Archive for elokuu, 2012

Juustohöylä

Nykyinen sisäministeri vaikuttaa olevan jotenkin allerginen valtakunnan järjestyksen valvojalle. Vaikka kotoinen rikollisuus lisääntyy aina lamojen aikana ja Baltiassa tiedetään, että talven alla on paras tulla Suomeen rötöstelemään, koska palkkioksi saa täällä kuivan ja lämpimän majoituksen täysihoidolla ilman työvelvoitetta. Näinhän ei ole kotimaissa Baltiassa! En tiedä, kuinka sisäministeri aikoo pitää maassa järjestystä yllä, jos poliisivoimia supistetaan. On kristillisten ministerinkin syytä huomata, että järjestystä ei voi pitää yllä pilvipalveluilla tai virtuaalipoliiseilla. Mutta ilmeisesti on odotettava aikaa, jolloin Arkadianmäelle perustetaan oma Helvetin Enkelien paikallisosasto!
Rekkojen ryöstelyt, lisääntyvä laiton kabotaasiliikenne, rikollisjengien leviäminen kattamaan koko maan ja kasvava harmaatalous ovat sellaisia haasteita, joita ei voi sivuuttaa vetoamalla säästöihin. Vanhan toistaminen karsimalla kuluja juustohöylällä ei enää onnistu. On tehtävä niitä arvovalintoja, jotka 1990-luvun kriisin aikana jätettiin tekemättä ja sysättiin kulut kuntien niskoille. Budjetin teko on ollut helppoa, koska olemassa olevilta momenteilta on joko poistettu tai lisätty määrärahoja. Olen aiemminkin ehdottanut ns. nollabudjettitekniikan käyttöön ottoa. Siinä poistetaan budjettihistoria, joka puolestaan laittaa tekijät miettimään, mikä on todella tarpeellista ja mikä ei. Lisäksi se laittaa miettimään kustannusrakenteita pintaa syvemmältä.
Kaiken lisäksi budjetit näyttävät olevan täynnä salaista tietoa, koska niin valtion kuin kuntienkin budjeteista julkaistaan netissä vain päälinjat. Tällä turvataan se, etteivät talousasioita ymmärtävätkään pysty arvioimaan budjetin sisäistä rakennetta. Koska yleensä puhutaan eduskunnankin äänestävän vain pääluokista, niin eivät kansan valitsemat edustajatkaan pääse käsiksi budjettien ruohon juuri tasoille. Juustohöylän käytön toki ymmärtää, kun budjettia tehtäessä usean eri vuoden luvut on julkaistu rinnakkain. Niistä tyhmempikin näkee, mihin on lisätty ja mistä nipistetty.
Edessämme ovat nyt sellaiset ajat, että höylääjäpeikko on ravistettava alas piilostaan ja tehtävä suuria valintoja. Mitkä ovat hyvinvointivaltion tukipilarit, joihin on panostettava? Jos esimerkiksi järjestyksen pidosta ja rikollisuuden torjunnasta poistetaan varoja, niin myös lakeja on muutettava. Nythän on esimerkiksi niin, että aseen kanssa toisen asuntoon tunkeutuvaa ei saa estellä, ettei itse joudu syytteeseen. On parempi hypätä ulos ikkunasta varmaan kuolemaan, jottei joudu syytetyksi. Tämä on laki ja valitettava käytäntö. Ensimmäiseksi on muutettava lakipykälät itsensä ja omaisuutensa suojelusta, jotta kanasalainen voi puolustaa itseään vaikka asein kuten Yhdysvalloissa. Kakkua ei voi samaan aikaan syödä ja säästää!
Mikäli itsensä ja omaisuutensa fyysistä puolustamista ei sallita, ollaan erittäin vaikeiden periaatteellisten kysymysten äärellä. Nykyisellä menolla on varmaa, että kukaan ei ole turvassa – eivät edes päätöksiä tekevät. Mitä taas tulee harmaaseen talouteen, niin silloinkin on muutettava lakeja, niin, että harmaan talouden tuottamat hyödyt poistuvat. Tämän vastakohtana on taas ns. etelän meno, joka nyt tuottaa ongelmia EU:ssa. Kun on eletty unelmien lintukodossa, niin helppoja ratkaisuja ei ole näkyvissä. Meillä on kaikki edessämme ja silti meillä on kaikki edessämme!

