Viimeisillä rajoilla

Euroalue muodostuu useista erilaisista valtioista ja niiden huomattavastikin toisistaan poikkeavista hallintokulttuureista ja rakenteista. Alueella on kuitenkin pyritty noudattamaan Keynesin 1930-luvulla kasvuun perustuvia talouden teorioita. Nyt väitetään, että ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa, mutta sen paremmin Euroopan Parlamentilta kuin komissioltakaan ei ole löytynyt tahtoa tai taitoa puuttua ongelmiin. Kansankielellä voi perustellusti sanoa, että ongelmaa on kiinnitetty huomiota vasta, kun tyrät ovat jo sylissä.
Ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään maiden erilaisiin hallintokulttuureihin, vaan myös niiden maantieteellisiin erilaisuuksiin. On selvää, että viljely on etelässä edullisempaa kuin täällä pohjolan perillä. Myös karjan- yms. kasvatus edellyttää täällä pohjoisessa huomattavasti suurempia investointeja ja suurempia käyttökustannuksia kuin Keskisessä ja Eteläisessä Euroopassa. Direktiivit ovat kuitenkin kaikkia jäseniä samalla tavoin velvoittavia. Tämä ei voi olla EU:n peruskirjan mukaan oikein, koska tuotteiden ja elintarvikkeiden valmistaminen on etelässä halvempaa kuin pohjoisessa. Näin ollen kilpailun lähtökohdat eivät ole yhtäläiset.
Kun puhutaan sisämarkkinoista, niin niissäkään etenkään Suomi ei ole tasa-arvoisessa asemassa Manner-Eurooppaan nähden. Muihin EU- ja euromaihin nähden Suomi on saari EU:n perimmäisessä periferiassa. Meidän tuotteemme ovat merimatkan päässä ja muista EU-maista poikkeavan raideleveyden päässä. Suomalaiset yritykset joutuvat siis maksamaan ”kynnysrahaa” päästäkseen EU:n ”sisämarkkinoille.” Voidaan siis todistettavasti sanoa, että Suomi voi integroitua EU:n sisämarkkinoihin käytännössä vain, jos Itämeri kuivuu. Maantieteellemme emme siis voi mitään. Olemme lähtökohtaisesti tasavertaisessa kilpailuasemassa vain, kun vientimme suuntautuu EU:n ulkopuolisiin maihin erityisesti Venäjälle.
Tämänhetkisellä kokemuksella voi perustellusti sanoa, että EU-euforiassaan suomalaisilta mepeiltä ovat käytännön perustotuudet joko unohtuneet tai muutoin hukassa. 28.6.2012 yömyöhään tehdyt päätökset asettavat Suomen viimeiselle rajalle. Kun päätetään lähteä tukemaan Välimeren maiden pankkeja muodossa missä tahansa, niin riskit suomalaisille veronmaksajille kasvavat eksponentiaalisesti. Ennen 1990-luvun lamaa Suomen talous kävi niin kuumana, että markkaakin piti revalvoida. Takaajat laittoivat auliisti nimiään yritysten papereihin pankkien ja Keran vakuutellessa, että eihän tässä mitään riskiä ole. Kun kupla puhkesi, niin yli 35 000 yritystä meni nurin. Kymmeniltä tuhansilta yrittäjiltä vietiin asunnot ja omaisuus. Kun ne eivät riittäneet, vietiin myös takaajilta omaisuus ja itsemurhiakin todistettiin.
Mikä nykyisessä Suomen tilanteessa poikkeaa edellä mainittujen takaajien vastuista? Kun mietitään sitä, lankeavatko takuut maksettaviksi, niin on syytä pitää mielessä, että tuettavat maat eivät ole pitäneet sopimuksiaan tähänkään asti. Kreikan keskuspankki on jo muuttanut sääntöjään siten, ettei se joudu maan lainoista vastuuseen. Jos joku maa kieltäytyy maksamasta lainojaan ja EVM joutuu ne maksamaan, niin mitä EU voi tehdä? Ei mitään! EU:lla ei ole joukkoja, joilla miehittää maa ja takavarikoida sen omaisuus. Eräs saksalainen asiakkaani sanoi minulle jo 1970-luvulla, että Alppien eteläpuolelta ei tule mitään hyvää. Heihin ei voi luottaa! Sinisilmäistä ja pitkätukkaista pohjoismaalaista viedään nyt nahkurin orsille! Ainoa tapa on potkia sopimuksen rikkojat pois eurosta! Koska palomuurit eivät ole pitäneet, niin muuta ei ole jäljellä.

Comments are closed.


WP Login