Doikka

Ostovoima ja kulutus ovat aisapari, jonka varaan maailman taloudet luottavat kuin pässi suuriin sarviin. Olen nimennyt tämän kaksikon doikkaksi, koska se on yhtä vähemmän kuin troikka. Kulutus on se osapuoli, joka tuottaa yhteiskunnille nykyisten talousoppien mukaan kaiken hyvän maan päällä. Se tuottaa työpaikkoja ja verotuloja, jotka pitävät yhteiskuntien verenkierron toiminnassa. Kulutus puolestaan edellyttää, että on kuluttajia ja heillä ostovoimaa. Ostovoima puolestaan syntyy yhteiskunnan tulonjaosta, josta suuri osa perustuu kuluttajien ansioihin. Kuluttajien ansioita puolestaan säätelee yhteiskunta erilaisilla veroilla ja verojen luonteisilla maksuilla. Verotus on puolestaan rakennettu sillä tavoin progressiiviseksi, että suurituloisilta siirrettään suurempi osa heidän tuloistaan poliittisen järjestelmän uudelleen jaettavaksi.

Työpaikat siis ovat avainasemassa tässä yhtälössä. Työpaikkojen määrä puolestaan riippuu yritysten mahdollisuuksista ja halusta muodostaa niitä, juuri sinne minne poliittinen järjestelmä haluaisi niiden muodostuvan. Tässä on globalisaation ensimmäinen jakokulma. Poliittinen järjestelmä on tässä avuton, koska se voi vaikuttaa vain toimintaympäristöön. Toimintaympäristöt kilpailevat rajusti keskenään. Tässä kilpailussa vanhat hyvinvointiyhteiskunnat ovat selkä seinää vasten verrattuna siirtymätalouksiin. Vanhoissa demokratioissa saavutettuihin etuihin kajoaminen merkitsee poliittista itsemurhaa. Siirtymätaloudet voivat välttää näitä ongelmia analysoimalla vanhoja demokratioita.

Globaalitaloudessa, jossa WTO:ssa sovitaan pitkälle tulleista ja kaupan esteistä, kulutuksen sääntely on käytännössä mahdotonta. Kulutusta epäjumalanaan palvovat taloudet eivät voi vaikuttaa siihen, että kulutus jää nimenomaan esimerkiksi Suomeen. EU:ssa se voi vapaasti hyödyttää vaikka Kreikkaa ja globalisaatiossa Kiinaa ja Intiaa. Kulutukseen vaikuttaa myös kansallisvaltion ikärakenne. Eri sukupolvien tarpeet ovat hyvin erilaisia. Pesää rakentavilla on toisenlaiset tarpeet kuin eläkkeelle päässeillä. Sitten on vielä ostovoimapariteetti. Sen avulla suuret kansainväliset yhtiöt hinnoittelevat tuotteensa eri maissa. Se ilmaisee yksinkertaisesti sen, mikä hinta tuotteelle voidaan asettaa, jota se käy kaupaksi.

Maailman laajuisesti toimiva McDonald’s pitää yllä omaa Mac-indeksiään, josta on mahdollista tarkastella eri maiden ostovoimaa. Pahimpia indeksin hyväksikäyttäjiä ovat kuitenkin lääkeyritykset. Ne päättävät tuotteidensa hinnat puhtaasti kansantalouden ostovoiman perusteella. Ongelmaksi tässä muodostuvat erilaiset tuet, koska ne nostavat hintaa. Tuet luetaan suoraan ostovoimaa lisääviksi tuloiksi. Hämätäkseen kansallisia organisaatioita samalla tuotteella on erilainen tuotenimi joka maassa esimerkiksi Euroalueella. Muutoin hintojen vertailu olisi liian yksinkertaista. Kuinka paljon Suomi häviää tässä pelissä?

Hyvinvointivaltioita ei rakennettu loogisesti tarpeiden mukaan. Ne on rakennettu löysin rantein tarkoituksena saada poliittista valtaa. Suomen mallina toimi Ruotsi. Nyt nämä valtiot ovat päästäneet ketun kanatarhaan. Kaidalta tieltä eli suljetuista talouksista on siirrytty kiitoradalle, josta koneita lähtee joka suuntaan. Tämä uusi tilanne on nostanut vanhat demokratiat kykenemättömyytensä tasolle. Lissabonin tavoite maailman kilpailukykyisimmästä EU:sta on kokenut haaksirikon. Syntyykö tuhkasta uusi uljas EU kuten feeniks-lintu, vai onko sen suuruus enää vain historiallinen? Sopii muistaa, miten kävi Rooman tuhatvuotiselle valtiolle.

Comments are closed.


WP Login