Onko liittovaltiokehitykselle vaihtoehtoja?

Kirjoitin vuonna 2005 Kanava-lehteen artikkelin Lissabonin sopimuksesta. Ihmettelin siinä voimakkaasti, mihin mahtaa perustua päätös Euroopan saattamisesta maailman kilpailukykyisemmäksi alueeksi vuoteen 2010 mennessä? Lähestymistapani ongelmaan oli hyvin pragmaattinen, koska aloin perehtyä tieteelliseen tutkimukseen vasta oltuani liki 40 vuotta kansainvälisen kaupan palveluksessa. Nostin esille kolme pilaria, jotka kirjaviisaat taloustieteilijät usein unohtavat. Ensinnäkin EU:ssa on yli 200 erilaista kulttuuria ja niillä kaikilla on edustustot Brysselissä. Likimain kaikilla Suomen maakunnillakin on jonkinlainen edustus Brysselissä. Sopii kysyä miksi? Keskittyykö Suomen virallinen edustusto kenties vain valtiollisiin asioihin ja maakunnat saavat tulla toimeen omillaan? Samaa voi kysyä kaikilta jäsnemailta.
Toinen pilari on se, että kaikilla euromailla on täysin erilaiset hallintomallit ja – rakenteet, joten niiden talouden mekanismit eivät toimi synkroonissa keskenään. Kun Kreikassa ei saada kerättyä veroja kuin köyhiltä, niin Suomessa saatetaan panna viisi vuotta vanhatkin verotuspäätökset uusiksi ja verovelvollisella on todistustaakka. Tämä vain esimerkkinä eroista. Kolmas perustavaa laatua oleva ongelma on se, että EU ei sinänsä kilpaile, eikä edes pysty kilpailemaan minkään muun alueen kanssa. Kilpailijoita ovat alueella toimivat yritykset. Portteria lainatakseni valtioiden (EU:n) tehtävä on vain luoda kilpailukykyinen toimintaympäristö alueellaan toimiville yrityksille. Edellä esittämäni perusteella tämä ei voinut onnistua, eikä EU:sta voinut siis tulla maailman kilpailukykyisintä talousaluetta. Tämän päivän tilanteen perusteella väitteeni ovat tulleet todistetuiksi.
Nyt taloustieteilijät alkavat heristää sormeaan päättäjille sanoen, että sopimuksista huolimatta ei syntynyt talousliittoa vaan pelkkä rahaliitto. Rahaliitto puolestaan ei voi toimia ilman talousliittoa, jonka pragmaattisempi lähestymistapa on nyt todistanut oikeaksi. Toisaalta talousliiton aikaansaaminen olisi ollut huomattavasti paljon vaikeampaa aivan samoilla perusteilla kuin rahaliiton. Talousliittohan olisi tehnyt EU:sta samalla liittovaltion ja sitä puolestaan suurin osa jäsenmaista vastustaa – puhumattakaan edellä mainituista pilareista. Olisiko talousliitto ja liittovaltiokaan olleet ratkaisuja, jotka olisivat auttaneet välttämään tämän päivän kaaoksen Euroopassa. Epäilen, että eivät!
Yhdysvallat on liittovaltio, jossa on rahaliitto ja jonkinlainen talousliittokin. Tästä huolimatta Kalifornia on ollut jo pitkään konkurssin partaalla kuten Kreikka. Liittovaltio ei ole tullut auttamaan sitäkään mainittavammin. Toisaalta on syytä pitää mielessä, että koko finanssikuplan puhkeaminen alkoi Yhdysvalloista ja ajastimena toimi Lehman Brothers. Kaikkein suurin ihmetyksen aihe minun kohdallani oli se, että liberaalista kapitalismistaan tunnettu Yhdysvallat muuttui semisosialistiseksi maaksi ja ryhtyi tukemaan pankkeja ja ongelmiin ajautunutta teollisuutta. Tarkempi tutkimus kuitenkin osoittaa, että ihmettely on aiheetonta. Bushin hallinto nimittäin otti palvelukseensa kaikkein pahimmat pankkikriisin aiheuttajat, jotka nyt toimivat korkeina virkamiehinä tai neuvonantajina. Kun Obama nyt käy Euroopassa heristämässä sormeaan täkäläiselle taloudenpidolle, niin hänen olisi syytä muistaa, että hän ei ole erottanut yhtäkään noista henkilöistä. Se onkin toisaalta sisäpolitiikka eikä talouspolitiikkaa. On siis perusteltua olettaa, että Yhdysvaltain pankkinomenklatuura toistaa saman kansalaisten selkänahan kaavinnan tulevaisuudessakin.
Jos mistään edellä mainituista keinoista ei ole estämään tämän päivän tilannetta tulevaisuudessa niin, mikä neuvoksi? Mieleen tulee vain yksi menetelmä, joka tarvitaan joka tapauksessa, vaikka talousliittoakin ryhdyttäisiin puuhaamaan. Järjestelmä olisi sellainen, että mikäli kansallisvaltio, vaikkapa Berlusconin Italia, yrittäisi lainata rahaa tai myydä obligaatioita omien kansallisten rajojensa ulkopuolelle, sen tulisi saada siihen lupa Euroopan Keskuspankilta. Rahoittajille puolestaan tehtäisiin selväksi, että jos ne rahoittavat sellaisia valtioita, jotka eivät ole lupaa saaneet, niin ovat silloin omillaan. EKP ja muut euromaat eivät tule apuun ja riski on rahoittajien itsensä. Tällainen menetelmä antaisi ylpeille eurooppalaisille valtioille mahdollisuuden säilyttää ylpeytensä, vaikka olisivatkin tiukassa lieassa.
Lopuksi on aivan pakko esittää kysymys: Miten voimme kuvitella rakentavamme maailman, jota meillä ei ole varaa maksaa. Joka ei tähän osaa vastata, niin voi mennä sirkuksen naurupeilin eteen katsomaan itseään.

Comments are closed.


WP Login