei näytä ymmärtävän sitä, että palkat ovat vain yksi erä työvoimakustannuksia. Suomessa palkat, etenkään nettopalkat, eivät ole korkeita. Sen sijaan työvoimakustannukset ovat hyvin korkeita kilpailijamaihin verrattuna.
Vuosituhannen vaihteessa yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin työvoimakustannuksia eri EU-maissa. Työvoimakustannuksiin luettiin kaikki pakolliset palkkoihin sidotut maksut ja muut saavutetut edut. Suomessa näitä työnantajan kerättäväksi määrättyjä maksuja oli kappalemääräisesti 20, kun Tanskassa niitä oli 0 kpl. Suomea lähin seuraava maa oli Portugali, jossa maksuja oli 5 kpl. Tämän todettiin olevan eräs Suomen työllistämisen ja kilpailukyvyn suurimmista haitoista. Tämä heijastuu mm. kaikkiin verovertailuihin siten, että kilpailijamaissa ne maksut (verot), joita Suomessa kerätään yrityksiltä ja yritykset keräävät työntekijöiltään, sisältyvät palkkojen yms. koko kansalta ja kaikilta yrityksiltä kerättäviin veroihin.
Tällainen järjestelmä on Suomessa kehitetty suuryritysten toimintaa silmälläpitäen oloissa, joissa tavallinen pieni yrittäjä oli harvinaisuus ja kansan silmissä pahis. Tällainen järjestelmä haittaa nyt erityisesti työvoimavaltaisia aloja sekä pieniä ja keskisuuria yrityksiä, joiden työllistäminen ja vientikilpailukyky kärsivät. Muitakin eroja tutkimuksessa löydettiin. Esimerkiksi Italiassa alle 10 hengen perheyritykset eivät maksa minkäänlaisia sosiaalisia kuluja. Tanskassa puolestaan tuntipalkkaisille ei maksettu lainkaan kesälomia tai paluurahoja. Lomat olivat lakisääteisiä, mutta lomakorvaukset oli hinnoiteltu palkkoihin. Jokaisen tuntipalkkaisen tuli siis säästää lomarahansa tai tehdä töitä.
Edellä olevan perusteella EU:n yhteinen kilpailukyky on vain haave tai innokkaiden amatöörien haihattelua. Tämä asettaa kaikki EU-maat kilpailemaan keskenään Euroopan markkinoilla, eikä taistelemaan globaaleilla markkinoilla yhtenäisellä kilpailukyvyllä. Pitää aina muistaa, että kaikenlaisesta kasvusta nauttiminen edellyttää vahvaa kilpailukykyä. Suomi on ajautumassa tilanteeseen, jossa me katselemme Euroopan markkinoita kaukaa koilliskulmilta. Vanha tunnettu lausahdus voidaan siis muuttaa kuulumaan: logistiikkamme emme voi muuttaa. Jäähän meille kuitenkin koko muu maailma ja itämaiden markkinat lähellä ja kaukana.

Comments are closed.


WP Login