Verotus vai kulutus?

Valtionkin on maksettava velkansa, mutta miten ne velat lyhennetään? Kuluttajille muistetaan muistuttaa jatkuvasti, ettei sovi elää yli varojensa. Tämä on vähän niin kuin älä tee niin kuin minä, vaan tee niin kuin minä neuvon. Se on selvää, että velkojen maksamiseksi on mentävä kansan kukkarolle. Hallitus on pohtinut kasvattaako valtion kassaa veroja nostamalla ja veropohjaa laajentamalla vai riittääkö kulutuksen kasvu. Tulee mieleen varis tervatulla laudalla: jos ei ole nokka kiinni niin sitten pyrstö.

Jos nostetaan verotusta suorilla veroilla tai kulutusveroja nostamalla, niin aina kansan käytettävissä oleva ostovoima vähenee. Se puolestaan merkitsee työpaikkojen vähenemistä ja työttömyyden lisääntymistä, joka puolestaan edellyttää jälleen verojen korotuksia. Vaikuttaa oravan pyörältä. Suuri arvaamaton muuttuja tässä yhtälössä on se, käytetäänkö ostovoima kotimaisten tuotteiden ja palvelujen hankkimiseen? Ostovoima voi helposti lipsahtaa muualle EU:n alueelle tai jopa sen ulkopuolelle. Suomella ei valtiona ole juuri asiaan sanomista. On vain hurskas toive kotimaisen kulutuksen puolesta.

Jos sitten palataan verokeskusteluun, niin siinä on useita häiritseviä tekijöitä. Ensinnäkin keskustellaan työn verottamisesta, mutta en ole missään nähnyt määritelmää tälle. Käytännössä on puhuttu vain tuloveroista, mutta työtä verotetaan monella muullakin tavoin. Tuloverojen kanssa vähintään yhtä suuren siivun muodostavat ns. pakolliset palkkoihin sidotut maksut, joista suurin osa lankeaa yritysten maksettaviksi. Tulilinjalla ovat pahiten pienet yritykset, joita Suomessa on kaikkein eniten. Suurin näistä maksuista on TEL ja YEL eli työntekijöiden eläkemaksu ja yrittäjien eläkemaksu. Yksin yrittäjille tämä rasite on kaikkein suurin. Monissa tapauksissa YEL-maksu ylittää jopa yrittäjän oman ansion. Olisi hyvin perusteltua, että työnverotus määriteltäisiin tarkasti, jotta Valtiovarainministeriön virkamiehetkin ymmärtäisivät, mistä puhuvat.

Luin juuri Talous & Yhteiskunta lehdestä pari verotukseen liittyvää artikkelia. Eniten minua häiritsi tieteentekijöiden lähdekritiikki. Suurin osa lähteistä oli ulkomaisia ja suomalaiset tutkimuksetkin perustuivat ulkomaisiin tutkimuksiin. Mikä sitten on ongelma? Suomalaisen verotuksen rakenne poikkeaa täysin kaikkien muiden maailman maiden verotuksista, joissa niissäkin on kansallisia keskinäisiä eroja. Suomalainen verojärjestelmä rakennettiin aikoinaan punamultahallitusten pitkän vallassaolon aikakaudella. Näistä lähtökohdista oli tärkeää, että omia äänestäjiä ei rokotettu liikaa. Toinen kriteeri oli, että suuria yrityksiä ei rasitettu liikaa, koska niiden menestystä pidettiin valtion elinehtona. Näin syntyi järjestelmä, jonka seurauksena yrityksille asetettiin maksettuihin palkkoihin perustuva valtava verorasite. Tätä järjestelmää on vuosien varrella tuunattu, mutta perusrakenne on edelleen sama. Se on myös monien yritysten kansainvälisen kilpailukyvyn pahin rasite!

Toinen ongelma lähteiden käytössä on se, että maissa, joissa tutkimukset on tehty, eläkkeet kerätään joko verotuksella ja sen lisäksi täysin yksityisillä eläkevakuutuksilla, jotka yleensä maksaa työnantaja. Näin ollen tutkimusten taustamuuttujat Suomessa ja vertailumaissa ovat tyystin erilaiset. Tällaisten lähteiden käyttö saattaa johtaa oikeisiinkin johtopäätöksiin, mutta riski väärin päätelmiin on suuri. Etenkin sellaisten tutkijoiden kohdalla, jotka eivät ole käytännön tasolla perehtyneet yritysten kustannusrakenteisiin.

Viimeinen suuri ongelma on kysymys siitä, mihin veroja käytetään. Kun meillä on pitänyt julkisia kustannuksia alentaa, niin yleensä on käytetty ”juustohöylää”. Miksi? Eikö ole halua päivittää kulurakennetta tälle vuosituhannelle? Vai eikö kukaan tiedä, mihin verovarat käytetään. Viimeisin esimerkki oli Venäjälle menevät avustukset, joiden piti olla jo lopetettuja. Tähän sarjaan kuuluvat myös maksut EU:lle, joista ei ollut aavistustakaan verojärjestelmää luotaessa. Olisiko vihdoin aika päivittää hyvinvointivaltion tulo- ja menorakenne tälle vuosituhannelle?

Comments are closed.


WP Login