Ekonomistien uudet haasteet

Nykyisin tehtävät talouspoliittiset päätökset perustuvat vielä vanhoihin teorioihin, jotka on luotu parin sadan viimevuoden aikana. Kaikki alkoi Adam Smithin julkaistua kirjansa The Wealth of Nations 1776. Hänen talousteorioitaan ryhdyttiin kutsumaan liberalismiksi. Sen perusperiaatteena oli talouden itsesäätely, joka syntyy kuluttajien tarpeista. Tästä mallista puuttui täysin valtiollinen sääntely. Kaikkea kontrolloi ns. näkymätön käsi. Tätä aatetta seurasi hyvin nopeastimarxismi, jonka isä oli Karl Marx. Omat teesinsä hän ilmaisi kirjassaanDas Kapital 1867 eli 90 vuotta myöhemmin. Yleinen käsitys on, että marxismilla ja kommunismilla olisivat yksi ja sama. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteistä on todellisuudessa hyvin vähän. Seuraavaksi oli vuorossa neoklassinen taloustiede, joka popularisoi käsitteen economics 1870 – 1910. Sana kääntyy suomeksi mm. taloustieteeksi. Tunnetuin hahmo oli Alfred Marshall.

Ensimmäinen maailman sota pani kuitenkin kaiken uusiksi niin myös talouden teoriat. Rauhan neuvotteluissa mukana ollut John Maynard Keynes katsoi rauhanehdot hyvin epäoikeudenmukaisiksi ja pelkäsi niiden johtavan uuteen sotaan, kuten kävikin. Maailman sotien välillä hän kehitteli omat talousteoriansa ja ilmaisi ne myös matemaatikkona matemaattisina kaavoina. Hän julkaisi teoriansa kirjassaan The General Theory of Employment, Interest and Money (1936). Sodan jälkeen teoriat otti käyttöön Britannian työväenpuolue ja sen muodostamat hallitukset. Tämän jälkeen useat maat maailmassa ottivat keynesiläisyyden talouksiensa perusmalliksi. Käytännöt vaihtelivat maittain ja kulttuureittain, mutta perusteet olivat samat.

Keynesin ajatus perustui jatkuvasti kasvavaan kulutukseen, joka takaisi valtion tulot, työpaikat ja kansan hyvinvoinnin. Lamakausina työllisyyttä ja kulutusta pidettäisiin yllä yhteiskunnan panostuksilla ja valtion omistuksilla. Noissa olosuhteissa tämä oli varsin looginen teoria, koska kansallisvaltioilla oli suuri määräysvalta rajojensa sisällä ja koko Eurooppa oli rakennettava uudelleen. Tulleilla, omalla valuutalla ja rahapolitiikalla voitiin taloutta säädellä. Keynesiläisyys sai kovan kolauksen 1970-luvun lopulla, kun Iso-Britannia ajautui konkurssin partaalle. Syynä olivat valtio-omisteisten yhtiöiden ja koko hallinnon tehottomuus, joiden ylläpitoon eivät enää mitkään verot riittäneet. Tilanne johti konservatiivien maanvyörymävoittoon vaaleissa ja Thatcherin valtaan nousuun. Ensi töikseen hän yksityisti valtion yritykset. Yksityistäminen johti siihen, että liki kaikissa brittiläisissä perheissä omistettiin entisten valtionyhtiöiden osakkeita.

Yhdysvalloissa ei kuitenkaan haluttu Euroopan malleja. Siellä eurooppalaista liberaalimpaa mallia tutki Milton Friedmanin johdolla ns. Chicagon koulukunta. Tämä koulukunta käytti hyvin monia Adam Smithin teorioita ja ainoastaan Federal Reserve oli merkittävä poikkeama. Muista koulukunnista mainittakoon Itävallan-, Freiburgin-, Lausannen- ja Tukholman koulukunnat. Viimeisimpiä talouden teorioita on darvinistinen taloustiede eli bionomia. Se lähtee siitä, että talous käyttäytyy samoin kuin luonto. Sen mukaan talous etsiytyy sellaisiin olosuhteisiin, joissa on parhaat edellytykset onnistua ja jossa heikot kuolevat ja vahvat voittavat.

