Homeongelmista

Viimeinen vuosikymmen on ollut jatkuvaa keskustelua homeisista rakennuksista etenkin kouluista. Samaan aikaan uudisrakentamisessa on keskusteltu rakennusten elinkaarimallista. Kun me 1950–1960-luvuilla rakensimme, niin rakennusten elinkaarista ei ollut mitään puhetta saati käsitystä. Oli nimittäin rakennettava niistä materiaaleista, joita sodan jälkeen oli saatavilla ja sillä perinnetiedolla, joka oli käytettävissä. Nykyiset rakentajapolvet eivät ole tietoisia nykyisten homekoulujen ja muiden rakennusten rakennusmateriaaleista tai rakennustavoista. Silloin vain katsottiin, että rakennukset kestävät, minkä kestävät ja jos vikoja ilmenee, niin ne korjataan.
Eräs ongelma hiljaisen tiedon siirtymisessä oli se valtion kunnianhimoinen tavoite, että rakennuksilla ei tarvita rakennusmestareita. Heidät korvataan AMK-insinööreillä. Tällä perusteella rakennusmestarien koulutus katkaistiin reilun sukupolven ajaksi. Oli kyllä jo keskeytyspäätöstä tehtäessä tiedossa, että insinööri johtaa sisätiloista työpöydän takaa, kun taas rakennusmestari johtaa ulkona työmaalla. Mutta niinhän se on, että virkamiehet ovat päätöksiä tehdessään aina oikeassa, mutta kun päätökset osoittautuvat virheellisiksi, niin vastuunkantajia ei löydy.
Eräs suuri syy kosteusvaurioihin ja niiden aiheuttamiin homeongelmiin on se, että vesieristyksissä käytettiin kuumaa bitumia. Bitumin sideaineet ovat eteerisiä öljyjä ja ne katoavat ajan mittaan, kuin naisen tuoksu. Kun sideaineet hajoavat, niin piki muuttuu rakeiseksi ja sen vedeneristyskyky päättyy siihen. Paikasta ja olosuhteista riippuen tämä hajoaminen tapahtuu 15 – 30 vuoden kuluessa. Ongelma on siinä, että sitä on käytännössä mahdoton seurata muutoin kuin seuraamuksista eli kosteusvaurioista.
Toinen suuri ongelma on painovoimailmastoinnin muuttaminen koneelliseksi, joka yleensä tehtiin niin, että ensin koneellistettiin poistoilma. Tämä aiheutti rakennuksen sisälle alipaineen, joka käänsi ilmavirran ulkoa sisälle. Kosteuseristeet puolestaan oli suunniteltu sillä olettamuksella, että talvella ilmavirtausten suunta on sisältä ulos. Vanhemmissa rakennuksissa ei ollut lainkaan kosteussulkuja. Kaiken lisäksi koneellinen ilmastointi sammutettiin öiksi, viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi, jolloin ilmassa oleva suhteellinen kosteus vaelsi rakennuksessa kuin orpo piru. Tällaisella säästötoimella varmistettiin lopullisesti se, että kosteus takuuvarmasti jäi rakenteisiin muhimaan.
Vahinkojen korjaaminen on samalla tavoin hukassa. Osaltaan siihen vaikuttaa se, että näin vanhojen rakennusten työselityksiä saati piirustuksia ei ole tallessa. Remontteja suunnittelevat eivät siis tiedä kuinka, mistä ja miten rakennukset on rakennettu. Käytännössä tämä edellyttää remonttien suunnittelijalla sitä, että kriittisiä rakenteita on avattava ja katsottava, mitä ne ovat ”syöneet”. Mikäli näin ei tehdä, korjaustoiminta perustuu ”mutupohjalle”. Tästä kertovat ja todistavat toistuvat korjaukset samoissa kohteissa. Julkisella puolella olisikin syytä kaivella vanhoja henkilöarkistoja ja katsoa löytyykö sieltä vielä alkuperäisiä rakentajia. Kysyvä ei tieltä eksy, eikä ole häpeä kysyä, jos ei tiedä.
Elementtikauden rakentamiseen en halua kauheasti puuttua. Haluan vain todeta, että siinä tapahtui varaslähtö. Uusista lämpöeristeistä, kosteussuluista yms. ei ollut minkäänlaista tutkimuksellista tietoa. Ideat ja materiaalit tuotiin ulkomailta täysin toisenlaisista olosuhteista. Haluan vain lopuksi todeta, että minulla on toimistokäytössä vuonna 1947 rakennettu puutalo, jossa on purueristeet. Ei ole kosteusvaurioita eikä myöskään homevaurioita. Puru on hygroskooppinen ja luovuttaa itseensä sitoutuneen kosteuden kuivissa olosuhteissa. Erilaiset villaeristeet eivät toimi näin. Virheistä opitaan usein vasta kantapään kautta.

Comments are closed.


WP Login