Sikaa maista!

Taas lähestyy se aika vuodesta, jolloin läntisen pallonpuoliskon kansa alkaa etsiä kalkkunoita joulupöytiin. Kalkkuna on kuiva lintu ja siksi vaatii kostean täytteen, joka tungetaan kalkkunan takapäästä sisään. Täyte on yleensä sukusalaisuus, mutta yleisellä tasolla se koostuu riisistä ja erilaista mausteista. Kalkkuna ei ole kuitenkaan suomalaisten herkku. Isänmaallinen suomalaisen joulupöydän kunkku on kinkku. Sitä ei pysty estämään edes sikatyttöjen verkkoon lataamat kuvat. Näissä kuvissa minua hämmästyttää se, että vaikka nykyisillä laitteilla saa kuvaan kuvanoton päivämäärän ja jopa tarkan ottopaikan sijainnin, niitä ei kuvissa näy.
Onneksi sikatytöt eivät eläneet siihen aikaan, kun Laihialla joulusiat potkittiin turvoksiin joulun alla. Se oli pitkä perinne, joka nyt on korvattu suolavedellä. Sika, joka on nykyisten terveysoppien mukaisesti kasvatettu siten, että se on tasan yhtä kuiva kuin kalkkuna, pumpataan täyteen suolavettä. Kun 10 kilon kinkun panee uuniin paistumaan, niin ulos tulee 7 kilon rääpäle. Kinkkuun ei saa tungettua mehevöittävää täytettä kuten kalkkunaan. Osasyy tähän kehitykseen on se, että kaikki tietävät terveysviisaat ovat kieltäneet sian ruokinnan ruoan tähteillä. Sika pitää ruokkia ulkomailta tuoduilla rehuilla. Todella kansantaloudellista!
Samat vihreät, jotka saarnaavat hiilidioksidi- yms. päästöistä eivät ymmärrä lainkaan ruoan jätteiden kierrätystä. Ruoka viedään kaatopaikoille, jossa se mädätessään synyttää ilmastoa pilaavia kaasuja. Sika puolestaan syö hyvällä ruokahalulla ruoan tähteet ja piereskelee kaasuja, jotka voidaan polttaa ja käyttää energian tuottamiseen. Kumpi tapa on siis käytännöllisempi. Armeijassa oli tapana myydä ruoan tähteet sikaloille ja ansaita jätteillä rahaa. Kun nyt armeija painiskelee säästöjen kourissa, niin eikö voitaisi taas aloittaa sikojen ruokkiminen ruoan tähteillä. Tämä perinne on tuhansia vuosia vanha ja valitettavasti sen pystyi muuttamaan vain suomalainen terveysviranomainen. Presidentti on varmaan myöntänyt tälle onnelliselle Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan kunniamerkin palveluksena ilmaston muutoksen kiihdyttämisestä.
Sialla ja suomalaisella on hyvin pitkä perinne. Kun Helsingin herrat pitivät korityssiä, niin suomaiset pitivät kotisikoja. Sotien jälkeen Lahden ns. Puupaavolan jokaisen talon pihan perällä röhki sika, joka innokkaan odotti pääsyä joulupöytään. Jossain saattoi olla jopa parikin sikaa. Silloin mentiin junalla tai linkulla Helsinkiin kauppaamaan ylimääräiset lihat mustaan pörssiin tai suoraan tutuille. Sika oli mustassa pörssissä niin arvostettu, että kerrotaan erään lihakauppias Aarnion rakentaneen voitoilla Pelloksen puunjalostuskombinaatin. Vanhat maalaisliittolaiset sikojen kasvattajat antoivat sitten vielä valtion kassasta niin paljon rahaa, että saatiin rakennettua Kiteen Puhokseen iso lastulevytehdas.
Sian ja suomalaisen yhteys tunnetaan maailmalla niin hyvin, että venäläiset kutsuvat suomalaisia sioiksi. Sana on tsuhna ja venäläisittäin äännettynä se kuulostaa aivan, kuin pieraisisi tiukkoihin nahkahousuihin. Tämä on aika hauska mielleyhtymä. Kun venäläiset kutsuvat suomalaisia sioiksi, niin se ei ole edes Suomessa rasismia. Jos sen sijaan suomalainen kutsuu venäläistä ryssäksi, niin se vasta rasismia onkin. Kumpi mahtaa kuulosta pahemmalta sika vai ryssä? Olisko sittenkin niin, että äänenpaino ratkaisee, onko kyseessä rasismi? Virolaisetkin kutsuvat suomalaisia kohteliaasti poroiksi, joka on kaunis ja ylevä eläin. Sitä ei missään mielessä sovi ymmärtää rasismiksi, koska se on Viron Tourist Boardin selkeääkin selkeämpää piilomainontaa.
Sian ja suomalaisen ystävyysside, niin hyvässä kuin pahassakin, on siis ikiaikainen. Kun suomalaisen turistin tai pikkujoulun viettäjän kerrotaan sikailleen, niin se vain todistaa, kuinka arvostettu sika on. Joulunpöydän antimia nautittuaankin, suomalainen röhkii samalla tavoin kuin sika. En oikein tiedä, missä tämän ystävyyden juuret ovat, mutta jotenkin epäilen, että ne ovat Saksassa. Sianlihan ja hapankaali ovat siellä suosittuja parfyymien tuottajia. Olutta ei kannata edes mainita. Siellä siasta syödään kaikki mahdolliset osat sorkkia myöten. Ystäväni tarjosi minulle kerran siansorkkaa ravintolan menusta. Sorkka oli keitetty ja aneemisen näköinen. Minulla oli normaalit työkalut, mutta en oikein tiennyt, mitä niillä olisin tehnyt. Hetken mietittyäni, vinkkasin tarjoilijan pöytään. Kysyin häneltä, onko ortopedi tulossa kohlakkoin. Tarjoilijan suu loksahti auki. Selitin hänelle, että nämä niveljutut eivät oikein ole minun alaani, että tässä tarvittaisiin hieman ammattilaisen apua. Saksalaiset osaavat laskea leikkiä vain toisten kustannuksella.
Lopuksi vielä pikkujoulun viettäjille pieni vinkki. Suomalaiselta menee yleensä puolen tusinaa paukkua tunnelmaan pääsemiseksi. Nyt on kuitenkin nopeampikin konsti. Ottakaa juhliin mukaan lyijykynä mieluummin sellainen, joka ei ole teroitettu. Kun olette istunut pöytään, laittakaa kynä poikittain suuhun, niin kauas kuin purukalusto antaa myöden. Tämä lähettää isoille poskilihaksille viestin, että nyt on hauskaa ja naurattaa kauheasti. Viesti välittyy aivoihin, jotka alkavat muodostaa endorfiinia ja lähettää sitä eri puolille kehoa. Tämä korvaa hyvin ensimmäiset paukut ja tunnelmaan pääsee heti. Suosittelen myös suomalaisille hiihtäjille, koska oman kehon tuottama endorfiini ei ole dopingaine.
Kaikille hyvää joulua ja syökää sikaa. Muistakaa myös, että vanha perinne on, että myös jouluyönä pitää syödä.

Comments are closed.


WP Login