Yllä olevan lyhyen alustuksen tarkoituksena on osoittaa, että niin kansantalouden kuin talouden teoriat yleensäkin ovat syntyneet täysin toisenlaisessa maailmassa ja olosuhteissa. Euroopan Unionin synty sekä nopea ja osiltaan harkitsematonkin kasvu sekä Kiinan, Intian ja muiden Kaakkois-Aasian maiden nopea tempautuminen globalisaatioon, ovat radikaalisti muuttaneet vanhojen taloudellisten rakenteiden toimivuutta. Muutos on vääjäämättä tapahtunut liberaalimpaan suuntaan, jossa ainoastaan yritysten kilpailukyky ratkaisee kansakuntien kohtaloita ja sen minkälaista hyvinvointia on mahdollista pitää yllä. Vanhat kansantaloudet ovat yrittäneet lieventää törmäystä erilaisilla kansainvälisillä sopimuksilla. Sopimukset ovat osoittautuneet toiveajatteluksi, joka on itse asiassa vain vähentänyt EU:n alueella toimivien yritysten kilpailukykyä. Parhaana esimerkkinä Venäjän WTO:in liittymisprosessi.

Suomessa poliittiset päättäjät laskettelevat kateedereiltaan mantraa kulutuksesta ja hyvinvointivaltiosta. Jos ministeriöiden virkamiehillä ja ministereillä olisi vähäisintäkään käsitystä talouden lainalaisuuksista globaalissa maailman menossa, he voisivat olla viisaasti hiljaa siihen asti, kunnes ymmärtävät jotain. Nyt uhotaan taas sitä, että Suomi on toiseksi kilpailukykyisin Ruotsin jälkeen. Uutinen ei kertonut mittareista muuta kuin sen, että tutkimus on tehty Lissabonin sopimuksen tavoitteiden pohjalta. Lissabonin tavoitteet on puolestaan jo aikoja sitten todettu tehottomiksi ja mahdottomiksi. Tällaisia raportteja voi nykyisin tilata pikkurahalla eri tutkimusinstituutioilta. Paljon realistisempi indikaattori on se, että Suomesta häviää suurinta jakovaraa tuottavia tuotantolaitoksia kiihtyvällä nopeudella. Pitäisi kysyä näiden yritysten päättäjiltä, miksi he jättävät Suomen, jos maa on niin kilpailukykyinen, kuin tutkimukset väittävät. Kaikkein pahin skenaario on se, että ministeriöissä ymmärretään, mistä on kysymys, mutta ei uskalleta kertoa totuutta kansalle.

Tosiasia on se, että suurimmalta osin EU:n sisämarkkinoiden kulutusrakenne on radikaalisti muuttumassa hyödykkeiden kuluttamisesta palvelujen kuluttamiseen. Eläkkeelle siirtyvät ikäluokat eivät enää kuluta samalla tavoin kuin työssäkäyvät ja elämäänsä rakentavat ikäluokat. Samaan suuntaan vaikuttaa pienenevä syntyvyys. Tutkimalla kulutuksen rakenteiden muutosta olisi mahdollista päätellä jotain tulevaisuuden haasteista ja valtion ja kuntien tulojen muodostuksesta tulevaisuudessa. Täysin selvää on kuitenkin, että jos maasta häviää teollisuus, niin sen mukana häviää myös hyvinvointiyhteiskunta. Tämä johtaa syndroomaan, jota kutsun kuole tänään – maksa huomenna-syndroomaksi. Ihmisellä on tarvittava tekniikka päättääkseen tulevaisuudestaan. Toistaiseksi kuitenkin poliittiset tarpeet ovat sivuuttaneet ne tarpeet, joilla kansakunnat säilytetään tulevaisuudessa. Nykyinen meno johtaa Euroopan Unionin liittovaltioksi ja pienten kansakuntien painumiseen historian unhoon. Euroopan Unionikaan ei kuitenkaan takaa eurooppalaisten hyvinvointia. Liittovaltionkin elinehto on hallinnon ja holhouksen väistämätön karsinta.

