Noidankehä

Teorian tuotteen elinkaaresta (product life circle, PLC) kehitteli alun perin 1960-luvulla Theodore Levitt. Perusajatus oli pidentää tuotteen elinkaarta erilaisin toimenpitein. Vuosien mittaan yritykset ovat kuitenkin kääntäneet ajatuksen päälaelleen parantaakseen omaa tulostaan. Kun 1960-luvulla tehtiin tuotteita, joiden elinkaari oli helposti 15 – 20 vuotta, niin tänä päivänä tuotteiden elinkaari on alentunut jopa kahteen vuoteen. Viimeisen silauksen tälle antoi EU, joka sääti direktiivin vain kahden vuoden takuuajasta. Tällä siunataan selvästi tilanne, jossa kuluttajille tarkoitettujen tuotteiden elinkaareksi riittää kaksi vuotta. Sen jälkeen vastuu on ostajalla.

Päälaelleen teoria kääntyi siinä vaiheessa, kun hehkulamppukartellin eräs osapuoli alkoi suunnitella mahdollisimman lyhytikäisiä hehkulamppuja. Ajatus oli, että mitä lyhyemmän ajan lamput kestävät, sitä enemmän niitä tarvitaan. Tuotteiden eliniän suunnittelu meni jopa niin pitkälle, että eräs printterien valmistaja rakensi tuotteeseensa ohjelman, joka määrätyn tulostemäärän jälkeen lamautti koneen toiminnan. Nopeasti kehitettiin kuitenkin ohjelma, jolla ongelma voitiin torjua. Apple puolestaan rakensi Ipadiin lyhytikäisen akun, jota ei voinut vaihtaa kuin valmistajalla. Yhtiö on sittemmin joutunut korjaamaan asian Yhdysvalloissa kuluttajien raivokkaiden vaatimusten vuoksi. Kun tuotteen takuuajaksi säädetään kaksi vuotta, niin kuluttaja on täysin turvaton tuotteiden elinkaaren suunnittelua vastaan. 

On erittäin mielenkiintoista, että sellainen yhteisö kuin EU, sortuu tukemaan tällaista menettelyä. Jos kuitenkin analysoidaan tarkemmin asiaa, niin päätökselle löytyvät hyvin helposti poliittiset perusteet. Ovatko ne ristiriidassa kestävän kehityksen, luonnon säästämisen, ilmastonsuojelun jne. periaatteiden kanssa, on jokaisen kuluttajan pääteltävissä. Kaikki valtiot perustavat kasvavien kulujensa kattamisen ikuisesti kasvavaan kulutukseen. Mitä lyhyempiä tuotteiden elinkaaret ovat, sitä enemmän tuotteita tarvitaan ja sitä varmemmin kulutus kasvaa. Lyhyemmät elinkaaret merkitsevät siis myös työllisyyden paranemiseen ja valtioiden verotulojen kasvuun. Yllättävää on se, että myös taloustieteilijät ovat täysin hiljaa kasvuun perustuvan talouspolitiikan suhteen.

Lyhyiden elinkaarien haittapuolena ovat kestävän kehityksen lamaantuminen, uusiutumattomien luonnonvarojen hupeneminen, luonnon saastuminen, ilmastonsuojelun tavoitteiden mitätöityminen jne. EU on siis valinnut politiikan, joka on täydellisessä ristiriidassa kaikkien aikaisempien hurskaiden päätösten kanssa. Epäselvää on se, miten näitä täysin ristiriitaisia määräyksiä on yleensä mahdollista noudattaa. Minun mielestäni ei ole. On valittava jompikumpi tie. Pienen Suomen tulisi ottaa tilaisuudesta vaari ja valita strategiakseen sellaisten tuotteiden valmistaminen, joiden elinkaari on 15 – 20 vuotta. Minulla on vuoden 1967 mallia oleva Upon Kultarumpu, joka on edelleen käytössä. Me siis osaamme tehdä kestäviä tuotteita, mutta osaammeko myydä niitä? Maapallo on riittävän suuri tyydyttämään ihmisten tarpeet, mutta liian pieni tyydyttämään ihmisten ahneuden.

Comments are closed.


WP Login