No Comments »

Liikkuva poliisi vai ei?

Ensi alkuun pitää kertoa tarina 1960-luvun Saksasta. Siellä vaadittiin liikkuvalta poliisilta säästöjä samoin kuin täällä nyt. Lopputuloksena oli, että poliisin autokalusto vaihdettiin halvempiin eli kuplafolkkareihin. Homma meni kuitenkin pahasti pieleen, koska uudella kalustolla ei saanut kiinni 200 sataa ajelevia Mersuja, Bemareita ja Porcheja. Kokeilu jouduttiinkin päättämään nopeasti. Nyt Saksassa on poliiseilla allaan uuden karheaa kalustoa, jolla pystyy autobaanoillakin liikkumaan riittävän nopeasti.
Virossa puolestaan on poliisiautoista tehty oikean kokoisia pahvikuvia. Niitä on sitten sijoitettu strategisiin paikkoihin. Kyllähän paikkakuntalaiset ne helposti tunnistavat, mutta turistin jalka heittäytyy nopeasti jarrupolkimen päälle. Suomessakin voitaisiin olla innovatiivisia näissä säästöhommissa. Kun nyt puolustusvoimia ajetaan alas, niin sieltä varmaan jää jääkäreiltä runsain mitoin polkupyöriä. Nämähän voitaisiin kunnostaa Liikkuvalle poliisille hyvin edullisesti. Niihin voisi nopeuden lisäämiseksi asentaa vaihteet ja vilkkuvan valon ledin avulla. Lisäksi syntyisi tuplasäästö, jos alkuperäinen suunnitelmakin toteutuisi. Ruuhkaisissa kaupungeissa saattaisi olla nopeampi kuin auto.
Näissä ministeriöiden jutuissa minua häiritsee hirveästi se, että kansaa yritetään huijata hyvin alkeellisilla tavoilla. LP:n lakkauttamisessa vedotaan säästöihin, mutta mistä ihmeestä ne säästöt syntyvät? Jos henkilökunta ja kalusto siirretään vain paikallisiin poliisiyksiköihin, eikä ketään irtisanota, niin mistä ne säästöt syntyisivät? Toisaalta sanotaan, että hallintoa kevennetään, mutta jos sieltäkään ei ketään potkita pihalle, niin eipä synny säästöjäkään. Koska kaikki poliisipäälliköt kannattavat varauksetta LP:n lakkauttamista, niin näyttää selvältä, että heidät on ostettu hankkeen taakse lupaamalla, että työpaikka säilyy.
Suomessa näyttää olevan niin, että päälliköitä on joka lähtöön. Muistan vuosia sitten, kun amerikkalainen asiakkaani astui huoneeseeni ja kysyi minulta, että missä kaikki inkkarit ovat. Ihmettelevään ilmeeseeni hän totesi, että hän oli kävellyt pari kerrosta läpi etsiessään minua ja kaikkialla oli ovikylteissä vain päälliköitä niin, että kukas täällä ne työt tekee, jos inkkareita ei ole missään. Kyllä olisi korkea aika lähteä uudistamaan hallintoa sieltä ministeriöistä ja jättää inkkarit rauhaan.

