Onko politiikalla enää pelitilaa?

Käytännössä kaikissa Euroopan sodanjälkeisissä demokratioissa poliittiset päättäjät ovat ostaneet poliittisen suosionsa jakamalla yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Pääosa tästä jaosta on perustunut jatkuvaan kasvuun, jonka sai aikaan Euroopan jälleenrakentaminen sodan raunioista. Päätöksiä tehtäessä oletettiin kasvun ja kulutuksen jatkuvan ikuisesti. Tähän perustuivat myös Suomessa tehdyt mittavat sosiaaliset uudistukset, jotka eivät pysähtyneet edes 1970-luvun öljykriisiin. Päinvastoin kuin muissa Euroopan maissa öljykriisi lisäsi Suomen kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Silloin elettiin markka markasta sopimuksen aikaa. Suomen piti myydä Neuvostoliiton saman verran, kuin sieltä tuotiin ja tuonti oli käytännössä öljyä.
1990-luvun lama ja kriisi melkein onnistui vakuuttamaan poliitikot muutoksen tarpeesta, mutta Nokian mahtava nousu esti sen. Vaikka säästötoimia tehtiinkin, niin rakenteellisia muutoksia ei. Jonkinlaista kasvua riitti aina vuoteen 2008, jolloin lama vei jalat alta. Sen jälkeen alettiin puhua kestävyysvajeesta, jonka käsitteenä odotettiin hämäävän kansaa. Kansaa oli kuitenkin 1990-luvulla koulutettu kantapään kautta ja suurin osa siitä oli tietoinen ja mahdollisesti kärsinytkin takaajana olemisen tuskat. Kansa näytti vastuussa oleville puolueille ne kuuluisat närhet. Opittiinko siitä vai ei, on vielä näkemättä ja kokematta.
On turhauttavaa nostaa jälleen esiin Kreikan tapahtumat, mutta maassa harjoitettu meininki on niin hyvä esimerkki holtittomasta hallinnosta, että se tulee olemaan vielä vuosikymmeniä esimerkkinä, siitä miten asioita ei pidä tehdä. Meno olisi saattanut jatkua pitempäänkin, mutta globalisaatio, EU ja euro muuttivat tilannetta nopeasti ja ilmeisen peruuttamattomasti. Kulutuksen painopiste on jo siirtynyt pois Euroopasta ehkä Itäistä-Eurooppaa lukuun ottamatta ja kulutuksen kärki on nyt Aasiassa. Sieltä se lähtee kiertämään eteläistä pallonpuoliskoa. Tähän kulutukseen mukaan pääsy edellyttää kovaa kilpailukykyä, jos halutaan EU:n taloutta rakentaa kulutuksen varaan. Eurooppa on logistisesti kaukana uusilta voimakkaan kulutuksen alueilta ja se edelleen lisää paineita kilpailukyvylle.
Kaikki edellä oleva johtaa siihen johtopäätökseen, että EU-maiden kustannuspaineita ei ole mahdollista lisätä millään ylimääräisillä rasitteilla. Kakkua ei voi syödä ja säästää samaan aikaan. Lisäksi on pakko kysyä joudutaanko jo ”saavutetuista eduistakin” luopumaan hengissä pysymiseksi? Tämä ajatusketju johtaa lopulta siihen, että EU-maiden poliittinen pelitila on käymässä vähiin. Kreikan tapahtumat osoittavat, että joiltakin mailta politiikan pelitila on jo loppunut. Poliittisia lupauksia äänestäjille on mahdotonta antaa tulevaisuudessa. Vain verta, hikeä ja kyyneleitä on odotettavissa.
Kilpailukyky on siis saatava palaamaan Eurooppaan. Valitettavasti tutkijat ja tieteentekijät eivät ole asiassa edes vielä lähtötelineissäkään. Ensinnäkin pitää hyväksyä se, että ainoastaan innovaatiota ja niiden tuotteistaminen voivat olla EU-maiden valtteja. Toiseksi on hyväksyttävä se, että tuotteiden tuottaminen on ainoa kivijalka, jolle voi ryhtyä rakentamaan. Palveluihin vannoutuneille on pakko todeta, että turismikin edellyttää kilpailukykyä. Paitojakaan ei voi pestä, jos niitä ei ole. Palveluiden tarve ja kysyntä syntyvät tuotteiden tekemisen synnyttämästä jakovarasta. Kaikki tämä merkitsee sitä, että poliittisien päätösten perustana on jatkossa oltava talous, tehokkuus ja yritysten toimintaympäristön kilpailukyky. Poliittisen johtamisen asemesta valtioita ja etenkin EU:a on ryhdyttävä johtamaan liiketaloudellisesti.

 

Comments are closed.


WP Login