Koirani ja minä

Kun olen seurannut tätä loputonta koiranakittelua näppiksessä, niin panenpa omankin lusikkani soppaan. Tämä on toisenlainen tarina. Kasvoin varhaislapsuuteni eli sota-ajan mummolan maatalossa. Kun vanhempani olivat maata puolustamassa, niin näin heitä niin harvoin, että heidän oli tavatessamme syytä esitellä itsensä. Vasta joskus sodan jälkeen muutimme yhteen. Koska senkin jälkeen Suomea piti rakentaa ja maksaa sotavelkoja, näin vanhempiani oikeastaan vain aamupuurolla ja sunnuntaisin. Silloin oltiin lauantaitkin töissä aamusta iltaan. Sitten he perustivat oman yrityksen ja yhteistä aikaa oli entistä vähemmän.
Äidiltäni poistettiin jossain vaiheessa kasvain, jonka jälkeen hän ei voinut enää saada lapsia. Minulle ei siis siunaantunut sisaria eikä veljiä. Lapsenhoitajia tai nykyisenlaisia lastentarhoja ei silloin ollut maaseutukunnissa. En tarkalleen muista, miten ja missä päiväni vietin, mutta ilmeisesti jotenkin selvisin. Sitten vanhempani tekivät päätöksen ja eräänä päivänä isäni tuli kotiin koiranpennun kanssa. Portista sisään tultuaan hän laski pennun maahan, otti remmin ja pieksi pienen pennun minun silmieni edessä. On otettava luonto pois ja näytettävä kuka on isäntä talossa. Se oli aika kauheaa katseltavaa, mutta tuttua minulle. Minulta oli yritetty ottaa samalla tavoin luontoa pois.
Hoidin pientä vapisevaa pentua parhaani mukaan ja meidän välillemme syntyi kiinteä suhde. Suhde oli paljon kiinteämpi tai ainakin erilainen, kuin ihmisten välillä. Yksi koiran vuosi on seitsemän ihmisen vuotta, joten koira kasvoi minusta ohi. Tällöin se otti asiakseen pitää huolta minusta. Toki se oli naaras ja susikoira, joten sillä oli vaistot ja voima pitää huolta minusta. Jos joku lähestyi minua, niin sillä oli erinomainen kyky aavistaa tulijan aikeet. Jos aikeet eivät olleet myönteisiä, paljastuivat koirani hampaat nopeasti ja yleensä tulija jätti turvallisen välimatkan.
Koirani ymmärsi, kun oli kouluun menon aika ja jäi kiltisti kotiin. Sen sijaan jos olin menossa vaikkapa uimaan, niin se seurasi kielloista huolimatta perässä – ainakin jonkin ajan päästä. Kerran komensin sen jäämään rannalle, kun lähdin itse soutelemaan. Hetken kuluttua se kuitenkin uida räpiköi veneen perässä ja piti nosta veneeseen. Toisella kertaa se oli löytänyt vaatteeni rannalta ja jäänyt siihen vahtimaan niitä. Naapuri sattui näkemään tilanteen ja ilmoitti kotiin, että se poika on varmaan hukkunut. Olin kuitenkin uinut vain pienen lahden vastarannalle tapaamaan kavereitani. Kun huomasin metelin, niin uin takaisin. Kotona meille osoitettiin asianmukaista rakkautta. Saimme molemmat kunnolla remmiä.
Kun sitten aloitin oppikoulussa, niin ensimmäisellä luokalla tuli ehdot ainekirjoituksesta. Eihän meillä maalaiskansakoulussa, jossa kolmea luokkaa opetettiin samassa luokkahuoneessa, aineita paljon kirjoiteltu. Ehdoista selviämiseksi piti kirjoittaa kymmenen ainetta, joista viisi sai itse päättää ja viisi oli annettuja tehtäviä. Sen lisäksi piti kirjoittaa ehtolaiskokeissa yksi aine. Koska mistään en saanut apua, löysin jostain yhden oppaan. Kaarlo Nieminen: Ainekirjoituksen opas ynnä suomen kielen tyyliopin alkeet vuodelta 1925. Oppaasta sain jotenkin juonesta kiinni. Kokeessa sitten eräänä aineena oli Koirani ja minä. Se sattui olemaan myös yhden kotiaineeni aihe ja muistin sen melkein ulkoa. Näillä eväillä selvisin ehdoista, joten voi sanoa, että koirani opetti minut kirjoittamaan.
Elimme siis pitkän ja onnellisen ajan yhdessä, iloiten yhdessä ja surren yhdessä. Pentujakin oli syntynyt kymmeniä. Sitten koirani sairastui syöpään. Eläinlääkäri sanoi, että mitään ei ole tehtävissä. Koira oli silmin nähden väsynyt, vaikka yritin hoitaa sitä parhaani mukaan. Sen tila paheni päivä päivältä, kunnes kasvain pullahti kehon ulkopuolelle. Vaikea päätös oli lähteä viemään koiraa lopetettavaksi. Itse en uskaltanut lähteä mukaan. Seisoin vain portailla sekavin tuntein ja katselin koirani menoa. Portilla se kääntyi ympäri, istui maahan ja katsoi minua suoraan silmiin. Se tiesi! Koirani tiesi, että se olisi viimeinen katse. Tunsin kuinka sydämeni pysähtyi ja nousi kurkkuuni. Tunsin tukehtuvani ja putosin polvilleni. Sitten pääsi hirveä itku. Se oli tuskainen hetki, joka kesti pitkään. Viimein koiorani nousi ylös, kääntyi ja asteli autoon. Koirani viimeinen katse portilla painui mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Kun sitten itse liki kuusikymmentä vuotta myöhemmin heräsin syöpäleikkauksen jälkeisestä nukutuksesta, niin tuo kuva koirastani palasi mieleeni. Sillä hetkellä olin varma, että enkelikoirani oli pelastanut minut. Arvostakaa siis hyvät ihmiset koirianne ja naapurienne koiria niin, kuin haluaisitte itseänne arvostettavan. Se on ystävällinen luontokappale, joka on ihmisen arrmoilla.

Comments are closed.


WP Login