No Comments »

Learning by doing

Suomalaisessa kulttuurissa otsikko tarkoittaa tekemällä oppimista eli oppisopimustyösuhdetta. Historiallisesti tarkastellen tekemällä oppiminen on kaikkein vanhin oppimisen muoto. Se on jopa niin vanha, että järjestelmä on siirtynyt geeniperimänä sukupolvelta toiselle vielä teollistumisen aikakaudellakin. On siis perusteltua sanoa, että suurempi joukko ihmisiä on oppinut tulemaan toimeen oppimalla vanhemmiltaan tekemällä, kuin mitä tähän mennessä on kouluista valmistuttu ammatteihin. Eläinkunnassahan tämä on vieläkin ainoa oppimisen muoto.
Suomessakin on vuosituhansia isät opettaneet poikiaan ja äidit tyttäriään. Sodan jälkeen alkanut voimakas muuttoliike maalta kaupunkeihin aiheutti kuitenkin uuden ongelman. Tosin silloinkin oli välikausi, jolloin ihmiset aloittivat ammattiin opiskelun työpaikalta oppipoikina ja –tyttöinä. Koska sotakorvaukset vaativat sen, että kaikkien kynnelle kykenevien oli oltava töissä, ei aikaa jäänyt edes ammattikouluille. Tosin ammattikouluja oli jo 1950-luvullakin, mutta oppilaspaikkoja oli kovin vähän. Parhaat kansakoulun suorittaneet kuitenkin pääsivät ammattikouluihin.
Opiskelun arvostus oli kuitenkin siirtymässä oppikouluihin ja sieltä edelleen jatko-opintoihin joko yliopistoihin tai opistoihin. Sodan aikana syntyneet ja suurin osa suurista ikäluokista on käynyt läpi tämän vanhan koulujärjestelmän. Ammatillisen koulutuksen buumi alkoi vasta 1960 ja 1970-lukujen vaihteessa. Silloinkin kuitenkin valtaapitävien johtavana ajatuksena oli, että suurimman osan nuorista tuli opiskella akateemisiin ammatteihin ja ammatillinen koulutus vasta toissijainen vaihtoehto.
Nyt on vaan valitettavasti niin, että kaikille ei sovi poliittisella tasolla päätetty oppiminen. Tämä on nähtävissä erityisesti nyt, koska osaavista ammattilaisista on huutava pula. Nyt näyttää siltä, että yhä suureneva joukko nuoria haluaisi hankkia ammatin työssä oppimalla. Työnantajien puolellakin on tapahtunut sellainen kulttuurinmuutos, että koska ammattia osaamattomallekin joudutaan maksamaan ammattimiehen palkka viimeistään kolmen kuukauden työskentelyn jälkeen, niin sitten otetaan vain niitä, jotka jo osaavat ammatin. Kun itse menin 12-vuotiaana rakennuksille kesätöihin, sain palkkaa 5 markkaa viikossa. Silloin tilanne oli joko tai. Silloin aloitettiin kantamalla lautoja ja tiiliä yms. työkohteisiin. Pikku hiljaa sitten päästiin ammattimiehen apuriksi jne.
Minulla on ollut itselläni oppisopimussuhteisia työntekijöitä, eikä heistä ole pahaa sanaa sanottavana. Useimmista on tullut erinomaisia ammattimiehiä ja menestyviä yrittäjiäkin. Jostain syystä on niin, että työssä oppiessa joillekin herää myös kysymys: mitenkäs tämä nyt näin toimii? Silloin aletaan etsiä lisää tietoa. Jopa ammattitiedon hankkiminen on nykyisin huomattavasti helpompaa netin kautta, kuin ennen kyselemällä ja kirjaston kirjoja tutkimalla. Se on vaan valitettava totuus, joka AY-liikkeenkin on hyväksyttävä, että oppiminen maksaa työnantajallekin. Opastamisen lisäksi on myös teoriaopetusta, joka tapahtuu työpaikan ulkopuolella. Nämäkin tunnit on korvattava työntekijälle. Kun yhteiskunta maksaa koulunpenkin kiillottamisen oppimisprosessissa, niin jotenkin on opetus korvattava myös työnantajille. On vielä muistettava, että työpaikalla oppiminen on vaativampaa kuin koulussa oppiminen.
Työnantajille koulutuksen korvaamiseen on useita eri keinoja. Työnantajalle voidaan antaa suoraan kustannuksiin perustuva korvaus. On myös mahdollista lähestyä asiaa muiden työvoimakustannusten osalta. Normaaliin ammattikouluun verrattuna oppisopimuskouluttaja joutuu maksamaan koko koulutusajalta sotumaksut, tapaturma- ja vapaa-ajantapaturmamaksut, ryhmähenkivakuutusmaksut, työttömyysvakuutusmaksut, TEL-maksut, jne. Näiden lisäksi oppisopimustyönantaja joutuu keräämään, tilittämään ja tilastoimaan lukuisia muita maksuja, joita varsinaisessa ammattikoulussa ei tarvitse tehdä. Palkka ei siis ole ainoa kriteeri ja kustannuserä, josta oppisopimustyöantaja joutuu korvaamaan.
Työssä oppimista harkittaessa on myös otettava huomioon ammattikoulujen opetuspuolella tapahtunut kehitys. Ammatin eli työn opettajilta vaaditaan nykyisin sellaisia taitoja joita uusilla opettajilla ei enää ole eli kädentaitoja. Kirvesmiehen, muurarin jne. töitä ei voi opettaa pelkästään kirjoista. Nykyisin tällaiset ammattimiehet saavat sellaista palkkaa työssään, että alennetut opettajien palkat eivät enää houkuttele. Tämä on erittäin vakava peruste oppisopimusopetuksen kehittämiselle.

