Luottamus oikeuslaitokseen

Eräs jo edesmennyt lakimiesystäväni totesi minulle, että suomalainen oikeusjärjestelmä on sellainen, että siinä valtio on aina hieman enemmän oikeassa kuin kansalainen, kunta on aina hieman enemmän oikeassa kuin kuntalainen ja suuri yritys on aina hieman enemmän oikeassa kuin pieni yritys tai asiakas. Tällä toteamuksella on pitkät historialliset perinteet. Suomi oli satoja vuosia eurooppalainen siirtomaa, jota hallitsivat Ruotsi ja Venäjä. Suomen lainsäädännön perusteet ulottuvat siis aikaan, jolloin demokratia oli vieras käsite maailmalla. Silloin tarkoituksena oli turvata pääasiassa ihmisen henkeä ja viranomaisten valtaa.
Koko maailma on noista ajoista muuttunut ja monissa asioissa myös kansainvälistynyt siksi paljon, että käsiteltävät jututkin ovat monimutkaistuneet. Suomalainen lainkäyttö, joka perustui lainkirjaimen tiukkaan noudattamiseen, ei enää kaikissa tapauksissa riitä. Etenkin rajat ylittävissä jutuissa kulttuuri ja laintulkinnat poikkeavat toisistaan niin paljon, että se mikä Suomessa on rikos, ei välttämättä jossain toisessa EU-maassa olekaan sitä. Tämän lisäksi Suomesta puuttuu perustuslakituomioistuin, joka useimmissa muissa Euroopan demokratioissa on. Tärkeimmät poikkeukset sääntöön ovat Euroopan kuningaskunnat.
Rikosoikeudellisissa asioissa päälinjat ovat melko selkeät, mutta rangaistuksissa tuntuu olevan melkoinen päivittämistarve. Kun esimerkiksi joku varastaa ruokaa nälkäänsä, niin onko syyllinen se, joka varastaa, vaiko yhteiskunta? Toinen räikeä epäkohta on oman hengen ja omaisuuden puolustaminen. Jos asuntoon murtautujaa vetää pesäpallomailalla vaikka jalkaan, niin tuomio tulee yleensä molemmille. Näinä aikoina, jolloin huumehörhöjä pyörii joka puolella, pitäisi omaisuuden ja oman koskemattomuuden pelisääntöjä tarkistella muistakin kuin 1970-luvun sosiaalitanttojen näkökulmasta. Silloinhan katsottiin, että rikollinen on aina myös uhri.
Kokonaan suuren poikkeuksen muusta EU:sta muodostaa suomalainen hallinto-oikeusjärjestelmä, joka on osoittautunut pelkäksi kulissiksi. Hallinto-oikeuden päätöksillä ei ole pakottavaa merkitystä. Hallinto-oikeuden päätökset sitovat vain kansalaista, eivät viranomaista. Tämä johtuu siitä, että hallinto-oikeuksien päätökset koskevat viranomaisia, joilla on toimeenpanovalta kansalaisten suhteen. Jos viranomainen ei puolestaan noudata omalta osaltaan kielteistä päätöstä, kansalaisen on haettava tukea käräjäoikeudesta. Poliisi ei ota näitä juttuja tutkittavakseen, joten kustannustaakka kansalaiselle on kova. Kustannuksia lisää vielä se, että esimerkiksi verottajaa vastaan taistellessaan verovelvollinen joutuu maksamaan kaikki kulunsa, vaikka voittaisi jutun. Hallinto-oikeusjärjes-telmä poikkeaa siis toimintaperiaatteiltaan täysin käräjäoikeuden toimintamalleista.
Kun nyt Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos tekee asiasta tutkimusta, niin aihetta olisi laajempaankin tarkasteluun. Tulisi myös miettiä sitä, onko mahdollista ja järkevää yhdistää molemmat järjestelmät ja sanktioida Hallintolaki siten, että myös viranomaiset joutuisivat vastuuseen töppäyksistään. Kapea mutta pitkä leipä julkisessa hallinnossa ei saa enää olla tekosyy laistaa velvollisuuksia tai suorastaan rikkoa niitä. Valviran viranomaisia tuskin rangaistaan töppäilyistään kuin silittämällä päätä vastakarvaan. Ei yrittäjäkään voi puolustella konkurssiaan sillä, että rahat eivät riittäneet.

Comments are closed.


WP Login