Rakennusten kosteusvauriot

Nykyisin vilkkaana käyvässä keskustelusta rakennusten kosteus- ja homevaurioista ihmetyttää se, että juuri kukaan näitä rakennuksia rakentamassa tai suunnittelemassa olleista henkilöistä ei ole ottanut julkisesti kantaa ongelmiin. Keskustelussa tulisi ottaa huomioon se, että suurin osa näistä rakennuksista on peräisin ajalta, jolloin muutto maaseudulta kaupunkeihin oli suurimmillaan. Asuntoja, kouluja ja muita julkisia rakennuksia piti rakentaa kiireellä ja osittain oli myös pulaa rakennustarvikkeista.
Kosteuseristykset tehtiin sodan jälkeen aina 1960-luvulle saakka pääasiassa käyttämällä kuumaa bitumia. Bitumi siveltiin betonipintoihin katuharjoilla, joka jo menetelmänä oli puutteellinen. Ainakaan Suomen olosuhteissa bitumia ei oltu testattu, eikä sen käytöstä ollut pitkäaikaisia kokemuksia. Mahdollisesti tiedettiin, että bitumin sideaineissa oli eteerisiä kaasuja, jotka ajan kuluessa haihtuivat ja aiheuttivat bitumin hajoamisen. Kun nyt on 1950-luvulla tehtyihin rakennuksiin tehty lattia- ja salaojitusremontteja, on voitu todeta, että bitumia eli vesieristettä ei löydy rakenteista lainkaan.
Hupakatoissa on todettu siteenä olevan bitumin sideaineiden hajoaminen siten, että katot on jouduttu uusimaan noin 15 vuoden välein. Tosin kattojen eteläiset puolet ovat saattaneet menettää veden eristyskykynsä nopeamminkin. Etenkin julkisella sektorilla on ollut maan tapana se, että minkäänlaisia peruskorjaussuunnitelmia ei ole ollut, vaan korjaukset on tehty silloin, kun kosteusvauriot ovat jo edenneet liian pitkälle. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä rakennettiin niistä rakennusaineista ja sillä tiedolla, jotka silloin olivat käytössä. Minkäänlaisia elinkaaristrategioita ei tunnettu.
1960-luku toi mukanaan elementtirakentamisen ja uudet lämpöeristeet. Vanhat rakenteet olivat ns. läpihengittäviä ja etenkin puru lämpöeristeenä kastui, mutta myös kuivui nopeasti. Kivi- ja lasivillat eivät kuivu käytännössä lainkaan. Kosteus tiivistyy niihin ja sen jälkeen siirtyy rakenteisiin ja aloitta homesienien kasvun. Näiden eristeiden myötä alettiin käyttää rakenteen lämpimällä puolella kosteussulkuja, jotka olivat joko muovia tai alumiinipinnoitettua pahvia. Kaikki nämä tuotteet otettiin käyttöön puutteellisin tiedoin ja esim. eristeet lisensioitiin maista, joissa ilmasto oli täysin erilainen kuin meillä.
Toinen suuri muutos tapahtui, kun julkisia rakennuksia ryhdyttiin remontoimaan. Remontit aloitettiin yleensä ilmastoinnista siten, että ilmanpoisto koneellistettiin. Kun sellaiseen rakennukseen, joka oli suunniteltu painovoima ilmastoinnille eli rakennuksessa oli ilmanpoistohormisto ja ilmanvaihto tapahtui luonnollisesti, niin suuri joukko asioita jäi ilman huomiota. Koneellinen poisto aiheutti yleensä lievän alipaineen rakennukseen, jolloin seinässä tapahtuva ilman läpivirtaus muutti suuntaa ja kosteussulut muuttuivat kosteuden kerääjiksi. Koneellisessa ilmavaihdossa myös korvausilma tuodaan koneellisesti sisätiloihin. Koska koneellinen ilmanvaihto kuluttaa paljon sähköä, se yleensä automatisoitiin siten, että virrat pantiin yöksi poikki. Tällaisessa tapauksessa sisäilma pyrkii lämpimästä kylmään eli sisältä ulos ja aiheutti uusia ongelmia.
Vanhojen rakennusten toiminnallinen muuttaminen edellyttää useiden eri alojen ammattilaisten yhteistyötä. Nyt toimitaan kuitenkin kuten sairaanhoidossa eli yksi asiantuntija hoitaa yhtä sairautta ja toinen toista. Ihmistä ei kokonaisuutena hoida kukaan. Näin on tilanne myös vanhojen rakennusten kohdalla.

 

Comments are closed.


WP Login