No Comments »

Kilometrikorvausten leikkaus

Kilometrikorvausten leikkaus on herättänyt monen kirjavia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Veroleikkauksen puolestapuhujien kommenteista heijastuu kateus ja/tai tietämättömyys. Kun aikoinani menin ensimmäiseen työpaikkaan valmistumiseni jälkeen, yhtenä ehtona oli, että minulla on oma auto. Noina aikoina ei ollut opintolainoja eikä mitään muitakaan tukia. Rahat oli hankittava opiskeluun tekemällä töitä niin joulu- kuin kesälomatkin. Pankista sai kyllä lainaa turvaavia vakuuksia vastaan. Autojen leasingiäkään ei vielä tunnettu, joten vaihtoehdot olivat vähissä. Tilanne oli siis se, että auto oli hankittava velaksi. Siihen aikaan vitsinä sanottiin, että ota velka ja osta Volga, velka kestää kauemmin kuin Volga.
Työssäni jouduin matkustamaan ympäri Suomen reilut 40 000 kilometriä vuodessa. Noina aikoina kaikki oli kuitenkin paljon halvempaa kuin nyt. Ei ollut käyttövoimaveroja, ei korkeita polttoaineveroja eikä auton omistamisen veroa. Siitä huolimatta silloisilla km-korvauksilla auton ylläpito ei olisi ollut kannattavaa, ellei työn vuoksi olisi ollut pakko hankkia autoa. Lahdesta pääsi työpaikalle hyvin, kun lähti klo 4 kotoa ehtiäkseen aamujunaan. Illalla oli kotona n. 19,45. Junamatka kesti suuntaansa yli kaksi ja puoli tuntia.
Onneksi silloin ei ollut rasitteena kännyjä. Jos piti soittaa työpaikalla, soitettiin hotellista tai asiakkaan luota. Nykyisin matkamiesten elämä on paljon hektisempää, koska he ovat tavoitettavissa ainakin 24/5. Nykyisin työmatkat suuntautuvat myös Baltiaan, Ruotsiin, Norjaan ja Venäjälle. Kaikissa näissä maissa on tyystin erilaiset kustannukset ja riskit. Näitä ei Suomen hallitus edes pysty arvioimaan. Auto on myyntimiehille ja –naisille työkalu siinä kun kirvesmiehelle ovat sähkötyökalut. Omien työkalujen käyttö on perinteisesti korvattu verottomasti. Työkalut ovat kuluvia ja ne on määräajoin uusittava.
Kun keskustellaan verovapaiden km-korvauksien leikkaamisesta, pitää ottaa esille myös se, onko työnantajalla oikeus edellyttää työntekijältä omaa autoa. Toinen vaihtoehtohan on tietenkin se, että työnantaja hankkii leasingauton työntekijöille, jotka autoa tarvitsevat. Silloin ei tule lainkaan näitä ongelmia, vaan yritys voi vähentää kaikki auton käytöstä aiheutuvat kulut. Paljon ajavien kohdalla näin tulee todennäköisesti käymään. Totuus nimittäin on se, että n. 50 000 vuodessa ajavan on vaihdettava auto joka neljäs vuosi. Uusilla km-korvauksilla on ihan siinä ja siinä, saako korvauksilla uuden auton vai ei. On myös hirvittävän epäloogista leikata korvauksia samaan aikaan, kun kaikkia auton kohdistuvia veroja ja maksuja leikataan.
Km-korvauksen vaihtoehtoina on olemassa monia muitakin keinoja.. Yksi keino toimia on, että matkaa junalla tai linkulla kohdepaikkakunnalle ja jatkaa sieltä taksilla. Se vaan tulee yritykselle kovin kalliiksi ja on hidas. Näitä ei ministeriön konttorituoleillaan housun takamuksiaan kuluttavat osaa edes kuvitella Voin vain todeta, että näin saadut säästöt häviävät verotarkastuskuluihin. Toisaalta verohallinnon henkilökuntaa vähennetään jatkuvasti verotuksen muuttuessa yhä enemmän verkossa tapahtuvaksi. Jätän tämän ongelman kuitenkin ministeriön mietittäväksi.

