Yrittäjän oikeusturva

Yrittäjyydestä keskusteltaessa on melko pitkälle unohdettu yrittäjien oikeusturva. Suurimmat oikeusturvarikokset tapahtuivat 1990-luvun lamassa, jossa tärkeämpää oli pelastaa pankit kuin yritykset. Vaikka noin 35 000 yritystä poistui markkinoilta syystä tai toisesta, oikeusministeriö tai hallitus eivät korviaan lotkauttaneet. Monet yrittäjät joutuivat pulaan osittain siksi, että Konkurssisäännön ja Rikoslain 39 toimivat päällekkäin. Niiden prioriteettia ei ole selvitetty millään tavoin ja käytännössä rikoslaki tuntuu jyräävän. Vaikka konkurssi ja pesäluettelo olisi tehty Konkurssisäännön mukaan, niin pesänhoitajat saavat sen rikoslain piiriin tekemällä poliisille tutkintapyynnön. Pesänhoitajat tekevät sen useimmissa tapauksissa. Pesänselvittäminen tulee heille tällä tavoin huomattavasti kannattavammaksi, koska poliisitutkinta on ilmainen. Tätä pesänhoitajien oikeutta pitäisi rajoittaa siten, että tutkinnan aloittamisessa käytettäisiin tarkempaa harkintaa.

Oikeusturvan kannalta Rikoslain 39 luvun käyttöä pitäisi selventää siten, että kun konkurssimenettely on tapahtunut Konkurssisäännön kirjaimen mukaan, niin rikoslakia ei pitäisi voida soveltaa. Tärkeää on myös, että yrittäjä on tasa-arvoinen muiden velkojien kanssa omien laillisten saataviensa suhteen. Pienille yrityksille pitäisi myös luoda järjestelmä, jolla tehdyt päätökset voidaan varmistaa. Tämä siksi, että yrittäjän sana tulkitaan oikeudessa yleensä ”ei luotettavaksi”, vaikka tehdyt päätökset voitaisiin todistaa esim. aikajanalla. Yhden omistaja yrittäjän yritykset eivät kovin usein pidä hallituksen kokouksia, ja jos pitävät, niissä on vain yksi jäsen. Silloin, kun todistustaakka lankeaa tällaiselle hallitukselle, päätösten aikajanan eli oikea-aikaisuuden todistaminen, on vaikeaa ellei mahdotonta. Näissä tapauksissa tuomioistuin yleensä katsoo, että yrittäjän todistus ei ole uskottava.

Huolestuttavaa on myös se, että useimmat oikeustapaukset perustuvat kirjanpitoon. Lakimiesten koulutukseen kuuluu parin viikon pakollinen kirjanpitokurssi. Tällä tietopohjalla usein kumotaan ammattitaitoisten kirjanpitäjien ja hyväksyttyjen tilintarkastajien lausunnot. Paradoksaalista on myös se, että rikos-oikeudessa katsottiin, että minulla ei ole mitään saamisia yrityksestäni, vaikka kirjanpito niin osoitti. Saman tuomioistuimen toinen osasto kuitenkin hylkäsi pesänhoitajan vaatimuksen kuittaamalla sen minun henkilökohtaisista saatavistani yrityksestä. Lakimieheni piti tätä aivan normaalina, mutta tavallisen TkT:n oikeudentajuun se ei oikein istu. Tuomioistuimessa voi siis samassa asiassa olla oikeassa ja väärässä.

Suurempi periaatteellinen kysymys konkurssilainsäädännössä on kuitenkin riskien tasapuolinen jako. Yrityksille luottoja joko tavaran tai rahana myöntävät toimijat tekevät omaa bisnestään ansaitakseen. Tällöin he ottavat myös riskin omista päätöksistään. Tulisiko näiden valvoa paremmin saataviaan? Miten rahoituskohteen riskit jakautuvat niille? Baltiassa rahamarkkinat toimivat, vaikka omia asuntoja ei voi käyttää yritystoiminnan vakuuksina, koska suurimmalla osalla ei juuri ole arvoa. Näissä maissa toimivat samat pankit kuin Suomessa, mutta siellä ne toimivat markkinoiden riskeillä.

This entry was posted on Friday, August 6th, 2010 at 10:18 am and is filed under Talous. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. Both comments and pings are currently closed. Edit this entry.

Comments are closed.


WP Login