Kansallisvaltion konkurssi

Juridisesti tarkasteltuna kansallisvaltio muistuttaa suuresti vastuiden osalta osuuskuntaa. Koska kansainvälistä lainsäädäntöä ei kuitenkaan ole, niin asiaa on pakko tarkastella hypoteettisesti. Demokraattisessa valtiossa kansa luovuttaa lainanottovaltuudet valitsemilleen edustajille. Kutsutaan näitä edustajia tässä vaikka senaattoreiksi. Senaattorit puolestaan valitsevat toimeenpanevan elimen eli hallituksen, joka käyttää koko kansan äänivaltaa. Valtion konkurssista käydyssä keskustelussa on usein unohdettu se tosiasia, että jokainen kansalainen on viimekädessä vastuussa hallituksen ottamista ja senaatin siunaamista lainoista lainanantajille. Kyseessä on siis yhteisvastuu.
Jos nyt sitten valtio menee konkurssiin, niin konkurssipesää hoitamaan on muodostettava velkojien hyväksymä selvitystoimikunta. Pelkkä yksi henkilö ei riitä näin suuressa konkurssipesässä. Ensimmäisessä vaiheessa pesänselvittäjät inventoisivat koko valtion omaisuuden ja sen mahdollisen huutokauppa-arvon. Realisointi alkaisi myös valtion omaisuudesta ja tämä tarkoittaa kaikkea mahdollista myös puolustusvoimien käytössä olevaa sotilaskalustoa ja kiinteää omaisuutta. Näinhän valloittajat ovat aina menetelleet historiallisista ajoista aina maailman sotiin. Ennen menetelmää kutsuttiin ryöstämiseksi, jota se tietysti olikin.
Toinen vaihe onkin sitten mielenkiintoinen. Siinä vaiheessa mentäisiin suoraan kansalaisten kukkarolle. Todennäköistä on, että ulosmittaus alkaisi ensin niiltä, joilla on eniten ja helpointa realisoitavaa. Kreikan tapauksessa tämä merkitsisi sitä ryhmää, joka on eniten kiertänyt veroja ja jolle on siksi kertynyt eniten omaisuutta. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että myös muualla piilossa olevat varat takavarikoitaisiin. Samalla joutuisivat myös yksityiset yritykset vaaraan, koska niiden omistajien osakkeet joutuisivat takavarikkoon. Yrityksillä olisi kuitenkin omavaraisuusasteestaan riippuen mahdollisuus lunastaa takaisin omia osakkeitaan ja myydä niitä eteenpäin. Samoin voisivat selvitysmiehet myydä osakkeita vapailla markkinoilla. Tämä koskisi kuitenkin vain niitä ko. valtion kansalaisia, eikä ulkopuolisia omistajia.
Jopa tämän hetkinen Italian ja Kreikan kriiseissä tuloja kertyisi niin paljon, ettei todennäköisesti kolmanteen vaiheeseen jouduttaisi. Kolmas vaihe olisi joka tapauksessa melko turha, koska köyhimmillä kansalaisilla ei kuitenkaan ole omaisuutta paitsi ehkä oma asunto, joka tulisi kuitenkin kaikissa tapauksissa jättää pakkoperinnän ulkopuolelle. Miten valtio tämän jälkeen pääsisi uudelleen jaloilleen, onkin visainen kysymys. Kun yritys menee konkurssiin niin, jos ostajaa ei löydy, sen toiminta loppuu siihen. Kansallisvaltion tilanne on kuitenkin täysin toinen. Voisivatko ja haluaisivatko vaurasluokka lunastaa maan velkojilta maksamalla vapaaehtoisesti velkojille jossain vaiheessa prosessia? Välimeren maissa etenkin Kreikassa ja Italiassahan tämä rikkaiden luokka on kaikkein eniten hyötynyt hallinnon lepsuilusta, joten maksaminen olisi oikeus ja kohtuus. Molemmat käsitteet taitavat kuitenkin olla tälle luokalle vain hypoteettisia.
Tällaisen prosessin jälkeen kysymys kuuluu, olisiko maa autio ja tyhjä? Olisivatko kansalaiset jättäneet kotikontunsa ja muuttaneet parempiin olosuhteisiin. Kysyä sopii myös, miten muuton kohteina olevat valtiot suhtautuisivat tilanteeseen? Ehkä kuten nyt – maksamalla toisen maan tekemiä virheitä. Ongelma vain on se, että huonosta hallinnosta potin korjanneet selviäisivät kuin koira veräjästä. Sekään ei ole oikein. Tästä voikin sitten jatkaa joku kansantaloustieteilijä.
Jos kansanedustajat olisivat lukeneet heille lahjoittamani kirjan Kuole tänään – maksa huomenna, niin asia olisi selvinnyt siitä jo silloin.

Comments are closed.


WP Login