No Comments »

Illuusio ikuisesta kasvusta

Ikuisen kasvun ideologia syntyi 1930-luvulla Keynesin teorioiden ja 1. maailmansodan tuloksena. Teoriat otettiin kuitenkin käyttöön vasta 2. maailmansodan jälkeen Englannin työväenpuolueen toimesta. Teoriat perustuivat itsenäisen valtion suojattuun kansantalouteen. Periaate oli yksinkertainen: hyvinä aikoina valtio keräsi puskureita huonoja aikoja varten. Puskureiden tarkoituksena oli tasata suhdannevaihteluja. Tilanne on nyt täysin toinen. Puskurit käytetään jo ennen tarvetta ja eletään velaksi. Nyt ovat Euroopan yhteismarkkinat ja globaalitalous. Keynesin teoriat eivät siis valitettavasti ole käytettävissä maailman laajuisessa taloudessa, koska ei ole mitään kansallisvaltio EU:a! Edes liittovaltio ei lyhyellä tähtäimellä ratkaise ongelmaa.
Tästä huolimatta EU:ssa ja sen jäsenvaltioissa luotetaan näihin vanhentuneisiin teorioihin jopa niin paljon, että yliopistoissakin jaetaan vanhaa tietoa likimain jumalan sanana. Kaikki tunnetut taloustieteilijät tohtori tuhoa myöden vannovat ikuisen kasvun kaikkivoipaisuuteen. Nyt on kuitenkin niin, että kasvu ei olekaan enää itsestään selvyys Euroopassa tai Yhdysvalloissa, vaan kasvu on siirtynyt kehittyviin talouksiin. Näissäkin maissa kasvu edellyttää vahvaa demokratiaa ja sen myötä syntynyttä keskiluokkaa, joka aikaansaa suurinta kasvua. Näillä markkinoilla saalistavat kaikki maailman maat.
Näissä maissa kasvun syntyminen edellyttää tiettyjä muutoksia. Kasvu edellyttää ensinnäkin, että kansainväliset toimijat huomaavat, mitä heidän oma etunsa vaatii. Se vaatii diktatuurien muuttumista demokratioiksi, jotta vaurastuminen pääsee hajaantumaan riittävän laajalle. Tähän asti nämä piirit ovat olleet kiinnostuneita vain ko. maiden luonnonvaroista. Eivät siis alueiden kuluttajista tai markkinoilla piilevästä kulutuspotentiaalista. Kansakunta tarvitsee itse omat luonnonvaransa voidakseen luoda kasvua. Arabikevät on eräs alku oikeaan suuntaan, mutta sekin edellyttää kansainvälistä tukea vaikkapa investointeina paikalliseen tuotantoon, osaamiseen ja infraan.
Ainakin minut yllätti perusvihreän Osmo Soininvaaraan liittyminen ikuisen kasvun kannattajiin. Ikuinen kasvuhan asettaa luonnon ja sen varat suureen vaaraan. Hänen blogissaan julkaisemistaan teeseistä haluaisin puuttua yhteen, jossa puututtiin palkkoihin. Hän halusi, että etenkin saksalaiset nostaisivat reilusti palkkoja, jotta muiden EU-maiden kilpailukyky paranisi. Tietenkin tämä saattaisi johtaa kaikkien muidenkin maiden kilpailukyvyn heikkenemiseen, mutta ei nyt puututa siihen. Soininvaara teoreetikkona ei näytä ymmärtävän sitä, että palkat ovat vain yksi erä työvoimakustannuksia. Suomessa palkat, etenkään nettopalkat, eivät ole korkeita. Sen sijaan työvoimakustannukset ovat hyvin korkeita kilpailijamaihin verrattuna.