Globaalitalouden tutkimukseen on siis mitä pikimmin keskitettävä voimia koko EU:ssa. Miten globalisaatio vaikuttaa EU:n jäsenvaltioiden taloudellisiin rakenteisiin. Kirjoitin jo vuonna 2005 Kanava-lehdessä julkaistun artikkelin Lissabonin tavoitteiden mahdottomuudesta. Äärimmäinen tavoite oli muodostaa EU:sta maailman kilpailukykyisin alue vuoteen 2010 mennessä. Tulokset ovat nyt näkyvissä. EU ja euro ovat syvässä kriisissä. Kun esim. Tanskassa ja Hollannissa työnantajat maksavat vain palkan ja kaikki muu kerätään veroina ja Suomessa maksetaan veroluonteisia palkkoihin perustuvia maksuja kymmeniä prosentteja, niin miten tällaisella yhtälöllä rakennetaan yhtenäinen kilpailukyky EU:in?

EU:n valtiovarainministerit ja pääministerit ovat olleet pelastamassa Kreikkaa sen itse aiheuttamista ongelmista. Perusteena on ollut se, että muutoin euro ja koko EU ajautuvat lamaan. Kuka niin sanoo? Epäiltyjen listalla ovat ensimmäisinä luottoja myöntäneet pankit. Niillä on vahvin motiivi ja suurin riski menetyksiin. Kansainvälinen trendi näyttää olevan taloudellisissa kriiseissä pankkien pelastaminen. Koska pankit tietävät tämän historiallisen faktan, niin onko varmaa, että ne eivät toimi suunnitellusti siten, että ne itse korjaavat voitot ja valtiot maksavat riskit. Joskus tämä bluffi on katsottava. Kreikalla olisi ollut mahdollisuus nokittaa ja katsoa rahoittajien kortit. Toistaiseksi ei ole olemassa tieteellistä tai historiallistakaan näyttöä siitä, mitä todella tapahtuu, jos kansallisvaltio ajautuu vaikkapa velkasaneeraukseen. Se on ainakin varmaa, että se ei tuhoa euroa eikä EU:ia. Vahva historiallinen näyttö on olemassa siitä, että tukiaisilla saada vain aikaiseksi vain suurempi tarve uusiin tukiaisiin heikkenevän tehokkuuden kautta.

Jos euro heikkenee, niin Suomessa tiedetään, mitä devalvoituminen merkitsee. Koko euroalueen kilpailukyky paranee. Tuonti alueelle vähenee, koska se kallistuu. Euroalue on kutakuinkin omavarainen paitsi energian suhteen, joten tuontia ei edes kovin paljon tarvita. Toisaalta EU on niin suuri energian ostaja, että hinnat varmaan joustaisivat. Näitä asioita olisi syytä tutkia kiireesti, eikä vain hypätä mustaan aukkoon, jonka päässä pankkiherrat istuvat jalat pöydällä, konjakkilasi kädessä ja sikari suussa naureskellen poliitikkojen hyväuskoisuudelle ja peloille. Reaalitalouden lainalaisuudet globaalitaloudessa on ainakin pyrittävä selvittämään. Tutkimattakin on selvää, että pelkästään poliittisiin ambitioihin perustuvien päätösten on jo lähitulevaisuudessa vähennyttävä ja reaalitalouden vaatimuksiin perustuvien lisäännyttävä olipa tuloksena liittovaltio tai EU:n hajoaminen.  

Päättäjät EU:ssa siis katsovat, että vaihtoehtoja ei ole, mutta aina on vaihtoehtoja. Vaihtoehtona ovat ne paljon mainostetut markkinavoimat. On mahdollista jättää koko ongelma markkinavoimien hoidettavaksi ja katsoa, mitä sen jälkeen jää käteen. Suurin riski tässä ei ole EU:n ja euron kaatuminen, vaan poliittisten päättäjien arvovallan ja vallan lopullinen asettuminen oikealle tasolle globalisaatiossa. Tämä on riski, jota poliittiset päättäjät ja virkamiehet eivät uskalla ottaa, mutta jos eivät uskalla ottaa sovinnolla, niin itkevät ja ottavat pakon edessä.

Comments are closed.


WP Login