Onnen maa

Olipa kerran Vanhan Mantereen koilliskulmalla suuri, mutta hyvin harvaan asuttu maa. Jos maa olisi keskellä Vanhaa Mannerta, niin siellä asuisi yli 40 miljoonaa ihmistä, mutta kaukana syrjässä vain reilut 5 miljoonaa. Maan valtapitävät kruunupäät toistelivat alamaisilleen, että on lottovoitto syntyä tähän maahan. Viimeinen lottovoitto olikin 8 miljoonaa, joten onhan se aika vakuuttava suositus. Paratiisiksi ei maata voinut toki kutsua, koska talvet olivat kylmiä ja runsaslumisia. Tämä siitä huolimatta, että luonnon vihreät maahiset vakuuttelivat, että kyllä kohta kasvaa täälläkin etelän hedelmiä, koska ilmasto lämpenee kovaa vauhtia. Tuhannen vuoden sortohallitsijoiden jälkeen maa katsottiin kuitenkin köyhäksi ja sen kansa sai jäädä omiin oloihinsa.
Hiljalleen maassa alkoi kehittyä poliittinen järjestelmä, jota valtaapitävät kutsuivat edustukselliseksi demokratiaksi. Kuitenkin sellaisella poikkeuksella, että valtaapitävät päättivät itse sen, keihin kansa voi luottaa ja äänestää. Vuosikymmenien kuluessa nämä edustajat kuitenkin etääntyivät kansasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä. Nuori valpas journalistipolvi kuitenkin alkoi ihmetellä menoa ja ryhtyi tonkimaan jätöksiä. Ei aikaakaan kun kansalle alkoi paljastua varsin kummallisia asioita heidän luottohenkilöistään. Kansan mitta alkoi täyttyä ja täyttymystä alkoi lisätä vielä tuhma populisti (suom. kansankiihottaja) Timo-setä. Muut seurasivat ylimielisesti hänen touhujaan kansan parissa, mutta hiljalleen alkoi ryppyjä ilmestyä heidän otsilleen.
Kun sitten pidettiin vaalit, niin kansa antoi suosionsa Timo-sedälle. Puolikuoliaaksi pelästyneet vanhat valtaapitävien edustajat lähtivät nopeasti etsimään tukea Vanhan Mantereen kabineteista ja hetkessä koko Vanha Manner pelästyi. Jyrääkö se meitin, oli kaikkien huulilla? Tuleeko se tännekin? Voiko Timo-setää päästää päättämään asioista, voi vaikka tehdä kiusallisen oikeita päätöksiä. Jotain pitäisi tehdä ja nopeasti. Apuun tulikin ihan kuin vahingossa köyhtynyt entinen suurvalta, joka oli joskus hallinnut puolta maailmaa. Se oli kuitenkin iän myötä niin pahasti repsahtanut, ettei huomannut, että rahaa meni enemmän kuin tuli. Timo-setä ja hänen joukkonsa sanoivat tällaiselle menolle ei!
Koilliskulman kauniit ja rohkeat Jutta ja Jyrki jäivät lopulta yksin kasaamaan maahan uutta kruunupäiden kerhoa, jota myös hallitukseksi haukuttiin. Jutta otti selkänsä takaa omenan ja tarjosi sen Jyrkille. Onnestaan soikeana ja jalat tuuman verran irti maasta Jyrki haukkasi aimo palan omenasta. Paavo kettu oli samaan aikaan jo poistumassa apajalta korvat luimussa, kun hän kuuli Jutan huhuilevan häntä takaisin. Niinpä Paavo-kettu palasi iloisesti häntäänsä heiluttaen Jutan helmoihin ja lupasi palvella häntä aina eläkepäiviinsä asti. Jyrki huomasi tulleensa yllätetyksi ja omenakin alkoi maistua pihlajan marjoilta ketun siristellessä silmiään. Niinpä Jyrki huhuili apuun vihertävät maahiset ja ristin kansan. Joukkoon mahtui myös teflonoitu toista kotimaista kieltä puhuva parempi väki, joka oli joukossa kuin joukossa kotonaan kuin kuulalaakeri.
Tämän sekalaisen joukon kokoontuessa yhteen heidän päittensä ylle muodostui sateenkaari. Jos sateenkaari yleensä ilmestyy sateella, niin tämä ilmestyi enteellisesti ihan kuivalla ilmalla. Silloin huomattiin, että sateenkaaren toisessa päässä ei ollutkaan kulta-aarretta. Siellä oli basaari, jossa unohdettu kansa etsi kaalia ja pottuja henkensä pitimiksi. Valtaapitävät olivat tyytyväisiä rapsutellessaan toistensa selkiä ja kantoivat ämpärillä valoa ulkoa pirttiin, jonka kaikkia nurkkia energiansäästölamput eivät pystyneet valaisemaan. Kansa eli sisällä pimeässä ja valtaapitävät kruunupäät olivat kaikki ihan pihalla, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti, ei ole vielä kirkossa kuulutettu. Sadun loppu jää siis ihanasti rempalleen…


Comments are closed.


WP Login