Vuosituhannen vaihteessa yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin työvoimakustannuksia eri EU-maissa. Työvoimakustannuksiin luettiin kaikki pakolliset palkkoihin sidotut maksut ja muut saavutetut edut. Suomessa näitä työnantajan kerättäväksi määrättyjä maksuja oli kappalemääräisesti 20, kun Tanskassa niitä oli 0 kpl. Suomea lähin seuraava maa oli Portugali, jossa maksuja oli 5 kpl. Tämän todettiin olevan eräs Suomen työllistämisen ja kilpailukyvyn suurimmista haitoista. Tämä heijastuu mm. kaikkiin verovertailuihin siten, että kilpailijamaissa ne maksut (verot), joita Suomessa kerätään yrityksiltä ja yritykset keräävät työntekijöiltään, sisältyvät palkkojen yms. koko kansalta ja kaikilta yrityksiltä kerättäviin veroihin.
Tällainen järjestelmä on Suomessa kehitetty suuryritysten toimintaa silmälläpitäen oloissa, joissa tavallinen pieni yrittäjä oli harvinaisuus ja kansan silmissä pahis. Tällainen järjestelmä haittaa nyt erityisesti työvoimavaltaisia aloja sekä pieniä ja keskisuuria yrityksiä, joiden työllistäminen ja vientikilpailukyky kärsivät. Muitakin eroja tutkimuksessa löydettiin. Esimerkiksi Italiassa alle 10 hengen perheyritykset eivät maksa minkäänlaisia sosiaalisia kuluja. Tanskassa puolestaan tuntipalkkaisille ei maksettu lainkaan kesälomia tai paluurahoja. Lomat olivat lakisääteisiä, mutta lomakorvaukset oli hinnoiteltu palkkoihin. Jokaisen tuntipalkkaisen tuli siis säästää lomarahansa tai tehdä töitä.
Edellä olevan perusteella EU:n yhteinen kilpailukyky on vain haave tai innokkaiden amatöörien haihattelua. Tämä asettaa kaikki EU-maat kilpailemaan keskenään Euroopan markkinoilla, eikä taistelemaan globaaleilla markkinoilla yhtenäisellä kilpailukyvyllä. Pitää aina muistaa, että kaikenlaisesta kasvusta nauttiminen edellyttää vahvaa kilpailukykyä. Suomi on ajautumassa tilanteeseen, jossa me katselemme Euroopan markkinoita kaukaa koilliskulmilta. Vanha tunnettu lausahdus voidaan siis muuttaa kuulumaan: logistiikkamme emme voi muuttaa. Jäähän meille kuitenkin koko muu maailma ja itämaiden markkinat lähellä ja kaukana.

