Laman syyt

Olen mielenkiinnolla seurannut selityksiä siitä, miksi maailmantalous ajautui lamaan. Olen joutunut kantapään kautta seuraamaan näitä syklejä yleislakosta alkaen. Olen myös tutkijana joutunut paneutumaan niihin. Kaikilla lamoilla on yksi yhteinen nimittäjä ja se on kulutuksen eksponentiaalinen kasvu. Prosessi menee siten, että kulutuksen kiihtyessä arvoketjun eri portaat alkavat ostaa tuotteita yhä suurempia määriä peläten ensi vaiheessa, että joutuvat muutoin myymään ”ei oota”. Lisääntyvä kulutus (kysyntä) alkaa nopeasti nostaa hintoja. Seuraavassa vaiheessa väliportaat alkavat ostaa lisää tuotteita hinnan nousujen pelossa. Näin syntyy noidankehä, joka lopulta johtaa siihen, että kuluttajien ostovoima ja hintataso eivät enää kohtaa. Tässä vaiheessa kuluttajien lompakot napsahtavat kiinni ja seuraa lama.

Tähän prosessiin liittyvät rahoituksen ongelmat. Talouden käydessä kuumana rahaa liikkuu pankeissa paljon ja nopeasti. Tämä synnyttää myös löysää luotonantoa, joka kannattaa kysyntää ja mahdollista kulutuseuforian. Suurin ongelma tässä prosessissa on se, että arvoketjun eri vaiheisiin kertyy puskureita eli varastoja. Puhtaimmillaan tämä prosessi on aina ilmennyt sahatavarakaupassa. Kun lama on iskenyt, sahatavarakauppiailla ovat varastot olleet täynnä tavaraa, joka on uuteen markkinatilanteeseen liian kallista.

Sama on näkyvissä asuntokaupassa. Ihmisten käsiin jää asuntoja joiden hinta on liian korkea uudessa markkinatilanteessa. Jos ja kun asunnot on ostettu lainarahalla, varaston eli asunnon realisointi merkitsee tappioita rahoittajille ja asunnon omistajille. Yrityksillä on paremmat mahdollisuudet kantaa riskejä kuin yksittäisellä kuluttajalla. Tällä tavoin rahoituskuplat syntyvät yleensä niihin kohtiin, joissa maksukyky on kaikkein heikoin. Ongelmat kasaantuvat pankkeihin ja nykyisillä pelisäännöillä lopulta veronmaksajien niskaan.

Lamojen purkaminen tapahtuu varastojen purkamisen kautta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kysynnän on synnytettävä uutta tarjontaa ja se on mahdollista vasta, kun edellisen buumin puskurit on purettu. Tämän teorian mukaan lamoja ei voida kokonaan poistaa, mutta niiden rajuutta voidaan säädellä. Säätely tapahtuu hillitsemällä kulutusta. Tämä tapahtuu samoilla keinoilla kuin, mitä on aina perinteisesti käytetty hillitsemään inflaatiota. Tämä on se heikoin lenkki.

Kaikki valtiot pyrkivät saamaan oman osansa kulutuksen kasvusta – muusta viis. On ilmeisesti mahdotonta saada aikaan globaalia korkopolitiikkaa, jolla voitaisiin laimentaa kulutuksen kiihtymistä. Mahdolliset keinot liittyvätkin siten pankkitoiminnan tarkempaan kontrollointiin. Tässä ainoa mahdollisuus on nostaa radikaalisti pankkien omavaraisuusvaatimuksia niin korkeiksi, että lama sattuu pankkeihinkin. Vaihtoehtona on pankkien globaali vapaaehtoinen rahasto, joka korvaa pankkien tappiot. Lopultahan kaiken maksaa kuluttaja, mutta jo toimenpide lisää kustannuksia ja hillitsee kulutuksen liian kovaa kasvua.

Suomen nopea selviytyminen lamasta on myös ollut ihmettelyn aiheena. Suurin syy selviytymiseen on se, että Suomi astui liukumiinaan jo 1990-luvulla. Vastaavanlaista asuntokuplaa ei syntynyt, vaikka hinnat nousivatkin voittoja maksimoitaessa. Työttömyys ei päässyt räjähtämään käsiin ja siihenkin on olemassa selvä syy. Vuonna 2008 yksityisellä sektorilla oli saman verran työntekijöitä, kuin 1995, mutta BKT oli kaksinkertainen. Tästä johtuen työttömyyttä aiheuttava korjausliike oli pieni, koska tehokkuus oli liki maksimissaan ja laajemmat irtisanomiset eivät yksinkertaisesti olleet mahdollisia. Ne olisivat romuttaneet koko avoimen sektorin rakenteen.

This entry was posted on Tuesday, December 21st, 2010 at 10:29 am and is filed underTalous. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. Both comments and pings are currently closed. Edit this entry.

Comments are closed.


WP Login