No Comments »

Euron pelastaminen

Poliittinen toiminta on harhautunut ihmisten jokapäiväisestä kanssakäymisestä. Tämä johtuu siitä, että vaalikarjan muisti on lyhyt. Poliittiset lupaukset muuntautuvat vaalikauden aikana ja räikeätkin takin kääntämiset kiistetään tai selitetään uskottavasti aina seuraavien vaalien alla. Tavallisessa elämässä sen sijaan keskinäinen kanssakäyminen niin ihmisten kuin yritystenkin välillä perustuu keskinäiseen luottamukseen. Tästä on perimmiltään kysymys eurokriisissä. Välimeren maat ovat toiminnallaan menettäneet luottamuksensa ja siten myös uskottavuutensa. Vaikka nyt on tehty kovia päätöksiä, niin niiden toteuttaminen käytännössä on kyseenalaista.
Niin kauan kuin veronmaksusta selviää lahjomalla virkamiehiä, päätöksillä ei ole uskottavuutta. Kyseessä on siis sellainen rakenteellinen ongelma, josta valtiot eivät todennäköisesti itse selviä vuosikymmeniin. Tämä on euroalueen ja EU:n perusongelma! Onko siis mitään tehtävissä asioiden saattamiseksi tasolle, jolla ne ovat täällä pohjoisessa.
1. Ensimmäisenä Kreikan kaltaisilta EU-mailta tulisi evätä äänioikeus Euroopan Parlamentissa,
2. Tällaiset maat eivät myöskään voisi saada komissaaria Euroopan komissioon,
3. Koska perusongelma on verollepano veronkanto, asia pitäisi ratkaista siten, että Komissio asettaa verokommandot ko. maihin, joiden tehtävänä on valvoa verotusta ja saattaa korruptoituneet viranomaiset oikeuden eteen. Toimintaa varten on laadittava kattava direktiivi, joka takaa valvojien oikeudet. Toimintaa olisi ehkä valittava ainakin osa sellaisia henkilöitä, jotka ovat asuneet pitkään esim. Pohjoismaissa tai Saksassa, mutta ovat alkuperältään nuhteettomia ko. maiden kansalaisia,
4. Koska julkisuudessa olleiden tietojen mukaan pahimpia veronkiertäjiä ovat yritykset ja varakkain luokka, niin pitäisi myös toimia niin, että vapaaehtoisesti verojäämänsä maksavat vapautetaan sanktioista. Sen sijaan vastahakoisten omaisuus julistettaisiin koko EU:n kattavaan takavarikkoon löydettäessä. Näistä sitten ulosmitattaisiin verot korkoineen ja sanktioineen,
5. Mikäli tämäkään ei riitä, niin verotus olisi siirrettävä ylikansalliseksi eli EU:n hoidettavaksi. Tämähän tapahtuu joka tapauksessa, mikäli tavoitteena on liittovaltio. Liittovaltiotasoinen verotusjärjestelmä on välttämätön, mikäli liittovaltioon joudutaan.
Tämä on ainoa mahdollinen tapa toimia, ellei mennä suoraan liittovaltiotasolle. Liittovaltiomallissakin luottamus on ehdoton edellytys toiminnalle. Muusa tapauksessa liittovaltiomallissakin asiansa hyvin hoitavat maat joutuvat kompensoimaan huonosti asiansa hoitavia maita kuten nytkin. Edellä olevat uhkat jo voivat sinänsä toimia pelotteena kohti luotettavia rakenteellisia muutoksia.

No Comments »

WP Login